VANITAS
- 6.5.
- 11 min käytetty lukemiseen
Minusta tuntuu siltä, että olen ajanut itseni nurkkaan ja lähes tekemättömään paikkaan, kun Atlas-kirjoituksia kirjoittaessa tulee aika usein ajatelleeksi; mitä hyötyä tästä elehtimisestä ja temppuilusta on?
Miten turhaa ja mitätöntä tämän tekeminen on, kaiken sen kauhean rinnalla, mitä maailmassa tapahtuu. Onko kulttuurista, taideteollisuudesta ja tavaroista kirjoittamisessa tai itsensä toteuttamisessa, kauneuden tavoittelussa, suunnittelun edistämisessä tai muiden tällaisten asioiden ajamisessa mitään mieltä?
On vaikea tunnustaa, että pitää tavaroista ja hävettää myöntää, että on kiinnostunut pinnallisista, keveistä ja aineellisista asioista. Muodoista, materiaaleista, väreistä, valoista tai siitä, että on huolissaan suomalaisen taideteollisuuden kohtalosta tai Suomen Rooman instituutin Villa Lanten terassikalusteista, kun koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on vaakalaudalla ja uhattuna, yhtä hyvin oikealta kuin vasemmalta.
Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla? Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.
Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat.
Tässä takana on tietenkin pyrkimys osoittaa maallisen elämän turhuus ja hyödyttömyys. Ja ajatus jostain tuonpuoleisesta, ikuisesta, pysyvästä valtakunnasta jossain meidän yläpuolellamme.
André Malraux, ranskalainen onnenonkija ja kulttuurin kiero sanansaattaja, julisti juhlavasti ryöstettyään ensin Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen aarteita ja kaupiteltuaan niitä antiikin keräilijöille Euroopan huutokauppakamareissa: ”Le XXIe siècle sera spirituel ou ne sera pas”. Voi kysyä, miten siinä kävi ja miltä maailma nyt näyttää?
Tällaisten isojen kysymysten edessä pieni ihminen tarvitsee apua ymmärtääkseen, että ei ole tragedian ainoa silminnäkijä, vaan jakaa kohtalonsa toisten ihmisten kanssa. On aika katsoa ympärilleen ja kääntyä niiden puoleen, joiden valtakunnassa sanat ja ajatukset hallitsevat. Tarkoitan sana- ja ajatustaiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita ja filosofeja, jotka elävät kirkkaiden ideoiden taivaassa ja sanan voimalla siirtävät vuoria ja jakavat merivirtoja.
Joku voi tietysti ajatella, että yritän hienostella, kun vetoan aikamme suurimpiin ajattelijoihin ja lainaan heidän yksinkertaisimpia lausuntojaan, mutta vilpitön tarkoitukseni on osoittaa, että kaikkein suurimpia kysymyksiä pohtiessaan myös Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein joutuivat välillä pysähtymään ja keskittymään astioiden pesemiseen tietäen hyvin, että työ ei tule koskaan valmiiksi.
Vanitas-aiheesta tuli taiteen suosittu teema uskonsotien riivaamassa Pohjois-Euroopassa 1600- ja 1700-luvuilla, kun ihmiset löivät toisiaan hengiltä oikeaoppisen uskon nimissä. Se oli osa protestanttisen reformiliikkeen itsetutkiskelua. Huolellisesti ja yksityiskohtaisesti maalatut tavarat pursuavat kaoottisessa sekamelskassa. Mutta niiden merkitys oli kirkas: maallisen elämän turhuus. Aikansa tyylin mukaan hyvin pukeutunut herrasmies (ritari) istuu unissaan, samalla kun enkeli osoittaa rikkauksien, kunnian, loiston ja nautintojen ohimenevyyttä.
Kun alamme kaivaa sielumme syvimpiä sopukoita ja hämärimpiä kerrostumia, nousee pintaan ajatuksia. Tarkoitan sitä, että meidän täytyy jollain tavalla hyväksyä yrittämisen turhuus ja siitä huolimatta jatkaa valitsemallamme tiellä, tai paremminkin tiellä, joka on valinnut meidät. Tietäen, että työ ei koskaan tule valmiiksi. Eli on rakastuttava omaan kohtaloonsa, amor fati.
Kreikkalaisissa mytologioissa, ihmisen elämän kohtalo ja turhuus tiivistyy. Titaanit tekivät töitä saamatta mitään valmiiksi. Me tunnemme jo Atlaksen, mutta toinen oli Sisyphus. Varas, joka onnistui huijaamaan kuolemaa. Hänet tuomittiin tuonpuoleisessa Hadeksessa pyörittämään valtavaa kivenjärkälettä ikuisesti jyrkkää vuoren rinnettä ylös. Kaikki vaiva, turhaa ja tuhoon tuomittua. Kreikkalaiset kuvittelivat kai kuoleman valtakunnan olevan hedelmättömän työn ikuinen näyttämö.
Vasta paljon myöhemmin, 1942 Albert Camus kirjoitti, Le Mythe de Sisyphe, ymmärtävämmän näkemyksen aikamme absurdista luonteesta. Camus'n absurdin filosofian mukaan, ihminen on tuomittu etsimään merkitystä tuloksetta, ilman toivoa sen löytämisestä. Hakea selkeyttä maailmaan, jota on mahdotonta ymmärtää. Mitä tässä toivottomassa tilanteessa tulisi tehdä. Vastaus on yksinkertainen, ihmisen velvollisuus on nousta vastarintaan, ryhtyä kapinaan ja kuvitella, että Sisyphus oli onnellinen.
William Shakespearen traagisessa näytelmässä Macbeth, Skotlannin juonittelun ja väkivallan avulla valtaan noussut kuningas kuulee vaimonsa, Lady Macbethin menettäneen järkensä valon ja riistäneen henkensä ja vallasta syöstyn kuninkaan poika, Malcolm, on joukkoineen saapunut jo kaupungin porteille ja linnan varusväki paennut. Macbeth oivaltaa valtansa ja mahtinsa ohimenevyyden ja väkivaltaisen hankkeensa epäonnistuneen ja vievän hänet vääjäämättömään tuhoon.
Life’s but a walking shadow, a poor player, that struts and frets his hour upon the sage, and is heard no more. It is a tale, told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing.
- William Shakespeare, Macbeth, Act V, Scene V, 1606
All the world's a stage,
And all the men and women merely players;
They have their exits and their entrances,
And one man in his time plays many parts.
- William Shakespeare, As You Like It, Act II, Scene VII, 1600
Suunnilleen samaan aikaan toisaalla, Blaise Pascal, vietettyään aikaa Pariisin hienoimmissa seurapiireissä, seurusteltuaan kauniiden naisten kanssa, pelattuaan vaarallisia uhkapelejä ja ratkaistuaan siinä ohessa kaikenlaisia vaikeita matemaattisia, geometrisiä ja luonnontieteellisiä ongelmia kääntyy lopulta hieman vakavampien filosofisten kysymysten pariin.
Vanity is so firmly anchored in man's heart that a soldier, his servant, a cook or a porter will boast and expect admirers, and even philosophers want them; those who write against them want to enjoy the prestige of having written well, those who read them want the prestige of having read them, and perhaps I who write this want the same thing.
- Blaise Pascal, Pensées, 1670
Mutta kaiken turhuuden keskellä ajanviete on kaikkein tärkeintä. Vain huvitukset saavat mahtavimmankin hallitsijan ajatukset pois kauhistavasta todellisuudesta ja elämän turhuudesta. Niinpä kuningas juoksee pallon perässä ja jahtaa jänistä metsässä. Hän tekee sen unohtaakseen oman turhuutensa ja pohjattoman kurjuutensa. "C'est le combat seul qui nous plaît, non la victoire."
Hollantilainen Barush Spinoza ei laskenut leikkiä ajatustensa kanssa. Pääteoksessaan Ethica, hän pohtii ajattelun ja todellisuuden mahdollisuuksia, ennalta määrättyä kohtaloa ja inhimillistä vapautta ja silti hän kaiken keskellä kehottaa meitä järjestämään elämämme niin, että ympärillämme on kauniita asioita ja tavaroita, hyvänmakuista ruokaa ja juomaa, tuoksuvia kukkia, kauniita vaatteita, musiikkia, teatteria ja kaikkea sellaista, joista moni ihminen voi nauttia toista vahingoittamatta.
The human body is composed of very numerous parts, of diverse nature, which continually stand in need of fresh and varied nourishment, so that the whole body may be equally capable of performing all the actions, which follow from the necessity of its own nature ; and, consequently, so that the mind may also be equally capable of understanding many things simultaneously. This way of life, then, agrees best with our principles.
- Baruch Spinoza, Ethica, Prop. XLV, 1677
Spinoza oli deterministi, joka katsoi, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydestä eikä mikään voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu. Inhimillinen käyttäytyminen on määrättyä ja ihmisen vapaus oli kyvyssämme tietää, että kaikki on määrättyä ja kyvyssämme ymmärtää, miksi toimimme niin kuin toimimme. Vapaus ei ole mahdollisuus sanoa ”ei” sille, mitä tapahtuu, vaan mahdollisuus sanoa ”kyllä” ja ymmärtää, miksi asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat. On siis oltava Yes Man. Kysymys on elämää ylläpitävästä, itseään toteuttavasta voimasta, pyrkimyksestä, tahdosta säilyä ja säilyttää elämää.
Juna Biennen kaupungista Geneveen kulkee järven rantoja myötäillen. Tuuli on yltynyt päivällä ja nostanut järven sinkinharmaan veden korkeiksi aalloiksi. Yksinäinen poijuun kiinnitetty vene riuhtoo kettingissään kuin pillastunut hevonen ja yrittää päästä irti. Aallot lyövät kivilaitureita vasten ja nostavat vettä rannalle vain valuakseen takaisin. Repaleiset pilvet kiitävät taivaalla ja jossain kaukana järven takana piirtyy taivaanrantaa vasten Alppien vuorijonot. Järven päässä rannasta ulkonee pitkä kapea Île Saint-Pierre niemi ja sen kärjessä seisoo vanha luostari, jossa Jean-Jacques Rousseau pakoili vainoajiaan henkensä kaupalla vuonna 1765.
Rousseaun rikos oli siinä, että hän haastoi kirjassaan "Discours sur l'origine et les fondements de l'inégalité parmi les hommes" (1754) valistuksen perusoletuksen, jonka mukaan aineellinen ja tieteellinen edistys johtavat onneen. Rousseau väitti päinvastoin tämän johtavan korruptioon ja kurjuuteen. Rousseau ylistää ns. villin ihmisen hyveitä ja vapautta ja tuomitsee yksityisen omaisuuden, valtion ja yleensä koko sivistyksen ajatuksen.
Tietoisesti ja poliittisesti täysin sopimaton kirjoitus johti vanhojen hallitsijasukujen vallasta suistamiseen, Ranskan vallankumoukseen, Napoleonin sotiin, kansallisvaltioiden syntymiseen ja yleiseurooppalaisen hävityksen kiihtyviin pyörteisiin. Rousseaun kirjoitukset ovat kuin ennustuksia, jotka vievät Euroopan perikatoon.
Valistuksen ideologia koituu myös Tanskan hovin turmioksi. Per Olov Enquistin kirjassa, Livläkerens besök (1999), Tanskan kuningattaren Caroline Mathilden ja hullun kuninkaan, Kristian VII:n henkilääkärin, Johann Friedrich Struenseenin kytevä rakkaussuhde leimahtaa pyhiinvaellusmatkalla Rousseaun majassa. Valistuksen oppien mukaan, hyvän ja pahan raja on ihmisessä ei luonnossa. Kun kiihottunut Struenseen kysyy: Var går gränsen? Ja kuningatar vastaa: Sök... hapuileva etsintä johtaa vääjäämättömään majesteettirikokseen ja vie lääkärin schavottille.
Voi vain kysyä, miten on mahdollista, että oman aikansa vaarallisimpana kansankiihottajan pidetty ajattelija, joka joutui pakenemaan vainoajiaan maasta toiseen, päätyi lopulta meidän aikamme harmittomaksi romantikoksi?
Edgar Allen Poe, jonka me tunnemme ihmisen synkän, varjopuolen kuvaajana ja kauhun asiantuntijana, kirjoitti kaikkien painajaisuniensa keskellä omituisen esseen, joka käsitellee huoneen sisustusta, koristamista ja kalustamista. Seinätapettien, vaatteiden, taulujen valintaa, kehystämistä ja ripustamista. Ei pelkästään jonkinlaisena hyvän elämän edellytyksenä, vaan kokonaisten sivilisaatioiden kehityksen merkkinä.
Samoin kuin Henrik Tikkanen, Poe keksi omasta päästään kuuluisien ajattelijoiden ajatuksia. Hän väittää Hegelin sanoneen; “Philosophy is utterly useless and fruitless, and, for this very reason, is the sublimest of all pursuits, the most deserving of our attention, and the most worthy of our zeal.” Poe jatkaa; “No one will deny that Philosophy has its merits, and is applicable to an infinity of purposes. There is reason, it is said, in the roasting of eggs, and there is philosophy even in furniture."
Tämä merkillinen, oman aikansa maun ja tyylin kritiikki, pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille sisustusarkkitehtuurin opiskelijoille. Ei siksi, että se antaisi oikean vastuksen kaikkiin kysymyksiin, vaan siksi, että se osoittaa maun ja tyylin ja yhteiskunnan kehityksen välisen yhteyden ja koska se osoittaa mihin rakennetussa ympäristössä on kiinnitettävä huomiota.
Poen mukaan mikään ei voi olla sen huonompaa kuin amerikkalaisten maku. Hänestä Amerikassa ei ole aristokratiaa, jonka makua ihailla ja jäljitellä. Ja “rahan aristokratia” johtaa varallisuuden, ei hyvän maun esittelyyn. Kun tavalliset ihmiset matkivat yläluokkaa, hyvä maku leviää läpi yhteiskunnan, mutta Amerikassa, jossa dollari on yläluokan korkein arvomerkki, esikuvaa etsivä tavallinen kansa sekoittaa kaksi erilaista ideaa, määrän ja laadun keskenään. Ja kalusteen hinnasta tulee ainoa todiste sen taiteellisista ansioista.
Poe kuvailee ideaalin huoneen, se on tila, jossa jokainen huonekalu, taulu ja verho muodostavat harmonisen kokonaisuuden. Kaikki alkaa maton valinnasta. Se on huoneen sielu. Sen väri, sidonta ja kuviointi vaikutta kaikkeen muuhun. Poen mukaan kuka tahansa voi jakaa oikeutta, mutta maton valintaan tarvitaan todellinen nero.
Kalustukseen kuuluu kaksi punaisella silkillä verhoiltua sohvaa ja siihen sopivat "conversation chairs". Ruusupuinen pianoforte. Huoneessa pitäisi olla marmoripöytä. Neljä upeaa Sevres maljakkoa täynnä kukkia täydessä loistossaan. Seinät tulee verhoilla hopean harmaalla pienten karmiinin punaisten arabeskien koristelemalla tapetilla. Seinille pitäisi ripustaa kookkaita maisemamaalauksia ja muutamia Thomas Sullyn tyyliin maalattuja, häilyvän kaunista naista esittäviä muotokuvia. Ja kaiken kruunaa kolme sataa hienosti sidottua kirjaa.
Robert Walserilla ei ollut kotia eikä omaisuutta ja vaatteina vain kaksi pukua. Walser on tarkka, hienonhieno ihmisen ja ympäristön tarkkailija ja kuvaaja. Arkkitehtuurista puhuessaan hän sanoo, että talossa on kaksi puolta, sisä- ja ulkopuoli. Ja mitä hyötyä on korkeista ja lujista seinistä, jos niiden sisäpuolella ei ole sijaa rekvisiitalle, joka tekee elämästä niin miellyttävän. Mutta nyt ei ole aikaa käsitellä talon kosmologiaa, se saa jäädä toiseen kertaan.
Minä haluaisin tietää miten Walser asui ja järjesti huoneensa. Ottaen huomioon sen tarkkuuden, jolla hän kuvaa ympäristöä, jota hän tarkastelee tai josta hän kirjoittaa, hänellä on täytynyt olla äärimmilleen kehittynyt herkkä vaisto, taju ja maku valita tavaroita ja järjestellä niitä ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä meillä ei ole yhtään kuvaa Walserin asunnosta tai työhuoneesta. Ehkä siksi, että hänellä ei koskaan ollut sellaista. Koko elämänsä hän muutti vuokrahuoneesta toiseen.
Hänen kuvauksensa kirjailijan työhuoneesta vaikuttavat autenttisilta ja ne osoittavat kohtalokasta välinpitämättömyyttä tosiasioiden edessä. Huone on pieni, hämärä ja kylmä, ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Se sijaitsee aina talon ylimmässä kerroksessa katon alla ja on kesällä kuuma ja talvella kylmä.
Robert Walser asui elämänsä 30 viimeistä vuotta, ensin Waldaun ja sitten Herisaun mielisairaaloissa. Hän ei enää kirjoittanut riviäkään. Hän hoiti sairaalan postikonttoria, liimaili kasaan kirjekuoria ja selvitteli huolellisesti vanhoja pakettinaruja ja silitti käytettyjä käärepapereita. “I am not here to write, but to be mad.” Robert Walser
Itävaltalaisen Thomas Bernhardin tuotanto on itävaltalaisen kulttuurin ja ihmisten ajattelun, elämäntavan ja maun säälimätöntä kritiikkiä ja suoranaista halveksuntaa. Ja jos sallitte, niin vähän hienostellaan ja ajatellaan, että Thomas Bernhard vei Robert Musilin puolitiehen jääneen hankkeen "paralleeliaktiosta" loppuun asti.
Bernhardin kirjallisuus perustuu loputtomaan änkyttävään toistoon, sivu toisensa jälkeen jatkuvaan kertaukseen, kunnes kaikki vastustus käy mahdottomaksi ja lukija ymmärtää, että tähän tautiin ei ole mitään hoitokeinoa. “Everything is what it is, that’s all. There is no meaning, there is no reading. The rooms just are. And that is all”. Me tiedämme hyvin, miten Thomas Bernhard asui, vaikka hän yritti tehdä sen vaikeaksi. “Take good care, Gambetti, not to visit the places associated with writers, poets and philosophers, because if you do you won’t understand them at all”.
Mitä enemmän Bernhard sai palkintoja, sitä varmempi hän oli asiasta. Saatuaan kaikki kirjallisuuspalkinnot, joita saksankielisellä kielialueella voi saada, hän osti 700 vuotta vanhan maalaistalon raunion Obernathalissa. Se on ison pihan ympärille rakennettu vierkanthof, kaikilta sivuiltaan suljettu maalaistalo, jonka ulko- ja sisäpuolella voi kulkea vain ympyrää, kuin rotta omassa loukussaan.
Thomas Bernhard korjaa ja kunnostaa talorauniota kymmenen vuoden ajan. Se ei ole vanhanaikainen eikä uudenaikainen vaan ajaton ja täsmällinen. Talo sisustettiin ja kalustettiin suurella vaivalla, viimeistä yksityiskohtaa myöten. Jokaisen huoneen huolella valittu kaluste on asetettu tarkasti sille kuuluvalle paikalle Ja kuitenkin talo on lopulta vain puhdas lavastus. Erakko poikamies oli huolellisesti järjestänyt keittiön, ruokasalin, kirjaston ja vieraskammareita kuvitteellisia vieraita varten. Siis jonkinlainen idealisoitu maalaisaateliston kartano. Se oli Thomas Bernhardin lopullinen nature morte.
Lopputalvella, kun makasin sairaana vuoteen pohjalla, kasasin peittoja päälleni ja yritin pitää itseni lämpimänä. Kaikki voimat tiessään, eikä mitään tekemistä. Ei mitään muuta kuin aikaa. En pystynyt edes syömään kunnolla. Ravitsin itseäni viikon verran kuumalla vedellä, teellä, sitruunalla, hunajalla ja rommilla. Ainut mitä pystyin nielemään oli seetriöljyllä maustettuja ruotsalaisia piparkakkuja.
Kunnes avasin radion. Yeisradion Areenasta löytyi 31 osainen Esko Salervon lukema Volter Kilven Alastalon salissa. Kuuntelin haltioituneena hiki valuen aamusta iltaan, aluksi Kilven kieli kuulosti käsittämättömältä, kerronta loputtomalta, kunnes huomaamattani ajauduin Volter Kilven sanojen ja ajatusten loputtomaan, päättymättömään virtaan ja uin, kelluin tai ajelehdin kuin lastu kevyesti sen aalloilla. Ymmärsin, että kysymys ei ole parkkilaivan rakentamisesta, vaan yhden elämäntavan ja -muodon jatkuvuudesta. Pelissä on talonpoikaispurjehduksen tulevaisuus Pohjanlahden rannikolla. Ja jotta se olisi mahdollista tarvitaan kaikki, pienet, suuret, epäluuloiset, hyväntahtoiset, uskovaiset, ahkerat, ahneet ja kateelliset. Lopuksi kun toti on jo juotu ja parkin osakekirjat merkitty, keittiöstä kuuluu astioiden kilinää ja nousee ruuan ihana tuoksu, paljastuu koko kupletin juoni. Alastalon tyttären ja laivan tulevan kapteenin suhde. Suljin radion, koska en halunnut kuulla, vaan kuvitella loput ja samalla nousin ylös sängystä ja ryhdyin tekemään mitä oli tehtävä.
Sinun on oltava aina humalassa. Siinä se - se on ainoa keino. Jotta et tuntisi ajan taittavan selkääsi ja painavan sinua maahan. Sinun on oltava aina juovuksissa.
Mutta mistä. Viinistä, runoudesta tai hyveestä. Kuten haluat. Mutta ole juovuksissa.
Ja jos heräät palatsin portailla, ojan viheriöllä tai huoneen haikeassa yksinäisyydessä ja humala on haihtunut tai poissa. Kysy tuulelta, aallolta, tähdiltä, linnuilta ja kellolta, kaikilta jotka valittavat, kaikilta jotka pyörivät, kaikilta jotka laulavat ja kaikilta jotka puhuvat. Kysy mitä kello sanoo? Ja linnut, tähdet ja kellot vastaavat. On aika humaltua. Jotta et olisi ajan kiusaama orja. On aika juopua. On oltava juovuksissa. Viinistä, runoudesta tai hyveistä. Miten haluat.
- Charles Baudelaire, Le Spleen de Paris, 1869, käännös kirjoittajan
En tiedä miten tämä pitäisi päättää. Ehkä on paras antaa Vaslav Nijinskyn, venäläisen balettitanssin, koreografian, puvustuksen ja lavastuksen uudistajan, hullun neron tehdä se puolestamme. Ja se on vain yksi askel, yksi kaunis ohikiitävä hetki, kun ihminen voittaa painovoiman…
Martin Relander
6.5.2026
