TERASSI
- 5.8.
- 10 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 8.8.
Nyt hieman kevyempään ja kauniimpaan aiheeseen. Aurinko paistaa korkealta, se lämmittää ja tuo hyvän olon ihmisen mieleen ja ruumiiseen. Jos näillä pohjoisilla leveysasteilla etsii onnea, niin kesällä, silloin harvoin kun luut lämpenevät ja pää pehmenee, sitä pääsee niin lähelle, kun vain voi päästä.
Joskus ihmiskunnan aikojen alussa vaeltavat ja pysyvää asuinpaikkaa hamuilevat ihmiset löysivät onkaloita ja luolia. Suojaisia paikkoja, joissa oli hyvä olla. Luolan suu oli avara, sisään ja ulos pääsi vain yhdestä kohdasta. Sisäänkäynnin päällä oli kieleke, joka tarjosi suojan sekä sateelta että auringon paahteelta. Luolan sisällä oli tulisija ja turvapaikka kaikkia vaaroja ja uhkia, villieläimiä, vieraita ihmisiä ja kylmää tai kuumaa säätä vastaan. Olo tuntui niin mukavalta kun noilla konsteilla voi kuvitella saavuttavansa. Tämän on täytynyt olla tilallinen elämys ja mullistava kokemus ihmiselle. Olosuhteet pysyvälle asumiselle ja olemiselle olivat olemassa ja samalla syntyi edellytykset sille, mitä me kutsumme sivilisaation synnyksi.
Ranskassa on paikkoja, joissa ihmiskunnan asutuksen alkuvaiheet ovat edelleen nähtävissä ja koettavissa. Kun kuumana kesäpäivänä kävellessään saapuu varjoisaan laaksoon, jossa virtaava vesi on uurtanut syvän uoman kalkkikiveen ja kaivertanut onkaloita sen rinteille ja synnyttänyt luolia, joihin ihmiset jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten asettuivat pysyvästi elämään ja asumaan, ei tarvitse käyttää mielikuvitusta ymmärtääkseen, että joku on ajatellut, että tämä luola tai onkalo on hyvä paikka elää, olla ja asettua paikalleen asumaan.
Etelän lämpimässä ilmastossa, jossa aurinko paistaa korkealta, auringon lämpö tekee elämästä melkein mahdotonta. Kesällä, kaikkein kuumimpaan aikaan, kun ulkona ei voi tehdä yhtään mitään, on pakko lopettaa koko touhu ja uurastaminen ja oltava hiljaa paikallaan, jossain varjoisassa paikassa. On siis löydettävä viileä suoja polttavalta auringolta luonnosta tai rakennettava se itse.
Pohtimatta arkkitehtuurin alkuperää, voi ajatella, että väestön kasvaessa luolia ei riittänyt kaikille ja löytyi myös muita, paljon parempia paikkoja asua ja elää. Joka tapauksessa, pysyvän asuinsijan rakentaminen omin voimin oli käytettävistä materiaaleista riippumatta mittava kollektiivinen hanke. Rakentamiseen ryhdyttäessä kehittyi uusia yhteistyötaitoja ja tekniikoita ja luolaa paljon parempia asuintiloja. Sen on täytynyt olla konstruktiivinen kokemus.
Aluksi rakennettiin erilaisia ympyrän muotoisia kehärakenteita, kivi- ja puukasoja, mutta vähitellen vähän täsmällisemmän muotoisia ja selvärajaisempia rakennuksia ja siinä sivussa, joku neropatti keksi suoran kulman. Tämä oli ihmisen kuvittelema ja kokema uusi tila ja rakennustapa, jolla on selvärajainen sisä- ja ulkopuoli ja etu- ja takapuoli sekä yksityinen että yhteinen puoli. Se tarjosi mahdollisuuden sijoittaa rakennukset maaston, maiseman ja auringon kierron mukaan. Rakentaa tiiviisti tai harvasti ja lähelle tai kauas toisistaan. Sijoittaa sisäänkäynti tiettyyn kohtaan, sekä rajata, avata, sulkea ja jakaa tila - miten halutaan. Toisin sanoen, luoda asumisen, yhteisön ja yhteiskunnan tilallinen ja toiminnallinen järjestys ja hierarkia.
Kaksoisvirtain maassa ja Välimeren rannoilla, rakentajat kehittivät erilaisia ratkaisuja kuuman ilmaston aiheuttamiin polttaviin ongelmiin. Parhaat ovat yhä yhtä hyvin klassisen kuin modernin arkkitehtuurin ihailemia ja suosimia välitiloja. Siis tila, joka ei ole sisällä eikä ulkona, vaan niiden välissä. Tämä vähän hämärä ja moniselitteinen välitila, tarjoaa loputtomia arkkitehtuurisia ratkaisuja ja tulkintamahdollisuuksia ja juuri siinä on sen hienous.
Tällaiset ratkaisut siirtyvät muunneltuina ajassa ja paikassa koko sivistyneeseen maailmaan ja aina barbaariseen pohjoiseen asti. Kutsutaan niitä meilläpäin millä tahansa nimellä, kuten veranta, kuisti, altaani, terassi, porstua, parveke tai pergola, niin lähtökohta ja perusidea on sama ja peräisin antiikin rakennusmalleista.
Antiikin ja Rooman vallan aikana arkkitehtuuri ja rakennustaide kehittyi Välimeren rannalla tasolle, jonka me vielä tänä päivänäkin tunnustamme rakennustaiteen huipuksi. Tänä aikana luotiin erilaisia ratkaisuja sisä- ja ulkotilan välisen rajan vetämiseen. Kyse oli ilmaston sanelemasta välttämättömyydestä, mutta myös välttämättömyydestä tehdystä hyveestä ja sen juhlinnasta. Syntyi erilaisia rakennusten ympärille rakennettuja katettuja välitiloja, kuten pylväikköjä, halleja, arkadeja, altaaneja, kuisteja, verantoja, parvekkeita, patioita, vestibyylejä, terasseja, sun muita.
Lähtökohta on julkinen palvontapaikka, kreikkalainen temppeli. Sen perusrakenne on kaikessa yksinkertaisuudessaan suunnilleen tällainen: kivestä muurattu suljettu tila tai huone, cella, jota ympäröi kaikilta sivuilta pylväikkö. Sen sisällä sijaitsee koko homman ja hankkeen varsinainen motiivi ja palvonnan kohde eli kulttikuva. Sen edessä, nousevan aamuauringon puolella, idässä on pronaos tai etuhuone ja portiikki eli sisäänkäynti. Niin kuin suunnilleen kaikissa uskonnollisissa rakennuksissa sen jälkeenkin.
Roomalainen domus on sen sijaan avoimen sisäpihan, atriumin ympärille rakennettu suljettu yksityinen asuinrakennus. Patriisitalon sisäpihaa ympäröi pylväikkö ja käytävä eli peristyyli. Keskellä sijaitsevaan sisäpihaan aukeavat perheen palvonta-, juhla-, asuin- makuu-, työ- ja varastohuoneet. Myöhemmin tämän nurinpäin käännetyn kreikkalaisen temppelin tilamalli siirtyi luostarilaitokseen.
Kristinuskon levitessä vähitellen Eurooppaan elämän henkiset arvot nousivat kirkon piirissä keskeiseen asemaan, ja heräsi ruumiin ja sielun jyrkkä vastakkainasettelu. Ruumiin nautinnoista kieltäytyminen ja itsensä piinaaminen oli osoitus siitä. Vetäytyminen maallisesta ja aineellisesta maailmasta johti luostarilaitoksen syntymiseen yhteiskunnan laidalla tai sen ulkopuolella. Keskiajalla perustetut benediktiini-, sistersiini-, dominikaani- ja jesuiittamunkkiveljeskunnat kilpailivat keskenään siitä, ketkä seuraavat Kristuksen jalanjälkiä ja noudattavat hänen oppejaan parhaiten. Kiista ei tietenkään koskaan ratkennut, mutta siinä sivussa rakennettiin luostareita, joihin vetäytymällä kilvoittelua voi harjoittaa mahdollisimman hyvissä olosuhteissa. Jos on nähnyt Konevitsan ja Valamon luostarit Laatokalla voi, maailmankatsomuksestaan riippumatta, ymmärtää näitä pyrkimyksiä. Luostari tai claustrum tarkoittaa suljettua tilaa ja pihaa. Sitä ympäröi pylväskäytävä, jonka varjossa, huppu silmillä ja pitkään kaapuun pukeutuneet munkit kävelevät tuonpuoleisia asioita ahkerasti ajatellen.
Kun kristityt 1100-1400-luvuilla lähtivät vapauttamaan muslimien valtaamaa Jerusalemia ja Kristuksen hautaa, he kohtasivat ristiretkillä Lähi-Idän ilmaston, uskonnon, elämän- ja rakennustavan. Siis arabialaisen kulttuuriperinteen. Vaikka he epäonnistuivat alkuperäisessä hankkeessaan, he omaksuivat uusia tapoja ja toivat ne palatessaan takaisin Eurooppaan. Me olemme siis velkaa myös arabikulttuurille, sivilisaatiolle ja rakennustaiteelle, josta monet eurooppalaisten kaupunkien ratkaisut ovat jalostuneet ja levinneet ensin Espanjaan ja Italiaan ja vähitellen Alppien pohjoispuolelle Ranskaan ja Saksaan.
Islamilaisen rukoushuoneen eli moskeijan pihat ovat pylväskäytävän ympäröimiä. Istanbulissa, jossa itä ja länsi kohtaavat, moskeijan pihalle on usein rakennettu kioskeja, katettuja kaivoja ja lähteitä. Ne antavat viileän varjon kuumuutta vastaan ja raikasta vettä hikisen ja syntisen ihmisen puhdistautumista varten.
Rakennuskulttuurin piirteiden leviäminen ei aina perustu valloituksiin, vaan jonkinlaiseen rauhanomaiseen osmoosi- tai kapillaari-ilmiöön, kahden erilaisen, mutta läheisessä yhteydessä olevan kulttuurin sekoittumiseen, ilman hierarkiaa tai väkivaltaa, esimerkiksi vaihdon ja kaupankäynnin vaikutuksesta.
Kaikissa niissä Pohjois-, Keski- ja Etelä-Euroopan kaupungeissa, joihin olen päässyt ja joissa on arkadeja, riippumatta siitä onko kaupunki vanha tai uusi, tapahtuu jotain erikoista, joka aiheuttaa lähtemättömän hyvän vaikutuksen. Katetut välitilat synnyttävät ihmeellisen kokemuksen, kun saa kutsun vieraaseen kaupunkiin ja tuntee itsensä tervetulleeksi.
Monien Keski- ja Etelä-Euroopan kivikaupunkien arkkitehtuuri perustuu pylväshalli tai -käytävä periaatteen taidokkaaseen soveltamiseen. Arkadit reunustavat toreja ja katuja, esimerkiksi Pariisin Jardin de Tuileries, Palais-Royal ja Rue de Rivoli, Torinon Via Roma ja Milanon Galleria Vittorio Emanuele.
Voi ihmetellä miksi näin nerokkaat ratkaisu eivät aikanaan yleistyneet Suomessa, vaikka täällä, jos missä, kaivataan suojaa huonoa säätä vastaan. Se oli Helsingin uudelleenrakennuskomitean johtajan, arkkitehti C.L. Engelin menetetty tilaisuus. Nyt se on liian myöhäistä, kun talonmiehet lapioineen ja harjoineen ovat kadonneet kaduilta ja kiinteistöjen huoltosopimukset on tehty huoltoyhtiöiden kanssa, joiden järeät aurat, harjat ja lumilingot eivät mahdu pylväskäytävien väleihin.
Euroopan kivikaupunkien keskustojen vilkkaimmat kävelykadut ovat usein sisään vedettyjä ja katettuja, samaan aikaan suljettuja ja avoimia tiloja, jossa voi liikkua, pysähtyä ja jäädä lepäilemään suojassa, ihailemaan tai ihmettelemään ohikiitävää elämää ja maailman menoa. Tai ryhtyä kaupankäyntiin, siis ostamaan ja myymään tavaroita.
Kaupankäynnin lisäksi, katetuilla kaduilla ja suljetuilla pihoilla tapahtui kaikenlaista muutakin. Yhteiskunnallista liikuntaa ja sosiaalista hankausta ja kahinaa. Samoissa paikoissa, jossa yläluokka aluksi juhli ja vietti hauskaa elämää, vain vähän myöhemmin juhlittiin vallankumousta ja lopulta toreille ja pihoille pystytettiin giljotiineja aateliston pään menoksi ja rahvaan huviksi.
Katettu tila, veranta tai kuisti on myös talonpoikaisen rakentamisen omaksuma ratkaisu ja osoitus rakentajan hyvästä asemasta. Se levisi valtion ja kirkon virkamiesten asunnoista varakkaiden talonpoikien taloihin. Jokainen, jolla on silmät päässään, näkee, että veranta on kuin kreikkalaisen temppelin päätypylväikkö. Talonpoika on saavuttanut aseman, jossa hän voi rakentaa tilan, jolla ei ole mitään varsinaista käyttötarkoitusta, tai se on välttämättömän tuolla puolen, turhan ja tarpeellisen välissä.
Ateneumin taidemuseossa on Ferdinand von Wrightin maalaus Haminalahden kartanon puutarhasta, johon on pystytetty valkoinen telttakatos. Kuka tahansa ymmärtää, että nyt menee aika hyvin. Kaikki on kunnossa ja vähän paremminkin. Pastoraali kuva näyttää, että Suomessa, jopa Pohjois-Savon korkeudella oli saavutettu vaurautta ja siihen kuuluva elämäntyyli ja -tapa. Voi kuvitella, että jossakin niityllä kulkee nainen valkoisen auringonvarjon alla, suojaamassa vaaleaa ihoa auringon valolta, rusketukselta ja maatöiden tekemisen ulkoisilta merkeiltä.
Parveke on kaupunkien kerrostaloissa ahtaasti asuvien ihmisten pienoismaailma ja miniatyyripiha, yhteys luontoon ja ulkomaailmaan. Tuuletusparveke toi ilmaa, valoa ja terveyttä asuntoon. Nykyään parveke on usein lasitettu ja paikka, jossa kuivatetaan pyykkiä, säilytetään polkupyöriä ja muuta talousromua. Aamiaispöytä näyttää yleensä tyhjältä ja riippumatto käyttämättömältä.
Terassi, tai niin sanottu terde, on nykyarkkitehtuurin, omakotitalo- ja kansanrakentamisen uusi vakio ja normi. Idea on rakentaa talon ympärille mahdollisimman laaja ja leveä tasainen tila, jossa voi tehdä kaikenlaista hauskaa, kevyttä ja kivaa. Terassi tehdään painekyllästetystä tai lämpökäsitellystä puusta. Vaakasuora puupinta auringon, sateen ja lumen vaikutuksesta lahoaa, homehtuu tai hapertuu suunnilleen saman tien, kun se on laskettu. Mutta se on kiva niin kauan kun se kestää, eli noin 10 vuotta. Nykyään sen voi rakentaa myös tummanharmaista tai mustista muovilankuista. Mutta se on tietenkin paljon huonompi ratkaisu. Se kolisee ja murtuu helposti ja mikä hienointa, auringon paahteessa se polttaa paljaiden jalkojen alla.
Tähän aiheeseen liittyen myös puisto-, puutarha-, terassi- ja parvekekalusteet ovat aivan oma lukunsa. Ranskalaisen ja englantilaisen puutarhan tehtävä on luoda keinotekoinen, kesytetty luonto ja mielikuva sen keskellä olemisesta, jossa on mukava olla ja nauttia villistä luonnosta ja maisemasta sivistyneesti, ilman vaaraa ja vaivaa. Siihen kuuluivat kukkulat ja laaksot, vesilammikot ja purot, puu- ja pensasistutukset ja tietenkin puisto- ja puutarhahuonekalut.
1700- ja 1800-luvuilla puistoja rakennettiin linnojen ja aateliskartanoiden maille ja myöhemmin kasvavien kaupunkien keskelle ja reunoille, kaupunkiporvariston vapaa-ajan iloksi ja paikaksi. Niihin tarvittiin kestäviä istuinkalusteita, erityisesti metallista ja valuraudasta tehtyjä penkkejä. Kaupunkien puistonpenkeillä istuivat ja kohtasivat yhtä hyvin vauraat porvarit, vastarakastuneet nuoret kuin kaikesta edellä mainitusta paitsi jääneet laitapuolen kulkijat ja muut luuserit.
Britannian imperiumin laajetessa 1800-luvulla, yläluokan mukavuuksiin tottuneet siirtomaaupseerit joutuivat mukavuusalueensa ulkopuolella, joten he alkoivat kuljettaa salonkikalusteita ympäri koko tunnettua ja valloitettua maailmaa. Samaan aikaan hieman rauhanomaisemmissa tarkoituksissa seikkailleet yläluokan pojat kuljettivat metsästys- ja löytöretkillä näitä kalusteita mukanaan. Tai oikeastaan, kantajat tai aasit, muulit ja hevoset kantoivat kalusteita.
Kun luonnossa ja ulkona liikkumista ja istumista ryhdyttiin pitämään terveellisenä harrastuksena, levisivät nämä ratkaisut myös kansan pariin. Kamppaniakalusteiden kehitys huipentuu safarituoliin, josta kehitettiin myöhemmin kevyt ja kasattava ohjaajantuoli tai valtamerilaivojen promenadikansilta uimarannoille levinnyt kansituoli. Tanskalaiset puusepät ovat tämän teeman uudelleentulkinnassa erityisen hyviä. Melkein kaikki ovat tehneet siitä oman toinen toistaan hienomman version, mutta Kare Klint oli kaikkein paras. Ja Suomessa Maija Heikinheimo suunnitteli aika robustin version safarituolista Artekille.
Toinen kamppaniakalusteista periytyvä linja on ns. lepakkotuoli. Sen alkuperä on italialaisten siirtomaaupseerien Paragon-tuoli, josta kolme argentiinalaista neropattia, Antonio Bonet Castellana, Juan Kurchan ja Jorge Ferrari-Hardoy kehittivät kauniin ja nerokkaan yksinkertaisen lepakkotuolin.
Monet kamppaniakalusteiden piirteet, keveys, lujuus ja kasattavuus siirtyivät modernin kalustesuunnittelun kaanoniin. Ei tarvitse olla selvännäkijä nähdäkseen miten ne ovat vaikuttaneet Marcel Breuerin, Le Corbusierin ja Charlotte Perriandin tai Jean Prouvén suunnitteluun. Kevyet ulkokalusteet levisivät 1960- ja 70-luvuilla nuorten opiskelijabokseihin ja ensimmäisiin kaupunkikoteihin. Ne olivat yhdessä kreikkalaisten paimentolaismattojen, Lundia-kirjahyllyjen, hedelmälaatikoiden, kahvipurkeista ja laakaovista tehtyjen sänkyjen, pöytien ja riisipaperipallojen kanssa sosiaalisessa ja taloudellisessa välitilassa elävien nuorten patenttiratkaisu.
Myös kotiin jääneet brittiläisen imperiumin naiset halusivat nauttia valloitus- ja löytöretkien eksoottisista maisemista. Englannissa alettiin rakentaa kasvihuoneen tyyppisiä tiloja, päärakennuksen salin tai olohuoneen jatkeeksi. Syntyi niin sanottu conservatory room. Ajatus oli luoda yhteys menetettyyn tai tavoittamattomaan luontoon, ainakin visuaalisesti, keinotekoisesti ja pienessä mittakaavassa. Tällaisten kasvihuoneiden, parvekkeiden ja terassien tyypillinen kaluste oli kevyt ja ulkoilmassa kestävä, pajusta tai rottingista punottu korituoli. Korituoli oli kuumassa ja kosteassa ilmastossa viileä, eikä hikoiluttanut istuttaessa. Saman tyyppinen ratkaisu on myös ranskalainen lastutuoli, tai Provence-tuoli, jonka Maire Gullichsen toi Suomeen.
Yhteiskunnan huipulle syntynyt ja siellä kasvanut Leo Tolstoi oli koko nuoruutensa pelannut rahojensa, terveytensä ja henkensä kustannuksella ja selvinnyt hengissä Pietarin peliluolista, Moskovan bordelleista ja Sevastopolin piirityksestä. Hän vetäytyi lopulta kotikartanoonsa, Jasjana Poljanan englantilaiseen puutarhaan kirjoittamaan ja miettimään vakavampia, elämän, uskonnon ja taitteen kysymyksiä. Kalkkiviivojen häämöttäessä, kuppataudin runtelema kreivi vapautti maaorjansa, pukeutui talonpojan paitaan ja itsetehtyihin saappaisiin. Hän istui vanhojen puiden varjossa, omantunnon tuskissaan ja ristiriitaisten ajatusten kiusaamana, vaatimattomassa risutuolissa ja pohti maailman menoa ja ansaitsemattomia etuoikeuksiaan.
Mutta puutarha-, parveke- ja terassikalusteiden rappion huipentuma on polyrottinkituoli, joita alaikäiset lapset Aasiassa punovat kädet verillä ja lopullinen lakipiste saavutetaan, kun joka ikisen ravintolan ja bensa-aseman terassille ilmestyy yhdestä kappaleesta puristettu muovinen ns. mehutuoli.
Paris, capitale du XIXe siècle tai Livre de Passages oli Walter Benjaminin vuosina 1927-40 kirjoittama, keskeneräiseksi jäänyt monumentaalinen tutkimus Pariisin katetuista arkadeista. Passage, niin kuin niitä siellä päin kutsutaan, on suljettu, mutta avoin teräsrakenteinen, lasilla katettu metatila, jossa ihmiset ja tavarat kohtaavat toisensa. Se on kaupankäynnille pyhitetty tila ja se synnyttää ajasta ja paikasta irrallisen virtaavan tilan ja uudenlaisen suhteen ja katseen kanssaihmisiin ja kauppatavaraan.
1900-luvun ihminen pääsi arkadiin suojaan sadetta, aurinkoa, liikennettä ja muita kaupungin vaaroja vastaan ja joutui tietenkin kauppiaiden rakentamaan ansaan ja ihmeelliseen satumaailmaan, jossa epävarmoina aikoina ostamalla saa turvaa. Tästä liikkumisen ja kaupankäynnin uudesta tilamallista kehittyivät meidän hyvin tuntemamme ostosparatiisit, kauppakadut, -kujat ja -keskukset, jossa kuka tahansa voi anonyymisti ja ilman varsinaista päämäärää tai velvollisuutta kuljeskella tai flaneerata ihmisten ja tavaroiden seassa.
Joku oivalsi tietenkin nopeasti, että kun tällaisia katuja pannaan päällekkäin syntyy tavaratalo, jossa monumentaaliset portaat, hissit ja rullaportaat vievät vaivatta yhdestä kerroksesta toiseen. Sigrud Frosteruksen suunnittelema Stockmannin tavaratalo on yksi hyvä esimerkki.
Vähän myöhemmin ja samassa hengessä, Guy Debord perusti tanskalaisen Asger Jornin kanssa radikaalin taiteilijaliikkeen. 1950-70 toiminut Situationist International kritisoi länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja elämäntapaa. He kutsuivat sitä spektaakkelin yhteiskunnaksi, jossa ihmisen havainto-, tunne- ja toimintakyky heikkenee niin, että hänestä tulee passiivinen kuluttaja ja spektaakkeleiden palvoja.
Situationisteja seuraten, voi kysyä huomaako kukaan, kuinka ohikiitävä tilanne on muuttunut pysyväksi olotilaksi. Niin, että jos aikaisemmin nuoret joutuivat elämään jonkin aikaa ilman varmuutta toimeentulosta ja tulevaisuudesta, niin nyt me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sidottuja siihen koko elämämme ajaksi. Epävarmasta ohimenevästä välitilasta on tullut pysyvä olotila, josta ei ole poispääsyä. Tervetuloa nykyaikaan!
Kun istut talon kynnyksellä tai portailla, raja- ja välitilassa, voit samaan aikaan olla sekä sisällä että ulkona, valossa ja varjossa ja paikassa, jossa vastakohdat kumoavat toisensa ja arvojärjestykset kääntyvät ikään kuin ylösalaisin ja päälaelleen.
Voit katsoa maailman menoa ja kysyä, onko mitään sen ihanampaa ja etuoikeutetumpaa kuin lämpimänä kesäpäivänä istua verannalla ja nauttia lasi Camparia?
Saluti!
Martin Relander
5.8.2026
