Search

VÄRI JA VALO

Alussa oli pimeää ja lopussa tulee pimeä. Mutta välissä on valoa. Se on hyvä. Koko homman alkumetreillä Jahve tuli ja sanoi, tulkoon valoa ja valo tuli. Onneksi, meidän kannaltamme. Pimeässä on ikävä elää ja olla ja värit ovat vain siellä missä on valoa. Ja siellä missä ei ole valoa ei ole värejä.


JOHANN WOLFGANG VON GOETHE / VÄRIYMPYRÄ 1809

Tähän maailmaan tarvitaan lisää valoa ja väriä, se on selvää. Mutta värien kanssa kannattaa olla varovainen. Ettei sotke liian monta väriä yhteen ja samalla sekoa itsekin. Värit vievät meidät syvälle ihmiskunnan historiaan ja kulttuurimme syvimpiin syövereihin. Tajuntamme alkulähteille ja tunteidemme syntysijoille, jotka vellovat meissä vieläkin. Tälle retkelle tarvitaan oppaita, muuten herkkä ihminen eksyy värien loputtomaan kirjoon ja sokaisevaan loistoon.


Sateenkaaren kaikki värit. Koko kirjo, auringonlasku ja nousu. Kevään ensimmäiset koivunlehdet, tuleentunut viljapelto ja syysruska. Pihlajanmarjat, närhet, tilhet, kuhankeittäjät ja kuningaskalastaja. Kukkakedot, sini- ja valkovuokot. Irikset ja kaikki muut liljat. Sitruunaperhoset, suruvaipat ja mitä niitä nyt on. Ruusutarhat tai veteen valunut bensiini ja kalansuomut. Rapujen ja simpukoiden kiiltävät kotelot. Sateen kastelema asfaltti ja kaupungin neonvalot. Silkkikangas, huulipuna ja kynsilakka. Voi hyvänen aika sentään, minkälaisia elämyksiä ja tunnekuohuja värit saavat ihmisessä aikaan.


Kun ihminen jäljittelee luontoa, virtaavien vesien kalojen ja heikkohermoisten kalastajien päänmenoksi, syntyy hämmästyttäviä virityksiä. Kaikki kauniit lohi- ja taimenperhot, kuten Juutuan yö, Jock Scott ja Morottaja. Mutta parhaassa tapauksessa värit pelaavat ja vedestä nousee kiiltäväkylkinen, kaikissa sateenkaaren väreissä loistava lohensukuinen kala, purotaimen tai nieriä.


MOROTTAJA LOHIPERHO

Miten me havaitsemme ja koemme värit? Mihin me käytämme värejä elämässämme ja ympäristössämme? Tämä on ihmeellisellä tavalla samalla sekä niin pinnallinen että niin syvällinen kysymys. Ei ole mitään sen helpompaa, eikä mitään sen vaikeampaa asiaa. Jokaisella lapsella on mielipide väreistä ja sivistyneet vanhuksetkin kiistelevät aiheesta. Ehkä Cennino Cennini, J.W. Goethe, Max Dornier ja lähempänä meitä Harald Arnkil auttavat vaikeassa ja kiehtovassa asiassa viemällä meitä kohti värejä havaintojen maailmassa.


Aihetta on lähestytty monella tavalla. Se on yksi luonnon- ja ihmistieteiden kovimpia kysymyksiä. Aikansa terävimmät ajattelijat ovat ottaneet todellisuudesta mittaa ja nähneet paljon vaivaa yrittäessään ymmärtää värien ja valon olemusta. Muun muassa, Isaac Newton, Johann Wolfgang von Goethe, James Clerc Maxwell sekä Joseph von Fraunhofer että Augustin-Jean Fresnel. James Clerc Maxwell tutki tähtien olemusta ja koostumusta niiden lähettämän valon värin eli aaltopituuden avulla. Hän tutki myös sähkömagneettista säteilyä, valon aallonpituutta ja värien sekoittumista maalamalla pahvikiekkoja eri värisiksi ja pyörittämällä niitä kuin hyrrää. Joseph von Fraunhofer taas tutki auringon värispektriä ja valon emissiota ja absorbtiota ja päätyi visuaalisesti suorastaan loistaviin, maallikkoakin ilahduttaviin lopputuloksiin. Lisäksi kuva näyttää vastaavan hyvin kokemustamme lämmön ja valon jakautumisesta pohjoisen vuodenkierron aikana.


JOSEPH VON FRAUNHOFER / AURINGON SPEKTRI 1814-15

Sitten on tämä psykologinen koulukunta, joka etsii värien vaikutusta psyykeesemme. Me havaitsemme ja paremminkin koemme värin jollakin tavalla emotionaalisesti. Suorastaan kokonaisvaltaisesti, peräti ruumiillisesti. Värit vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen. Johan Wolfgang von Goethen mukaan värit ovat rauhoittavia ja kiihottavat. Väri lämmittävät ja viilentävät ja ne lähestyvät tai loittonevat. Miten se tapahtuu? Aihetta on lähestytty myös mystisesti kuten Hilma af Klint, Rudolf Steiner ja Wassily Kandinsky. Mutta heistä on kaikessa henkisyydessään hieman vaikea saada selvää.


Väri on ikuinen ihastuksen ja inhon aihe. Värit vetävät puoleensa ja työntävät luotaan. Emmekä me edes tiedä mistä tämä kaikki tarkkaan ottaen johtuu. Tässä, jos missä on spekulaation paikka ja sitä riittää. Mitä me teemme, kun me havaitsemme värejä? Mistä me puhumme ja mitä me tarkoitamme, kun me puhumme punaisesta? Juuri, kun luulit ymmärtäneesi mistä on kysymys, joku sinua viisaampi asiaan perehtynyt tulee ja kertoo. Viime kädessä väri ei ole valoa, sähkömagneettista säteilyä eikä aaltoliikettä. Se ei myöskään ole maalia, eikä mikään näkökohteen fysikaalinen ominaisuus. Vaan väri on näköjärjestelmän ja aivojen tuottama tulkinta eli väriaistimus. Siis subjektiivinen aistimus, jota kellään muulla ei ole, eikä voi olla. No niin, nyt meni vaikeaksi.


Asiaa helpottaa tosin se, että me havaitsemme sen enempää selittämättä. Vaikka värien ymmärtäminen onkin vaikeaa, ei se estänyt meidän esi-isiämme antamasta väreille nimiä ja käyttämästä niitä. Värien nimet kuten musta, valkoinen, ruskea, punainen ja vihreä ovat suomen ja suomensukuisissa kielissä omaperäisiä sanoja. Värien on pitänyt olla niille jollain tavalla tärkeitä asioita. Väreillä on ollut käyttöä ja merkitystä siinä elämässä ja ympäristössä, jossa ne eli. Eihän väreille muuten nimiä annettaisi.


TALONPOIKAISRYIJY N.1850

Kun värien kanssa alettiin pelaamaan, otettiin aluksi mitä maasta löydettiin. Siis erilaisia maavärejä ja niistä saatiin keltaista, punaista, ruskeaa ja mustaa. Hyvä siitä tuli. Mutta ei se tietenkään kovin pitkälle riittänyt, kun piti ilmaista joitakin henkistä, ylevää ja korkealentoista. Tähän tarvittiin kirkkaita värejä. Ja niitä löydettiin sattuman, kokeilun ja määrätietoisen tutkimuksen avulla sekä lainaamalla, kopioimalla, varastamalla ja ties millä yhtä mielikuvituksellisella menetelmällä. Löytyi erilaisia kasvien osia, lehtiä, kukkia, juuria, siemeniä, sieniä, sammalia, marjoja ja ties mitä. Ja kun mentiin vielä pidemmälle, löydettiin erilaisia kirppuja, kirvoja, toukkia ja niiden koteloita. Simpukoita, mustekalan rakkoja ja sappia. Ja niistä saatiin suurella vaivalla hiertämällä, keittämällä, käyttämällä, uuttamalla ja siivilöimällä uusia ja kirkkaita värejä.


Mitä vaikeampi väriaine oli löytää tai mitä vaivalloisempi valmistaa, sen parempi. Lopputuloksena on harvinainen ja arvokas väri. Ja mikään ei ole koskaan ollut niin tavoiteltavaa kuin harvinaisuus. Väriaineita haettiin aina Intiasta ja Kiinasta asti. Mitä kauempaa sen parempi. Yksi vienti- ja tuontikaupan ensimmäisiä ilmenemismuotoja oli väri- ja maustekauppa. Suuria omaisuuksia luotiin ja menetettiin uhkarohkeissa yrityksissä tuoda väriaineita toiselta puolelta maailmaa. Tavara meni pilalle, kauppiaita eksyi, karavaaneja ryöstettiin ja laivoja haaksirikkoutui. Näillä matkoilla monet kallisarvoiset lastit, mittaamattomat omaisuudet ja toivo hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ja näissä epävarmoissa ja uhkarohkeissa yrityksissä kaikkein nokkelimmat yrittäjät keksivät tietysti vakuutuslaitoksen.


RANSKALAISTA YLIMYSTÖÄ 1470

Kaikissa tunnetuissa luokkayhteiskunnissa värien kalleudesta seurasi tietenkin niiden käyttäjien arvojärjestys. Väreistä tuli paitsi yksi varallisuuden myös sosiaalisen aseman näkyvimpiä merkkejä. Tietyn värin käyttäminen vaatteissa merkitsi tiettyä asemaa yhteiskunnassa. Värit olivat sopimuksenvaraisia ja niiden käyttö tarkasti rajoitettu. Väärinkäyttö jopa rangaistavaa. Purppuranpunainen oli ruhtinaan yksinoikeus. Sitä ei kukaan muu saanut rangaistuksen uhalla käyttää. Eikä kai olisi voinutkaan, väri oli niin kallista. Afganistanista asti haettu sininen Lapis Lazuli maksoi enemmän kuin painonsa arvosta kultaa. Se oli Neitsyt Marian väri eikä sitä muuhun voinut käyttääkään. Paitsi kun aina yhtä nokkelat, ahneet ja turhamaiset hollantilaiset kauppiaat ryhtyivät maalaustaiteen mesenaateiksi ikuistaessaan saavutuksiaan ja kasaan keräämäänsä rihkamaa.


Paitsi eri säädyillä, myös ammattikunnilla oli omat värinsä. Yhteiskunnan huipulla eläneiden ruhtinaiden, sotilaiden, tuomareiden ja kirkonmiesten lisäksi myös pohjasakalla, kuten spitaalisilla tai pyöveleillä oli ihan omat värinsä, joista heidät tunnisti jo kaukaa.


Tässä uusien värien patoamattomassa himossa ja sen tarjoamassa nopean taloudellisen voiton toivossa, saa alkemian perillinen kemia kiittää nopeaa kehitystään harvinaisten väriaineiden kiihtyvästä kysynnästä. Alkemian piirissä etsittiin paitsi viisastenkiveä ja kultaa myös keinotekoisia menetelmiä harvinaisten luonnonvärien karvaamiseksi, kun haluttiin kehittää korvikkeita helposti haalistuville ja myrkyllisille väriaineille. Vähitellen tästä salatieteiden sarjasta syntyi kemia ja mahtava kemianteollisuus. BASF eli Badische Anilin- & Soda-Fabrik keksi keinotekoisen alizarinin, farkkukankaan värjäämiseen tarvittavan synteettisen indigon ja kaikkea muuta kauheata siinä ohessa – peräti Zyclon B:n.


RUUSUIKKUNA / NOTRE DAME DE CHARTRES 1235

Eikä keskiaika ollut niin pimeä kuin väitetään. Ajatelkaa nyt kaikkia niitä mosaiikkeja, värikkäitä kiviä, emaleja ja värjättyjä laseja. Jalometallit, pronssi, hopea ja kulta. Bysantin ja ortodoksisen kirkon kuvataide, Andrei Rublevin ikonit. Goottilaisen katedraalin ruusuikkunat, joiden kautta auringonvalo lankeaa hämärään kirkkolaivaan ja värittää sen satumaiseksi värien sinfoniaksi. Ne ovat oman aikansa huimimpia suorituksia.


ANDREI RUBLEV / PYHÄ KOLMINAISUUS 1410 / TRETJAKOVIN GALLERIA

Arkkitehtonisesti väriä on lähestynyt tietenkin Le Corbusier. Mistäpä sillä ei olisi sanottavaa. Bruno Taut on tässä asiassa ehkä oma lukunsa ja entä Adolf Loosin värien käyttö. Sen sijaan Wittgenstein pysytteli niistä kaukana ja Mies van der Rohella ei ole mitään sanottavaa asiasta, paitsi että kullanhohtoinen Seagram Building on viskin värinen. Ja sitten tuli Bauhaus, Walter Gropius kavereineen pelkisti paitsi muodot myös värit aika peruslukemiin. Ja yhdisti tietyt muodot tiettyihin väreihin. Kolme perusväriä, sininen, keltainen ja punainen ja kolme perusmuotoa, neliö, ympyrä ja kolmio. Siinä kaikki. Ja tämän piti muka riittää. Josef Albersin värioppi ja värien vuorovaikutus on tietenkin hienostuneempi ja monivivahteikkaampi. Myös Wassily Kandinsky koetti älyllisiä kykyjään tällä saralla. Modernin ajan maalarit, esimerkiksi Sonia ja Robert Delauney, Fernand Leger ja Henry Matisse käyttivät puhtaita värejä ja muotoja. Klar Form, niin kuin Maire G. näyttelyn nimesi.


ROBERT DELAUNAY / LE PREMIERE DISQUE 1913

Perusvärien kanssa kävi sillä tavalla ikävästi, että niiden ajateltiin jostain kumman syystä sopivan hyvin lapsille. Ja sen jälkeen kaikki, joka on olevinaan iloista ja opettavaista, on punaista, sinistä ja keltaista. Ja kaikki lapsille tarkoitettu on kirkkaiden värien sekamelskaa. Ei sitä kestä oikein kukaan.


On valaisevaa katsoa vanhoja värikarttoja ja verrata yhden sukupolven aikana tapahtuneita muutoksia. Värikartta 50-luvulta on aivan erilainen kuin tämän päivän vastaava.1960- ja 70- luvuilla, väripaletti karkasi pahasti käsistä. Orastava suomalainen väriteollisuus Tikkurila ja Teknos etunenässä vyöryttivät markkinoille kirkkaat muovipohjaiset lateksivärinsä. Maalaisjussit tai oikeastaan heidän poikansa eivät tienneet mitään parempaakaan keinoa päästä eroon esi-isiensä talonpoikaisesta punamultaisesta rakennuskulttuurista kuin rakentamalla tasakattoisia elintasosiipiä ja maalamalla ne kirjavin lateksivärein. Keltamullattujen talojen nuorilla isännillä ei sen sijaan ollut mitään hävettävää eikä mitään todistettavaa. Niinpä talot jäivät sellaisiksi kuin alun perinkin olivatkin. Erämaassa huutavan äänen, Panu Kailan mukaan maalaamalla pilattiin ja tuhottiin enemmän suomalaista rakennusperinnettä kuin missään sodassa tai muussa katastrofissa oli menetetty. Suomalainen maaseutu pilattiin maalaamalla. Miten jokin niin pinnallinen kuin maaliväri voi aiheuttaa niin syvälle menevää, rakenteellista vahinkoa. Mutta sitten tulivat vaihtoehtoisten elämäntapojen airueet, Uula-värit, Kirjopiiska ja Virtasen Maalitehdas. Keitto-, kalkki- ja liitumaalit, munatemperat ja niin edelleen. Nyt kaikki maalivalmistajat tekevät isännän ja emännän perinnevärejä ja kilpailevat perinteikkyydellään, vanhanaikaisuudellaan ja ekologisuudellaan.


CAP SUNION / POSEIDONIN TEMPPELI 444-440 EEA / ATTIKA

Tietenkin me kaikki muistamme jo kouluajoilta hyvin, että antiikin kreikkalaiset temppelit eivät olleet valkoista hohtavaa marmoria vaan monen kirjavin värein maalattuja polykromaattisia spektaakkeleita. Ajatelkaa vaikka Cap Sunionin Poseidonin temppeliä kylpemässä aamuauringossa rantajyrkänteen huipulla kuten Göran Schildt ja Roberto Sambonet aikoinaan Daphnen kannelta käsin näkivät.


COLOR HERBARIUM / KRISTIINA WIHERHEIMO 2010-2015

Jos ei tiedä mitä tehdä ja mitä väriä käyttää, kannatta pysytellä varmoissa valinnoissa. Musta, harmaa ja valkoinen. Tätä väriskaalaa onkin Suomessa noudatettu aika uskollisesti. Tunnetuin seurauksin. Toinen tapa lähestyä aihetta on käyttää kilpa-autojen värikoodia. Mieleen tulee muun muassa englantilaisten Racing Green, saksalaisten hopean harmaa, ranskalaisten Bleu de France ja italialaisten punainen Rosso Corso. Näissä värivalinnoissa ei voi mennä pahasti ojaan. Kuten suomalaisessa liputusohjesäännössäkin sanotaan, lipputangon on oltava joko valkoinen tai sen materiaalin värinen mistä aineesta se on tehty.


CANNELLONI / FANNI SUVILA 2014 / KUVA: VILLE VAPPULA

Artekin piirustuskonttorissa Keskuskadulla säilytettiin piirustuspöydän ylälaatikossa särkynyttä teekannun kantta. Se oli ns. Maija Heikinheimon sininen. Se otettiin esiin, kun tarvittiin sinistä värimallia. Ja se tapahtui aika usein. Sen väri vaihteli tietenkin riippuen siitä missä valossa ja mistä kulmasta sitä tarkasteli ja joka kerta tuli ihan erilainen lopputulos. Mutta aina tuli aika hyvä tumman sininen sävy.


Nykyään värit ovat kovan kaupallisen kilpailun kohde. Yritykset, poliittiset puolueet ja kaikenlaiset muut yhteisöt ja yhteenliittymät kilpailevat yksinoikeudesta käyttää tiettyä väriä ja suojelevat sitä ja identiteettiään mustasukkaisesti. Kuka saa ottaa tietyn sinisen tai keltaisen värin haltuunsa. Ajatelkaa esimerkiksi keltaista leskeä tai Fazerin sinistä suklaata, jotka ihmiset välittömästi tunnistavat. Miten värejä voi omistaa yksinoikeudella, se on pöyristyttävä ajatus. Yhteisen yksityistämistä.


BRETAGNEN JA BURGUNDIN HERTTUAT KAKSINTAISTELUSSA / LE LIVRE DES TOURNOIS 1460

Taustalla on keskiajan ritarien sodissa ja turnajaisissa käyttämät tunnukset. Tarve erottua kaiken kaaoksen keskellä vastustajista. Missä jengissä ja kenen puolesta tai ketä vastaan tässä hutkitaan. Nämä värit vakiintuivat vähitellen aatelissukujen vaakunoiksi. Samalla syntyi heraldiikka ja sen värikoodit. Sotilaiden univormujen piti aikoinaan olla mahdollisimman värikkäitä ja kirkkaita herättääkseen huomiota ja pelkoa. Kunnes ranskalaiset oivalsivat, että tämähän on kuolettavan varallista hölmöilyä. Ranskalaisten sotilaiden mantteli oli 1. maailmansodan alussa taivaan sininen, tai Bleu Horizon, niin kuin ne sanovat. Se näytti aika hyvältä paraateissa ja kadulla keikaroitaessa, mutta tosi paikan tullen se erottui aivan liian hyvin Marnen harmaata mutavelliä vasten. Ne totes, että tää kukkoilu ei käy. Näissä vetimissä ja sävyissä menee henki. Ja sitten ne keksi harmaan, ruskean ja vihreän sävyt, jotka saksalaiset olivat keksineet jo aikaisemmin ja puntit olivat taas tasan. Mutta siinähän kävi kummallekin osapuolelle huonosti, ihan riippumatta univormujen sävyistä.


Sodan jälkeen kolme kaverusta päättivät jakaa maailmakaikkeuden keskenään kolmeen osaan. Yksi heistä ja ainoa, joka on jäänyt historiaan, oli Yves Klein niminen judoka. Klein valitsi taivaan ja sinisen värin ja loppu on taidehistoriaa. Yhdessä maalitehtailija Eduard Adamin kanssa 1954 hän kehitti ultramariinin sinisen värin. Jonka pigmentti korvasi mittaamattoman arvokkaan Lapis Lazulin ja sideaineen, joka sitoi mutta ei haalistanut väriaineen loistetta. Siitä tuli L'International Klein Bleu. Lyhyesti IKB. Tämä Adamin taiteilijatarvikeliike on vieläkin olemassa rue de Gaitén päässä, pienen torin laidalla, Montparnassen kaupunginosassa Pariisissa. Sieltä sitä saa vieläkin, jos sitä haluaa.


RELIEF EPONGE BLEU / YVES KLEIN 1960 / MODERNA MUSEET

Tähän intensiiviseen siniseen väriin voi tutustua Didrichsenin taidemuseossa Lehtisaaressa. Museon kokoelmissa on pieni Kleinin veistos, mutta näyttävämmän otteen väristä saa Tukholman Modernin taiteen museossa riippuvasta Kleinin pesusieniteoksesta.


Toinen värihullujen suosikkipaikka Pariisissa on tietenkin Sennelierin putiikki aivan Taideakatemian koulun vieressä. Ja sieltä kannattaa hakea erityisesti Sennelierin pastelliliituja, jotka ovat lajissaan vailla vertaansa. Meillä Suomessa oli vaan Porvoon rasvaliidut ja Sakurat. Toinen oli liian kuiva ja toinen liian rasvainen. Sakurat oli kauheeta tököttiä, joka tarttui, paakkuuntui ja levisi joka puolelle sotkien kaikki paikat, kädet, kasvot ja vaatteet. Eikä niillä saanut millään konstilla mitään kaunista lopputulosta. Porvoon liitujen ongelma oli taas siinä, että vaikka kuinka kovaan hankasi ei niiden avulla syntynyt syvää värisävyä.


SENNELIERIN PUOLIPASTELLEJA

Tästä päästäänkin teatterin ja elokuvan lumemaailmaan, jossa käytetään mitä tahansa keinoa vahvan visuaalisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Tällä alalla Rosco Supersaturated on ihan omaa luokkaansa. Siinä on väripigmenttiä enemmän kuin missään toisessa tuntemassani maaliaineessa. Ja lopputulos on yksinkertaisesti häikäisevä. Ongelma vaan on se, että maali ei kestä minkäänlaista muuta käyttöä kuin katsomista. Lisäksi se taitaa olla yksi maailman kalleimmista maaleista. Mutta Roscon musta on mustaa.


Täytyy myöntää, että tämä on kova paikka. Aika monella menee tässä kohtaa sormi suuhun. Että mitä väriä pitäisi käyttää. Myös arkkitehdeillä, joille mikään ei ole vaikeaa, on vaikeuksia värien kanssa. Heti kun jotain muuta, kun materiaalien omaa väriä pannaan peliin, alkaa vaikeudet. Arkkitehtuurin suhteen värit ovat fataaleja. Kun ne ovat vaikutukseltaan aika näkyviä ja kestoltaan pysyviä. Lisäksi kun rakennusteollisuus tarjoaa paremman puutteessa kelvottomien epäkuranttien jämäeriensä myynnin piristämiseksi uusia ihmeellisiä värejä, tai kun kritiikki arkkitehtuurin ankeaa harmautta vastaan yltyy, alkavat heikkohermoisimmat arkkitehdit sutimaan pytinkejään mitä erilaisimmilla kirkkailla väreillä. Epätoivoisessa yrityksessään tuoda kookkeihinsa iloa ja viihtyvyyttä. Helsingin uudet kaupunginosat, Jätkäsaari kärjessä, ovat hyvä esimerkki tästä.


Arkkitehdit Heikkinen ja Komonen sen sijaan ovat silmääkään räpäyttämättä uskollisesti ja määrätietoisesti jatkaneet harmaan värin syvällisiä tutkimuksia ja ilosanoman jakamista tälle kansakunnalle. Joskus silloin tällöin he kuitenkin uskaltavat värien kiehtovaan maailmaan ja silloin ilo on ylimmillään.


Me olemme Jöiskin kanssa tulleet siihen tulokseen, että oikeastaan tarvitaan vain kaksi väriä. Musta ja punainen. Ne riittävät. Suditaan kaikki yhtenäisen mustaksi tai punaiseksi ja kaikki keskinkertaiset suomalaiset kirkonkylät, kauppalat ja pikkukaupungit näyttäisivät paljon paremmilta. Kuvitelkaa tumman puhuvaksi tervattu kaupunki. Koko kaupunki ja kaikki sen rakennukset. Mikä vaikuttava näky. Tanskalaisilla on hyviä kokemuksia tästä. Ja siitä kannattaa ottaa oppia. Ja meillä on omasta takaa hyviä kokemuksia punamullan käytöstä ja ylivoimaisuudesta. Ajatelkaa syvässä lumihangessa tai märässä kuusimetsässä nököttäviä maalaistaloja kaikkine talousrakennuksineen. Ne on oikein hyvän näköisiä. Ja mitä enemmän niitä kookkeja on vieri vieressä, niin sen parempi.


TERVATTU KANTO, YRJÖ WIHERHEIMO 2007-

Väri on siis kulttuuriin, aikaan ja paikaan sidottu ilmiö. Ei tarvitse matkustaa kauas ulkomaille, kun huomaa, että näkökentässä tapahtuu jotain muutoksia. Tunnelma ikään kuin muuttuu. Kun matkustaa Ruotsiin, kaikki kadulla vastaan tulevat rakennukset, kulkupelit ja grafiikka näyttää jotenkin tutulta ja kuitenkin erilaiselta. Niillä täytyy olla erilainen värien käytön tapa, tottumus ja kulttuuri. Ruotsissa junat ovat yksinkertaisesti joko pikimustia tai hopean harmaita. Hyvä, entä minkä värisiä junat ovat Suomessa? Vaaleanvihreitä, punaisia, violetteja tai kirjavan raidallisia. Lisäksi junien kylkiin on maalattu iloisia kuvia. Lentäviä joutsenia, poroja, pöllöjä, myyriä, oravia ja siilejä. Samalla tavalla kuin Finnairin lentokoneisiin on maalattu satukirjoista tuttua metsän väkeä ja Muuminpeikkoja. Ei tollasta voi ottaa vakavasti. Oli tarkoitus mikä tahansa, iIahduttaa, huvittaa, viihdyttää tai kaunistaa maisemaa, noilla konsteilla se ei ainakaan onnistu.

STOCKHOLM UTSTÄLLNING 1930 / GUNNAR ASPLUND

Maailmalla liikkuu erilaisia konsultteja, värieksperttejä ja trendipellejä, jotka huimia korvauksia vastaan ennustavat kahden vuoden päästä käytettävät värit. Kysymys on muotitalojen elämästä ja kuolemasta. Niillä ei ole varaa erehtyä seuraavan sesongin väreistä. Langat pitää värjätä ja kankaat kutoa, ennekuin edes tiedetään, että mitä niistä tehdään ja mihin niitä käytetään. Tämä on hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Ja selitys sille miksi kaikki vuodesta ja sesongista toiseen päätyvät samaan lopputulokseen.


Kun kiertää maailman turuilla ja toreilla katselemassa ja kyselemässä, että minkä värinen maailman pitäisi olla, löytyy aina vapaaehtoisia valistamaan epävarmaa kysyjää. Nyt vallalla ovat pohjamudan harmaan, ruskean, vihreän ja sinisen murretut sävyt. Ja jos joku ihmettelee asiaa ja kysyy, miksi näin on, saa vastaukseksi, että tämä on Morandin värimaailma. Bullshit, sanon minä. Sehän on pelkkä sattumanvaraisen ja mielivaltaisen asiantilan laillistamisyritys. Ja nyt me jäämme jännityksellä odottamaan, mikä on tulevan syksyn muotiväri. Tai sitten me pukeudumme mustaan, niin kuin Jouko tekee. Muita vaihtoehtoja ei oikein ole.


MERIMAISEMA / JMW TURNER 1820 / SKOTLANNIN KANSALLISGALLERIA

Sitä paitsi tässä ei lukeminen auta. Tämän asian kanssa on samalla tavalla kuin monen muunkin asian kanssa. Vaikka tämä on vaikeaa, niin pitää vaan itse ryhtyä harjoittelemaan ja kokeilemaan. Kyllä se siitä sit alkaa sujumaan. Sillä ilman tulta ei ole savua eikä ilman valoa ole väriä.


Martin Relander 8.8.2019


232 views

Recent Posts

See All