ASENTO LEPO
- Martin Relander
- 14.5.
- 10 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 15.5.
Tässä on jo aika kauan leikitty ja pidetty hauskaa teidän iloksenne. Mutta nyt otetaan vaihteen vuoksi vakavasti, oikein tieteellinen ja vähän pedantti ote. Tässä tarkastellaan huonekaluja tai tuoleja, niin kuin meillä on tapana, mutta paljon tarkemmin.
Kysymys on tietenkin aineellisen kulttuurin merkityksestä. Siis jostain aivan muusta kuin harmittomasta sommittelusta ja leikistä materiaalien tai rakenteiden kanssa. Aineellinen kulttuuri on aika vakavasti otettava asia...
Ihmisellä on yksi pieni ongelma, suurista puhumattakaan. Meiltä puuttuu kolmas jalka. Meillä on vain kaksi jalkaa ja sen seuraukset ovat kohtalokkaat, kun pitkän evoluution seurauksena ihminen kehittyy ja nousee vähitellen pystyyn kahden takaraajansa varaan.
Kaksijalkaisuuden edut nelijalkaisuuteen verrattuna ovat matala energiankulutus kävellessä ja eturaajojen eli käsien vapautuminen muuhun käyttöön. Tästä on tietenkin se etu, että kädet vapautuvat eteenpäinviemisen tehtävästä muihin paljon hienompiin tehtäviin. Ihminen voi alkaa askarrella kaikenlaisia kivoja pikku asioita. Sytyttää tulet, lohkoa, pilkkoa ja hioa, hinkata ja kiillottaa kaikkea käteen sopivaa. Kutoa, sitoa ja solmia. Rakentaa tavaroita, esineitä ja työkaluja. Kasvattaa taitojaan aina vain korkeammalle tasolle, kunnes hän saavuttaa lopulta sen kaikkein korkeimman tason, jota kutsutaan taiteeksi.
Mutta seisomisesta on myös haittaa. Kahden raajan varassa pystyssä pysyminen on jatkuvaa tasapainoilua. Se kuluttaa energiaa. Koeta pysyä pystyssä kahden tukipisteen varassa. Ei onnistu, ellei samaan aikaan koko ajan liiku vähän eteen- ja taaksepäin. Se on pitkän päälle rasittavaa. Tarvitaan kolmas jalka, mutta kun sitä ei saa kasvamaan. Kolmas jalka pitää korvata jollain, puulla, kepillä, sauvalla, kaiteella, pylväällä, seinällä tai millä tahansa muulla tuella, jota vasten voi nojata.
Pystyyn nousemisella on mullistavia vaikutuksia ihmisen kehitykselle. Kun neliraajainen eläin vähitellen nousee pystyyn, seisovaan asentoon, pään asento muuttuu. Pääkallo kiinnittyy selkärankaan suoraan sen alapuolelta. Näin aivot voivat hyvässä tasapainossa kasvaa vapaasti yhä isommiksi sekä tilavuudeltaan että painoltaan.
Vähitellen alkaa omituinen touhu, jota kutsutaan ajattelemiseksi. Me voimme ruveta ajattelemaan ja kuvittelemaan kaikenlaisia asioita ja ajatuksia sekä puhumaan, eli välittämään niitä toisille ihmisille. Niin kuin esimerkiksi Aleksis Kivi aikanaan teki.
Voimme ajatella esimerkiksi mikä on kaiken alkuperä ja elämän tarkoitus ja minkälaiset voimat liikuttavat maailmaa? Ennemmin tai myöhemmin ihminen tulee ajatelleeksi jonkinlaista kaiken luojaa eli Jumalaa. Mutta kun mitään suoraa tietoa Jumalasta ei voi saada, pitää erilaisia merkkejä tarkastelemalla ja mielikuvitusta käyttämällä kuvitella loput. Lisäksi tarvitaan korkeimpien voimien sanansaattajia ja maanpäällisiä tulkkeja.
Nyt on helppo pysyä pystyssä. Mutta sekin alkaa pitkän päälle väsyttämään, kun ihmisen vartalon koko paino jakautuu vain kahden pienen pisteen eli jalkapohjan varaan.
Paikalleen pysähtynyt ihminen ei jaksa seistä kovin kauan aikaa vaan hänen pitää istahtaa minkä tahansa, sopivan korkean, kiven, pölkyn tai kappaleen päälle. Kunnes joku neropatti oivaltaa, että sen sijaan, että joka kerta kun tekee mieli pysähtyä, pitää lähteä etsimään esinettä, jonka päällä istua. Yhtä hyvin voi tehdä jotakin vain tätä tarkoitusta varten. Tämä on tuolin idean tarkka syntyhetki. Tuoli on periaatteessa mikä tahansa suunnilleen vaakasuora taso, jonka päällä voi istua. Levy, joka on kolmen tai neljän jalan avulla nostettu noin 40 senttimetrin korkeuteen maan pinnasta tai lattiasta.
Kun tuoli oli keksitty, piti vielä keksiä mihin tarkoitukseen sitä voi käyttää. Mitä istuttaessa tehdään, kun istuttaessa ei oikeastaan tehdä yhtään mitään. Istuminen erottaa ajattelemisen tekemisestä ja päätöksenteon sen toteuttamisesta. Voi olla, että tämä on työnjaon ensimmäinen ja kaikkein tärkein vaihe.
Tuoli osoittaa, että tuolissa istuva ihminen voi käyttää aikansa johonkin muuhun kuin jatkuvaan yhdestä paikasta toiseen liikkumiseen tai ainaiseen työn tekemiseen ja rehkimiseen. Esimerkiksi johonkin jalompaan kuten ajatteluun. Ja ajattelun korkein aste on tietenkin tehdä se kaikkien toisten puolesta. Eli muitten johtaminen.
Muinaisessa Babyloniassa järjestettiin joka vuosi maailman synnystä (Enūma Eliš) muistuttava uudenvuoden juhla. Se alkoi juhlakulkueella, jonka kärjessä kuljetettiin myyttisen, kaiken luoneen Mardukin valtaistuinta. Valtaistuimen esille tuominen vahvisti kuningas Nebukadressar II:n valta-asemaa ja osoitti sen laillisen alkuperän ja oikeuden.
Kuten tiedämme, kaikki yhteiskunnan vallankäyttäjät istuvat. Jumalan maanpäällinen edustaja eli paavi istuu Pietarin kirkossa. Katedraali eli tuomiokirkko on rakennus, jossa istuin sijaitsee ja josta käsin seurakunnan pää tai piispa julistaa oikeaa uskoa (ex cathedra). Maallisen vallan korkein haltija kuningas kruunataan ja asetetaan tehtäväänsä valtaistuimella, josta käsin hän johtaa vasallejaan, armeijaa, hovia ja virkamiehiä. Hänen hallintokoneistonsa jäsenten keskinäinen asema selviää siitä, kuinka lähellä kuningasta he istuvat.
Tuomari, maallisen oikeuden edustaja ja lain ylin valvoja, istuu oikeussalissa ja tuomitsee sieltä eläviä. Tiedon korkeinta tasoa valvoo professori. Hän on edustamansa tiedon oppituolin haltija ja johtaa tutkimusta ja opetusta. Hän istuu korkealla korokkeella ja katsoo päältä alaistensa touhuja. Samoin kaikki opettajat, tiedon välittäjät istuvat luokkahuoneissaan kateederilla ja tarkkailevat oppilaitaan. Ja talouden, maallisen mammonan ja rahavallan kätyrit ja käsikassarat, eli kauppiaat ja yritysjohtajat, istuvat huoneen perällä suuressa tuolissa ja johtavat alaisiaan, työntekijöitä, juoksupoikia ja muita hanslankareita. He valvovat, että kaikki tekevät ahkerasti töitä aikaa hukkaan heittämättä.
Istuminen oli siis vallankäyttöä ja siihen liittyvää jäykkää seremoniaa. Mukavuudella ei ollut mitään käyttöä eikä tarvetta tässä aparaatissa, kunnes kuninkaan hallitsema valtio kasvoi niin suureksi, että sen hallitsemiseen ja kasassa pitämiseen tarvittiin valtava virkamieskoneisto. Kun hovi kasvoi ja kehittyi, syntyi samalla monimutkainen hovielämä ja sen erikoiset ja hienostuneet esiintymis- ja käyttäytymistavat.
Barokin ja rokokoon aikana, Louis XV:n ja Louis XVI:n valtakausilla Euroopan loistavimmassa Ranskan hovissa heräsi vähitellen erikoinen idea, jonka mukaan kalusteiden piti paitsi osoittaa istujan korkeaa asemaa myös kykyä tehdä se tyylikkäämmin kuin kukaan muu. Syntyi erilaisia toinen toistaan mukavampia ja pehmeämpiä istuinkalusteita ja tyyppejä. Kuten canapé ja bergère, duchesse, divan ja chaise longue.
Yhä monimutkaisempaa hovielämää ja sen tapoja kuvastaa hyvin kalusteiden ylelliset materiaalit, monimutkaiset muodot, verhoilu ja rikas koristelu. Siis kaikki mikä sopii hyvin esiintymiseen omistettuun elämään, kevyeen keskusteluun ja joutilaaseen seurapiirielämään.
Ja lopulta kun kaupunkiporvariston, kauppiaitten, käsityöläisten ja uuden nousevan keskiluokan taloudellinen ja sosiaalinen asema parani, he rupesivat tietenkin jäljittelemään yläluokan hovielämää ja kilpailemaan sen kanssa istumisessa. Porvariston kyky ja tarve osoittaa varallisuuttaan näkyy ennen kaikkea yksityisissä tiloissa, pukeutumisessa, kodin sisustuksessa ja sen istuinkalusteissa.
Kun istuminen vähitellen yleistyy, se menettää samalla alkuperäisen hierarkkisen merkityksensä. Nyt kun lähes kaikkien pitää istua työkseen, kysymys sopivasta asennosta, eli millä tavalla tai tyylillä meidän pitäisi istua, nousee esiin. Mikä on sopiva tai mukava istuma-asento? Olemme tulleet pitkän matkan, istumisesta on tullut harvojen ja valittujen hallitsijoiden etuoikeudesta kaikkien alistettujen velvollisuus. Samalla oikeasta, terveellisestä ja tehokkaasta istuma-asennosta on tullut teknokratian, ergonomian ja muotoilun keskeinen ongelma. Tekninen ja moraalinen kysymys.
Kun tekniikka meni niin pitkälle, että ihminen ei enää pysynyt perässä, syntyi uusi kvasitiede. Ergonomia. Ihmisinsinöörit, pehmeät teknokraatit pohtivat miten ihmisen, koneen ja työympäristön yhteensovittaminen tapahtuu. Alun perin tarkoitus oli saada rakettimoottori jalkojen välissä lentävät hävittäjälentäjät pysymään elossa liian monimutkaisissa ja hengenvaarallisissa lentokoneissa. Hyvästä istuma-asennosta tuli lopulta tieteellisen työnjohdon ja tuotantotalouden tekniikka ja yksi monista tavoista lisätä työn tehokkuutta ja taloudellista kannattavuutta.
Ratkaisu oli yksinkertainen. Tehdään tuolista kone, jonka voi säätää mihin asentoon tahansa. Työtuolissa on nyt niin paljon säätömahdollisuuksia, että lyhyen matematiikan kirjoittanut ylioppilas ei pysty säätämään niitä oikein. Toimistotalojen käytävillä vaeltaa työterveyshoitajia ja fysioterapeutteja etsimässä niska- ja hartiakivuista kärsiviä näyttöpäätteen eteen aamusta iltaan kahlittuja työntekijöitä. Mittanauha kädessä he säätelevät tuolin ja pöydän korkeutta sekä istuimen ja selkänojan kulmia ja kallistuksia. He kehottavat tietotekniikan kaleeriorjia seisomaan, kävelemään ja veryttelemään vaihteen vuoksi aina silloin tällöin vain pitkittääkseen heidän kärsimyksiään ja siirtääkseen väistämättömän työkyvyttömyyden hieman tuonnemmaksi. Istuminen on epäterveellistä ja tekee kaikista meistä lopulta työkyvyttömiä.
Mutta minkälaisesta taidosta tai tekniikasta istumisessa on oikein kyse? Vastasyntynyt lapsi ei osaa istua ja asento, jossa aikuiset niin luontevasti istuvat on pitkän oppimisen tulos. Asento, jota me pidämme hyvänä tai huonona, sopivana tai sopimattomana, terveellisenä tai haitallisena, mukavana tai epämukavana on vaihdellut ja muuttunut historian aikana. Se on pitkän oppimisen tulos ja kaikkea muuta kuin itsestään syntynyt, luonnollinen tapa tai vapaasti valittava tyyli. Päinvastoin se on osa systeemin toimintaa. Sen alfa ja omega. Se osoittaa meidän paikakkamme ja asemamme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa me elämme ja johon me kuulumme. Eikä sitä voi jättää sattuman varaan.
Seremonia on julkinen ja tarkkaan ohjattu tilaisuus, jossa ihmiset käyttäytyvät erikoisella tavalla. He istuvat alas ja nousevat ylös yhtä aikaa, he seisovat suorassa ja kävelevät tahdissa. He lähtevät liikkeelle ja pysähtyvät kuin seinään. Kääyntyvät jyrkästi joko oikealla tai vasemmalle ja ovat joko hiljaa tai puhuvat, laulavat tai huutavat kovaa, kun käsketään.
Seremonian merkityksen huomaa hyvin juhlallisissa ja arvokkaissa tilaisuuksissa kuten häissä ja hautajaisissa. Ajatelkaa esimerkiksi tilannetta, jossa te saavuttu huoneeseen pitkän pöydän ääreen. Mihin paikkaan te istutte tai mihin paikkaan teidät pannaan istumaan? Ajatelkaa sitä epämukavaa ja nöyryyttävää tunnetta, kun huomaatte joutuneenne väärään paikkaan, kauas sivuun isännästä, emännästä ja heidän arvovieraistaan.
Kuvassa kaksi amerikkalaista poliitikkoa, kokenutta hallinnon, vallankäytön ja manipuloinnin ammattilaista, istuu täsmälleen samanlaisissa tuoleissa, symmetrisesti toimittajan kummallakin puolella. Mutta kaikesta näkee, että toinen heistä on väärässä paikassa, väärään aikaan. Ja jokainen länsimaisen kasvatuksen saanut ihminen tietää, miten tässä väittelyssä kävi ja kumpi voitti.
Tai ajatelkaa julkista kaupunkitilaa. Mihin paikkaan te istutte? Vaikka se on meidän yhteinen tilamme niin kaikki merkit näyttävät kenelle se on tarkoitettu ja miten sitä käytetään. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Esimerkiksi penkki tai sen puute osoittaa selvästi missä, milloin ja miten ihminen saa julkisessa tilassa istua ja toimia.
Julkisen tilan yleistä järjestystä valvoo poliisi ja yksityisten vartioliikkeitten järjestyksenvalvojat. Mustiin pukeutuneet miehet marssivat pareittain pitkin kaupungin katuja ja toreja. He kantavat lamauttavia sähköpamppuja, kaasusumuttimia ja käsirautoja holstereissaan ja aikaansaavat turvattomuuden tunteen. Hyvällä, kevyesti tönimällä tai väkipakolla he poistavat häiriötä aiheuttavat ihmiset näkyvistä. Ja kaikkein arkisinta vallankäyttäjien sadismia on tietenkin estää ihmisiä istumasta siellä, missä he haluavat tai tehdä istumisesta maksullista - mikä on sama asia.
Kalusteet ovat osa apparaattia, jonka avulla ihmiset organisoivat ja järjestävät elämänsä ja yhteiskuntansa, ympäristönsä tilat, tavarat ja toiminnat. Jakavat sen esimerkiksi yksityiseen ja yhteiseen tilaan. Tai työhön, vapaa-aikaan ja lepoon. Kalusteiden tehtävä on antaa ihmisille ja tavaroille paikka tilassa.
Huonekaluilla on käyttöä vasta kun ihminen asettuu paikalleen. Liikkuvaa elämäntapaa viettävät metsästäjäkeräilijät ja paimentolaiset eivät voi jäädä paikalleen, vaan heidän on vuodenaikojen mukaan siirryttävä paikasta toiseen. He eivät tarvitse raskaita huonekaluja eivätkä voi kuljettaa niitä mukanaan. Vasta kun ihminen asettuu pysyvästi paikalleen ja alkaa viljelemään maata on kalusteilla jotain käyttöä. He voivat myös alkaa keräämään tavaroita ja säilyttämään niitä yhdessä paikassa.
Varhaisten tai primitiivisten huonekalujen tyyppi ja muoto on neliö, suorakaide tai kuutio. Suorat viivat ja muodot hallitsevat vaikka niitä ei löydy luonnosta. Ja lisäksi kaikki huonekalutyypit vaativat tasaisen vaakasuoran pinnan tai lattiatason toimiakseen. Kaikille on yhteistä se, että ne ovat jonkinlaisia säiliöitä. Säiliökalusteita, joiden sisällä voidaan säilyttää ulkomaailmasta erillään mitä tahansa nestemäistä tai kiinteää ainetta. Niiden tehtävä on säilyttäminen ja järjestyksen ylläpitäminen. Eli järjestää ihmisiä ja tavaroita tilassa ja pitää ne paikallaan.
Tyypit ja typologiat. Tanskalainen historioitsija Rudolf Broby-Johansen, esittää kirjassaan Värdlskonst – Vardagskonst hieman uhkarohkeasti, että ihmisen taiteelliset pyrkimykset jakautuvat kahteen toisistaan selvästi erottuvaan luokkaan: ideal-type ja ideal-form, natural-type ja natural-form. Hän ajaa takaa ajatusta, jonka mukaan kulttuuri kehittyy niin, että ihmisen tarve esittää todellisuutta aistihavaintojen pohjalta mahdollisimman realistisesti vähitellen muuttuu ja idealisoituu abstraktiksi muodoksi.
Tuolin muoto muistuttaa ihmisen muotoa. Ja tuolin osien nimet jalka, istuin, selkänoja, käsinoja ja niskatuki, kertovat tuolin ja ihmisen yhteenkuuluvuudesta. Modernin tuolin muoto on orgaaninen ja se on ikään kuin ihmisen kuva.
Tuolin kehitys on kulkenut jäykästä kohti orgaanista ja vapautuneempaa rentoa istuma-asentoa. Orgaanisen tuolin suunnittelusta ja valmistamisesta tuli Charles Eamesille pakkomielle. Eames työskenteli toisen maailmansodan aikana armeijan palveluksessa Molded Plywood Division of Evans Products Company nimisessä yrityksessä. Hän suunnitteli viilusta muotopuristettuja lentokoneen osia, lentäjän istuimia ja haavoittuneille amerikkalaisille sotilaille tarkoitettuja paareja ja lastoja.
Mutta mistä ajatus luonnonmukaisesta huonekalumuodosta tuli? Modernin taiteen museo MoMA järjesti kaksi suurta huonekalusuunnittelun kilpailua ja -näyttelyä New Yorkissa. Ensimmäinen, Organic Furniture Design Competition järjestettiin vuonna 1941. Siinä etsittiin uuden tyyppisiä huonekaluja, joiden valmistuksessa voitaisiin hyödyntää uusia amerikkalaisen sotateollisuuden kehittämiä materiaaleja ja tekniikoita. Toinen oli nimeltään International Competition for Low-Cost Furniture Design. Ajatus oli täsmälleen sama.
Vuoden 1953 Herman Millerin esitteessä Charles Eames esitti perusteluja orgaaniselle tuolin muodolle. Hänen mukaansa se tarjoaa istujalle optimaalisen tuen ja mukavan asennon. Tässä kohdassa orgaanisen muodon makaaberi piirre nousee esiin. Luonnollinen ihmisen vartalon muotoinen tuoli muistuttaa jollain tavoin yritystä ikuistaa ihminen tiettyyn materiaaliin tai esineeseen. Se on kuin saaliseläimen täyttämistä, säilömistä, balsamointia tai kuolinnaamion valamista.
Kun vertaa Giuseppe Césarin Pietaa maalausta ja Charles Eamesin La Chaise tuolia ei voi olla herkkää mielikuvitusta käyttäen ajattelematta, miten rauhallinen kuva kristuksen pitkän kärsimysnäytelmän lopusta rinnastuu morbidilla tavalla epämääräisen laiskaan lepoasentoon.
Eamesin kilpailuehdotuksen lyyrinen kuvateksti herkistää ja riisuu meidät aseista. “The form of this chair does not pretend to clearly anticipate the variety of needs it is to fill. These needs are as yet indefinite and the solution of the form is to a large degree intuitive. The form can only suggest a freer adaption of material to need and stimulate inquiry into what these needs may be”. Suurenmoinen ja runollinen esitys.
Kuvanveistäjä Harry Bertoia selvisi urakasta jo paljon paremmin. Hän taivutti ilman tuskaa ohuita teräslankoja ja hitsasi ne yhteen useiksi ihmisen muotoisiksi istuinverkoiksi.
Mutta pisimmälle pääsivät italialaiset radikaalit arkkitehdit, Gatti, Paolini ja Theodor Sacco-tuolissaan. Se on styrox-kuulilla täytetty säkki, jolla ei ole mitään muotoa eikä se tarjoa mitään asentoa, vaan jokainen saa istua ja valua ihan miten itse haluaa.
Olemme nyt päässeet tämän yksityiskohtaisen tuolia ja istumista käsittelevän esityksen loppuun. Mutta lopuksi pitää vielä sanoa, että tässä luonnolliselta kuulostavassa tuolin historiassa ja kehityksessä ei ole mitään luonnollista. Päinvastoin mikään ei ole sen keinotekoisempaa kuin istumisen vapaus, velvollisuus ja pakko.
Ihmisen olemuksesta on olemassa monia erilaisia ja keskenään kilpailevia, ristiriitaisia määritelmiä. Homo erectus. Homo habilis. Homo sapience. Homo faber. Homo economicus ja Homo ludens, siis leikkivä ihminen. Nyt tähän listaan voidaan lisätä vielä yksi määritelmä. Istuva ihminen. Eli Homo sedere.
Istukaa, olkaa hyvä ja ajatelkaa mitä seuraavaksi teette.
Martin Relander
14.5.2025
