Search

RYIJY JA RAANU

Nyt on kylmä. Tähän kovaan ja kylmään maailmaan tarvitaan jotain lämmintä ja pehmeää ihmisen ja todellisuuden väliin.

JOHANNES KASTAJA / PYHÄN DIONYSIOKSEN LUOSTARI / MONT ATHOS / 1600-LUKU

Raamatun kirjoissa esiintyy Johannes-niminen, erämaassa huutava ääni ja vaeltava saarnaaja, joka oli pukeutunut eläinten taljasta tehtyyn viittaan - jonkinlaisena äärimmäisen vaatimattomuuden, köyhyyden ja kieltäytymisen merkkinä. Tämänpuoleisesta maailmasta vetäytymisen ja tuonpuoleiseen kurottautumisen osoituksena. Johannes halusi tehdä vaikutuksen sanomansa eikä pukeutumisensa loistolla. Tämä pukeutumiskoodi on vieläkin voimissaan kaikilla kaidan tien valinneilla kulkijoilla, erakoilla, munkeilla ja muilla saarnamiehillä - ihan uskonnosta riippumatta.


Johanneksen harteillaan kantamaa eläimen taljaa on pidetty jonkinlaisena myyttisenä esikuvana kaikille pitkistä villalangoista solmituille vaatteille, peitteille ja muille karvaisille kankaille.


Kudotun kankaan alkuperä ja idea on siinä, että jossain vaiheessa huomattiin kaikenlaisten nahkojen ja taljojen kanssa kulkemisen olevan vähän vaikeaa ja raskasta. Tarvittiin jotain kevyempää, pehmeämpää ja lämpimämpää päälle pantavaa. Sitä paitsi joku neropatti oivalsi, että jos lampaan lahtaa niin siitä saa vaan yhden taljan ja se ei riitä yhtään mihinkään, mutta jos sen kerii niin siitä saa aika paljon villaa ja se riittää mihin vaan.

VÄRTTINÄLLÄ KEHRÄÄJÄ / OIKARAINEN / MATTI SAANIO 1962 © (kaikki oikeudet pidätetään)

Kuinka kutomisen tekniikka keksittiin? Nopeasti sanottuna, ensin opittiin kehräämään, aluksi hiertämällä villakuitua reiden päällä, sitten kiertämään kuitua värttinällä ja lopulta rukilla. Kun langat oli saatu syntymään, tarvittiin vielä toimiva peli tai systeemi, jonka avulla niistä saattoi kutoa kangasta. Ehkä oli opittu punomaan puun juurilla ja muilla kasvikunnan kuiduilla, joten ymmärrettiin että kestävässä kankaassa pitää olla risteilevä rakenne, tarvitaan loimi ja kude. Erilaisilla painoilla, puilla ja kivillä pingotettiin loimilangat aluksi puiseen kehikkoon, yksinkertaisiin pystykangaspuihin, joilla jo muinaiset kansat kutoivat kankaita ennen ajan laskun alkua. Ohuiden rimojen avulla saatiin loimi järjestykseen ja avattua viriö, johon kudelanka pujotettiin. Nomadeille ja pienissä mökeissä asuville olivat pystypuut kätevät, mutta kutomisen tekniikka kehittyi ja pystypuista päästiin lopulta kangaspuihin, joissa vipuset, nyörit, niidet, niisivarret, polkuset sun muut välittäjät mahdollistivat sukkulan heittelyn viriöön helposti ja nopeasti. Siitä alkoi suhina.


Kankaan kutominen oli silti vaivalloista työtä aina siihen asti kunnes kutomakone keksittiin. Kutominen oli Pohjolassa alusta asti naisten työtä, kun se vaati niin paljon aikaa ja vaivaa. Ja ennen kaikkea tarkkuutta, sorminäppäryyttä ja loputonta kärsivällisyyttä.

KANGASPUUT / KARVIA / EINO NIKKILÄ 1930 / MUSEOVIRASTO

Kangaspuilla kudottiin suunnilleen kaikkea mitä tarvittiin. Kaikenlaisia kankaita, joista tehtiin peitteitä, vaatteita ja viittoja. Viitan kanssa on hyvä olla ja kiva kulkea. Se on just sopivan kokoinen, väljä ja joustava, eikä paina liikaa. Siihen voi kääriytyä, kun tulee kylmä. Se on matkamiehen suoja ja turva, joka lämmittää missä vaan matkamies kulkee tai lohduttaa kun tulee orpo olo. Sen puute merkitsee ahdinkoa, kun ilman lämmintä peitettä ja rakkautta ihminen palelee. Sen lempeämpää tekoa kuin palelevan ihmisen peitteleminen ei ole.

SIMONE MARTINI 1317-1319 / ST. MARTIN DE TOURS / ASSISI / ITALIA

Toursin Martin oli unkarilainen ratsumies ja sotilas. Pakana, joka kääntyi kristinuskoon. Se jätti Rooman legioonan, ja legendan mukaan matkalla takaisin kotiseudulleen, halki Gallian, jossain Loire'n jokilaaksossa, jakoi purppuranpunaisen viittansa kerjäläisen kanssa - me arvaamme kyllä, kuka tämä kerjäläinen oikeasti oli.


Tuhat vuotta myöhemmin paroni von Münchausen näki matkalla Katariina Suuren hoviin, jossakin Kuurinmaan korkeudella keskellä talvea tien varressa, ojan pohjalla makaavan puolialastoman miehen. Hän antoi manttelinsa miehelle ja samalla hetkellä kuului taivaallinen ääni. ”Hol' mich der Teufel, mein Sohn, das soll dir nicht unvergolten bleiben”. Arvatkaa, kuka se tyyppi oli?

GUSTAVE DORE / VON MUNCHAUSEN / REISE NACH RUSSLAND UND ST. PETERSBURG 1862

Ilosanoman jakaminen tai hyvien tekojen tekeminen ei kuitenkaan aina kannattanut. Johannes Kastajalta leikattiin pää poikki ja paroni von Münchausenista tehtiin valehtelija, jonka seikkailuja ja fantastisia urotekoja liioiteltiin. Eikä ole ihan varmaa mitä Toursin Martin ajatteli, kun siitä lupaa kysymättä tehtiin ensin piispa, vaikka se rypisteli kovasti vastaan ja sit se kaiken huipuksi julistettiin katollisen kirkon ratsumiesten, kerjäläisten, juomanlaskijoiden ja muiden juoppolallien suojeluspyhimykseksi, kun se oli jo heittänyt veivinsä eikä enää voinut väittää vastaan.

UHRA SIMBERG-EHRSTRÖM / PATHETIQUE-RYIJY / 1967 / SUOMEN KÄSITYÖN YSTÄVÄT

Ryijy oli aikanaan hyvin arvokas asia. Sen valmistamiseen tarvittiin niin paljon aikaa ja niin paljon villaa, että se kävi, voin, kalan, lihan, viljan ja turkiksen ohella rahasta veronkannossa. Suomalainen talonpoika maksoi veronsa Ruotsin kruunulle - ryijyillä. Turunlinnaan tuotiin ympäri Suomea kerättyjä ryijyjä ja parhaat niistä rahdattiin emämaahan, Ruotsin kuninkaan hoviin. 1500-luvulla kruunulla oli hallussaan satoja ryijyjä, joista pidettiin hyvin tarkkaa kirjaa.


Tällaisia paksuja ja lämpimiä peitteitä tarvittiin keskiajalla moneen tarkoitukseen. Ensinnäkin kaikkien kylmien, kivisten rakennusten seinille, lattioille ja vuoteisiin. Ja toiseksi Pohjolassa niitä tarvittiin pitkillä talvi- ja syysmatkoilla avoimissa kulkuvälineissä, vene- ja rekipeitteenä. Siellä ne säilyivät pisimpään alkuperäisessä tarkoituksessa ja käytössä.


Monet vanhat tavat ja perinteet säilyvät parhaiten syrjäisillä seuduilla kaukana keskuksista, missä uudet tavat otetaan vastaan epäillen ja omaksutaan hitaasti tai vastahakoisesti, kuten kaukana Ahvenanmaan ulkosaaristossa ja Jäämeren rannoilla.

BÅTRYA / LENVIK / TROMSA / NORSK FOLKMUSEUM

Vanhassa ryijyssä on hillityt värit. Valkoinen, harmaa, ruskea tai luonnonmusta lampaanvilla. Kuviokin on yksinkertainen, usein pelkkä raita, ruutu tai risti muodostavat koko kuvioaiheen. Juuri tästä jalosta yksinkertaisuudesta syntyy ryijyn pelkistetty juhlallisuus. Suomalaiselle ryijyille on ominaista suhteellisen harvaan sidotut ja pitkät nukat, jotka tekevät ryijystä niin pehmeän.


Varsinkin rekivaatteena saattoi ryijy olla myös kaksipuolinen, peitteenä käytettiin yksipuolista ryijyä nukkapuoli sisäänpäin. Kun kangaspuut olivat suhteellisen kapeat, niin kaikki leveämmät ryijyt piti ommella yhteen kahdesta tai useammasta kaistaleesta. Ja kuten kaikki arvokkaat asiat ne merkittiin haltijansa nimellä, tai nimimerkillä ja vuosiluvulla.

VENERYIJY AHVENANMAALTA 1800-LUKU / AHVENANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Vähitellen ryijyjen käyttö väheni, kun ulkona liikkuminen ei kelistä riippumatta enää ollut pakon sanelema välttämättömyys eikä matkanteko teiden ja menopelien parantuessa kestänyt enää niin tolkuttoman kauan. Mutta ryijyn perinne säilyi, kun siitä tuli juhla- ja koriste-esine, esimerkiksi morsiusryijy tai arvokas seinälle ripustettava perintötavara.


Kun 1900-luvun vaihteessa Suomessa heräsi kansallinen itsetunto ja kysymys ”identiteetistä”, eli keitä me oikein olemme nousi esiin, lähtivät kaikkein innokkaimmat kansallismieliset, kuten Sibbe, Sparre ja Akseli sekä muut kuumapäät etsimään aineellisesta kulttuuristamme jotakin omaperäistä, jonka varaan voitaisiin rakentaa suomalaisen taideteollisuuden perusta. Ja kovasti etsittyään he löysivät lopulta muun muassa ryijyn. Sen he katsoivat olevan korkeinta aineellista kulttuuria, jota Suomen niemellä ja Karjalan kannaksella osattiin tuottaa.


Ryhdyttiin toimenpiteisiin, ryijyjä ruvettiin innokkaasti keräämään ja kokoelmia kasaamaan. Kansallismuseon perustamista pohdittiin, eikä vain pohdittu vaan myös perustettiin. Perustettiin myös Suomen Käsityön Ystävät, joka teki työtä, kuten nimikin sanoo, suomalaisen käsityön ja kulttuurin arvon tunnustamiseksi sekä sen perinteen taltioimiseksi ja levittämiseksi. Lisäksi tuettiin perinteisten mallien mukaista suunnittelua ja valmistusta. Tämä oli aina 40-luvulle asti merkittävää kulttuurityötä. Hyvän maun osoituksena melkein jokaisessa suomalaisessa sivistyskodissa roikkui vielä tähän aikaan vanha ryijy seinällä jonkinlaisena muistutuksena siitä mistä tullaan ja mihin mennään.


Kun Suomi keneltäkään lupaa kysymättä ensimmäisen kerran esiintyi itsenäisenä kansakuntana Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen suunnittelemassa paviljongissa pantiin esille ryijyjä meteoriittien ja muun krääsän keskelle. Taidemaailman monitoimimies Akseli Gallen-Kallela ei tässä yhteydessä voinut pitää näppejään irti asiasta vaan suunnitteli Liekki-ryijyn. Se koristaa vieläkin Saarisen Hvitträskin huvilan sohvaa.


Vielä niinkin myöhään kuin 50-luvulla esiteltiin suomalaisia ryijyjä ja raanuja ylpeästi Milanon Triennalessa, kaikkien modernien teollisuustuotteiden keskellä ja niitä palkittiin taideteollisuuden arvokkaimmilla mitaleilla. Uhra-Beata Simberg-Ehrströmin Metsä-ryijy täytti 40m2 lattiatilaa Suomen osastolla Montrealin maailmannäyttelyssä vuonna 1967. Eva Brummer-Korvenkontion aiheena toistui tiimalasi, joka ikäänkuin mittasi vähiin käyvää aikaa, joka ryijyllä ja sen edustamalla kulttuurilla vielä oli jäljellä.


Ja niin alkoi suomalainen ryijykulttuuri pikkuhiljaa hiipua, mutta kokonaan se ei silti häviä koskaan. Aina löytyy uusi tekijä, joka alkaa kehitellä ryijystä omaa versiotaan.

PANU PUOLAKKA TV2 / 2000 / SUOMEN KÄSITYÖN YSTÄVÄT

Voi löytää vaikka Panu Puolakan suunnitteleman TV-virityskuvan. Se esiteltiin Revolution on Request -osuuskunnan näyttelyssä Kiasmassa joskus 2000-luvun alussa. Se tarjosi vähän sivistystä ja pienen taide-elämyksen ennen kuin televisiosta alkoi tulla tyhjänpäiväisiä ohjelmia non-stop.

KOTA / KNUD LEEM / BESKRIVELSE OVER FINMARKENS LAPPER 1767

Raanu on toinen vanha pohjoinen variaatio lämpimän ja monikäyttöisen peitteen teemasta. Raanun tapaisia käyttötekstiilejä on tehty eri puolilla Suomea, Karjalasta Peräpohjolaan ja Lappiin sekä Norjaan Jäämeren rannoille jo vuosisatojen ajan. Kuteena on käytetty 1-säikeistä lampaanvillaa ja loimena joko villaa, pellavaa tai puuvillaa. Raanujen sidoksena on kuderipsi, jolla saadaan aikaan raanuille tyypillinen tarkkarajainen vaakasuorista raidoista ja kentistä muodostuva oma estetiikkansa.


Raanuja kutoivat Suomen Lapissa koltat ja Norjan Finnmarkenissa merisaamelaiset pystykangaspuilla kotavaatteiksi sekä kodassa nukkuvien ja pulkassa matkaavien peitoiksi, ja käytettiin niitä Jäämerellä jopa purjeina. Raanut olivat kelpo kauppatavaraa eikä niitä aina ollut varaa kutojien itse käyttää. Merisaamelaiset möivät raanuja jutaaville tunturisaamelaisille sekä norjalaisille. Ja kun niillä piruparoilla ei paljon muuta ollut, niin pirkkalaiset peri merisaamelaisilta raanuja veroina.

ELSA MONTELL-SAANIO / PYRY / 1964 ROVANIEMEN TAIDEMUSEON KUVA-ARKISTO / KUVAAJA MERVI LÖFGREN

Aikamme merkittävin raanuntekijä Suomessa on tekstiilitaiteilija Elsa Montell. Hän perusti Lapin jälleenrakennuksen keskellä Oikaraisen kylään kutomon, jossa raanuja kudottiin perinteisillä kangaspuilla käsin, kireisiin villaloimiin paukutellen, kuteena 1-säikeinen villalanka. Raanuista tuli napakoita, ryhdikkäitä ja kestäviä. Raanu oli edelleen käyttötekstiili, niitä käytettiin modernien 50-70-luvun asuntojen ja kesämökkien sängynpeitteinä, oviverhoina ja seinävaatteina. Värjäämällä kaikki langat itse Elsa uudisti raanun värityksen ja estetiikan. Sommittelun lähtökohtana oli Pohjoisen maisema, taivaanranta ja luonnonilmiöt. Kaamos-raanullaan Elsa Montell sai Milanon triennaalin hopeamitalin vuonna 1956.

EUGENE-EMMANUEL VIOLLET-LE-DUC / HISTOIRE DE L´HABITATION HUMAIN 1875

Arkkitehtuurin syntyä ja sen alkuperää on pohdittu paljon. Mikä sai ihmisen tulemaan ulos luolastaan ja hänet asettumaan tasaiselle maalle? Mikä sai hänet rakentamaan suojakseen omatekoisen rakennelman. Siis aloittamaan rakentamisen, joka johti lopulta arkkitehtuurin syntyyn.


Asiasta on useita ristiriitaisia ja keskenään kilpailevia selityksiä ja toinen toistaan huvittavampia teorioita. Yhden selityksen mukaan alkuperä on risukasa ja toisen mukaan kivikasa. Mutta meitä kiinnostaa enemmän näkemys, jonka mukaan rakennuksen prototyyppi on salon varaan levitetty vaate tai peite. Me tunnemme tämän ratkaisun ja tiedämme, kuinka hyvin se toimii. Se on tietenkin loue, laavu tai teltta. Jokainen teltassa yöpynyt tietää miten pelkkä kangaskatos riittää hyvän ja turvallisen tunnelman luomiseen.


Knud Leem oli norjalainen pappi ja kielitieteilijä, joka 1700-luvulla tutki ja keräsi Finnmarkin lappalaisten kansanperinnettä ja kulttuuria. Hän julkaisi vuonna 1767 monumentaalisen Beskrivelse over Finmarkens lapper -teoksen. Kirjan rikas kuvitus on ihan omaa luokkaansa elävyydessään ja värikkyydessään.


Knud Leemin mukaan: "When a Lapp travels by water and, for one reason or another, has to head toward land... he will take his oars and raise them on the shore, leaning them against each other, and spread his sail over them. Inside he will stay put until ready to leave once again. "


KOTA / INARI / MATTI SAANIO 50-LUKU © (kaikki oikeudet pidätetään)

Kun me joskus kauan aikaa sitten Kristiinan ja Jöiskin kanssa suunniteltiin Vaasan hovioikeuden istuinta, päätettiin se verhoilla isolla lumivalkealla villahuovalla, jossa oli mustia täpliä. Se muistutti kärpännahkaviittaa ja kuninkaiden vaatetta - niin kuin pitikin. Sitä vällyä varten etsittiin oikein tosissaan siihen sopivaa huovuttuvaa villakangasta ja lopulta löydettiin Wetterhoffin mallikutomo Hämeenlinnasta, kun se ranskalainen tehdas, joka sitä aiemmin valmisti oli mennyt konkurssiin. Mutta ei sitä Wetterhoffin kutomoakaan enää ole.

VAASAN HOVIOIKEUDEN ISTUIMEN HUOPA / KRISTIINA WIHERHEIMO 2004

Lopuksi pitää vielä kysyä. Miksi tekstiilitaiteen korkeimmasta koulutuksesta on luovuttu Suomessa?- Tekstiilitaide on yksi ihmiskunnan vanhimmista, herkkyyttä ja värisilmää vaativista taidoista. Tekstiilitaiteen itsenäinen maisteriohjelma lakkautettiin Aalto-yliopistossa vuonna 2017 ja sulautettiin osaksi muodin koulutusohjelmaa ja valjastettiin ohimenevien muoti-ilmiöiden palvelukseen. Tämä on lyhytnäköinen tekstiilitaiteen saavutuksia ja arvoa vähättelevä päätös.


Mikään annettu perustelu ei tee sitä ymmärrettäväksi. Ei materiaalipohjaisen suunnittelun väitetty vanhanaikaisuus ja kapea-alaisuus. Ei monipuolisuuden ja -alaisuuden ihannointi. Eikä edes tekstiiliteollisuuden loppuminen Suomesta. Kuolleitten kielten ja egyptologian tutkimus ja kellosepän koulutus on Suomessa korkeimmalla mahdollisella kansainvälisellä tasolla, riippumatta siitä onko täällä, tseremissejä, votjakkeja, voguleita ja onko täällä koskaan ollut faaraoita tai kellokoneistojen valmistusta - vai eikö ole.


Suunnittelu ja valmistus ovat kaksi ajasta ja paikasta riippumatonta asiaa. Osaaminen on vaalimisen arvoinen asia, riippumatta siitä tarvitaanko sitä juuri nyt ja juuri tässä - vai ei. Kun kovalla vaivalla, sinnikkyydellä ja suurella sydämellä aikaan saatu tieto, taito ja taju yhdellä hallinnollisella päätöksellä kerran lakkautetaan, niin sitä ei saa koskaan takaisin.


Jos rakkaus on muutakin kuin runoilijoiden hölynpölyä, niin se on rakkauden tekojen tekemistä. Ja palelevan ihmisen peitteleminen lämpimällä viltillä on sitä.


Martin Relander 2.2.2020

115 views