KORISTE
- Martin Relander
- 13.8.
- 9 min käytetty lukemiseen
Arasti ja varovaisesti me lähestymme nyt vaikeaa aihetta. Tämä sisältää tunnustuksia, salattuja paheita ja kiellettyjä ilon aiheita. Vaikka mikään ei ole yhtä vastenmielistä kuin lukea toisten tunnustuksia, niin tässä se nyt tulee.
Minä pidän koristeista. Ne jotenkin sopivat minun makuuni. Mutta minkä ihmeen takia tämä mielihalu pitäisi salata. Tai paremminkin, mikä saa ihmisen inhoamaan mitään niin viatonta kuin valkoisen ja punaisen ruusun, orvokin, iriksen ja idänliljan, viikunapuun lehden, mistelin oksan, närhen sulan, simpukan kuoren, perhosen siiven, hiuskiehkuran ja pitsin tai minkä tahansa muun kauniin asian tuottamaa iloa?
Tässä puhutaan ihmistä riivaavasta koristelun intohimosta, taipumuksesta, tarpeesta tai halusta. Miten vain haluatte. Mutta te ette voi olla muuta kuin joko sen puolesta tai sitä vastaan. Sillä jos te olette mukana tässä pelissä, te ette voi olla välinpitämättömiä ja jotakin siltä väliltä.
Antakaa minun selittää. Koko kalabaliikki alkoi viime vuosisadan alussa, kun kaksi raivotautista arkkitehtia Adolf Loos ja Le Corbusier alkoivat rähisemään oman aikansa makua, tyyliä ja menestyneimpiä arkkitehteja vastaan. Tähtäimessä olivat tietenkin Otto Wagner, Josef Hoffmann, Henry Van Der Velde, Victor Horta ja muut Wiener Werkstätte, Wiener Secession, Deutche Werbund sekä muut Art Nouveau-arkkitehdit.
He alkoivat keikuttamaan venettä julkaisemalla provokatiivisia pamfletteja ja manifesteja Pariisissa ja Wienissä parantaakseen omaa asemaansa ja vaikuttaakseen muita edistyksellisemmiltä ja ennen kaikkea, saadakseen uusia asiakkaita.
Adolf Loos julisti 1908 kirjassaan Ornament und Verbrechen, että ”koriste on rikos”. Hän sanoi koristelemisen olevan jäänne jostain menneestä ajasta, villi-ihmisten, pikkurikollisten ja maailman rannattomilla merillä seilaavien merimiesten tunnusmerkki, joista heidät vieläkin tuntee.
Lisää vettä myllyyn kaatoi identiteettikriisistä kärsinyt Charles-Édouard Jeanneret, myöhemmin Le Corbusier. L’Art décoratif d’aujourd’hui kirjassaan hän piti aikansa suurena paradoksina sitä, että tuolia, pulloa, kenkää tai mitä tahansa muuta hyödyllistä käyttöesinettä kutsutaan koristetaiteeksi. Ja lopulta Loosia seuraten hän väitti, että mitä korkeammalle tasolle sivistys nousee, sen vähemmän koristeita esiintyy.
Operaatio onnistui hyvin. Löytyi tarpeeksi monta ja varakasta asiakasta, joilla oli suunnilleen sama asema ja tarve erottua aikansa taloudellisesta ja kulttuurisesta eliitistä. Paras tapa herättää huomiota oli tietenkin rakentaa mahdollisimman kallis suorakaiteen muotoinen, tasakattoinen ja valkoinen laatikko ilman koristeita keskelle eurooppalaista suurkaupunkia. Shokkivaikutus oli taattu ja skandaali valmis. Yhtäkkiä vastustajat oli paljastettu, ja löydetty housut nilkoissa, esittämässä edistyksellistä ja nykyaikaista, tyylitietoista kulttuurin uudistajaa, liimailemassa antiikin koristeaiheita arkkitehtoonisiin mitättömyyksiinsä.
Adolf Loosin ja Le Corbusierin jäätävän kylmä argumentaatio perustui taiteen ja taideteollisuuden jyrkkään erottamiseen toisistaan ja sen vaikutukset olivat kohtalokkaat ja kauaskantoiset.
Taideteollisen korkeakoulun kuvanveiston opettaja ensimmäisen vuoden alussa sanoi harjoitustyötä vastaanottaessaan: "Mitä te luulette oikein tekevänne? Tämä ei ole mikään koristelutehtävä." Kova tuomio jätti lähtemättömän arven nuoren epävarman sisustusarkkitehtiopiskelijan mieleen. Vaikka epävarmuus on ikään kuin kaiken oppimisen tai uuden omaksumisen ehdoton edellytys, sen hinta on kova. Selvitäkseen huonon maun vaaroista joutuu peittämään epävarmuutensa ja omaksumaan oikeaoppisen ja hyperkorrektin liidunvalkoisen ja pikimustan värimaailman ja viivasuoran geometrisen muotokielen.
80-luvun italialaisten kuumapäitten masinoima postmoderni nuorisovillitys ei helpottanut tuskaa eikä vapauttanut ruuvipenkkiin joutunutta tyylimarkkinoille uskaltautunutta ensikertalaista. Kaikki suunnittelun monimutkaiset valintatilanteet oli pelkistettävä kahteen toisensa poissulkevaan vaihtoehtoon, oikeaan ja väärään, suoraan ja vinoon. Lyhyesti sanottuna oli oltava oikeaoppinen ortodoksi. Sen jälkeen kaikki näytti helpolta!
Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Voi olla, että koriste ja koristetaide on ihmisen perustarve. Ihminen koristelee itsensä ja kaiken ympärillään olevan, vartalonsa, vaatteensa, kaikki tilat ja tavarat, joita hän tekee ja käyttää. Taide ja koriste on erottamaton osa hänen ympäristöään ja elämäänsä. Se on jakamaton kokonaisuus. Taide ja elämä ovat yhtä. Kaikki alustat, seinät, esineet ja niiden pinnat toimivat taiteen alustana. Koriste on yhtä aikaa maaginen, uskonnollinen, oikeudellinen ja esteettinen ilmiö. Se kertoo ihmisen uskosta, toivosta, pelosta ja hänen asemastaan ryhmän jäsenenä.
Voi ajatella, että katutaide on paluuta taiteen alkuperäiseen ja epäinstitutionaaliseen muotoon. Gallerioiden ulkopuolella, kaupunkien kaduilla, pihoilla ja talojen seinille tehty teos, jonka tekijä on usein tuntematon. Se on maalattu paikkoihin, joihin on vaikea päästä. Se on tehty salaa ja nopeasti, keskellä yötä ja lupaa kysymättä. Ja se maalataan heti yli tai pestään pois.
Ja tietenkin se kertoo tekijänsä kauneuskäsityksestä. Se on perustavanlaatuinen ilmiö. Ihmisen ensimmäisiä ja alkuperäisiä tarpeita on ilmaista itseään jättämällä pysyviä jälkiä itsestään ja luovuudestaan koristamalla, maalaamalla, kaivertamalla ja veistämällä kuvia kaikkialle ympärilleen.
Koriste on yhteinen piirre kaikille kulttuureille. Tehdä kauniita asioita, tekoja ja tavaroita. Se on ensimmäinen ja viimeinen merkki ihmisestä ja elämästä. Vangit, merimiehet, nuoret ja muut varattomat, joilla ei ole muuta omaisuutta kuin oma ruumiinsa, eivät voi tehdä muuta kuin näyttää luittensa ja lihojensa ympärille pingotettua nahkaa ja koristella se tatuoimalla. Ja osoittaa siitä huolimatta olevansa ylpeä ihminen, juuri sellaisena kuin on.
Tästä kysymyksestä ja koristelun arvottamisesta ei päästä eroon, koska se tulee koko ajan vastaan ja vaatii kannanottamista. Kulttuurin kentällä asema, maku ja tyyli määrittyy yhtä paljon tai ehkä enemmän sen mukaan, mitä inhoaa kuin mistä pitää.
Kun koristeesta oli kerran onnistuttu tekemään moraalinen kysymys, oli jako hyviin ja pahoihin tehty. Koristeen kieltäminen oli osoitus korkeasta moraalista. Ja päinvastoin, sen suosimista pidettiin rappion ja melkein rikollisen mielenlaadun osoituksena. Rakennusten ja tavaroiden koristelun kritiikki alkoi kun 1900-luvun lopulla koristelu nähtiin teollisuuden keinona yrittää peittää valmistuksen epäkohdat ja työn huono laatu, kun koristelu siihen asti oli ollut osoitus käsityöläisen tekemän työn korkeasta laadusta ja taidosta. Teollisesti tuotetun tavaran koristelu nähtiin päälle liimattuna irrallisena koristeena, jolla ei ole mitään tekemistä rakennuksen tai esineen käyttötarkoituksen tai toiminnan kanssa. Tämän historiattoman, radikaalin ja kategorisen erottelun ja vastakkainasettelun seuraukset olivat pitkäkestoiset ja kohtalokkaat ja vaikuttavat vielä nykyäänkin.
Vuosisadan vaihteen tyypillinen eri historiallisten tyylikausien lainaaminen ja yhdistäminen, kertaustyylit ja niiden sekoittaminen eli eklektismi, tuomittiin epärehellisenä, kulttuurin rappion merkkinä. Sisustuksen, kalustuksen ja esineiden ylipursuava koristeleminen nähtiin uuden, teollisuuden ja kaupankäynnin avulla rikastuneen kaupunkiporvariston epätoivoisena yrityksenä luoda oma tyylinsä ja erottua vanhasta, ilman omia ansioitaan menestyneestä yläluokasta. Varsinkin porvarillisen sisustuksen monet koristeelliset ja toinen toisensa päälle kasatut kerrokset, huoneiden tapetit, verhot, matot, sohvat, peitteet, tyynyt, liinat, pöytäliinat, servietit ja astiat, aiheuttivat aikansa älymystön keskuudessa hilpeyttä ja vastenmielistä halveksuntaa.
Talonpoikaisessa kulttuurissa miesten ja naisten tärkeimmät ja samalla kaikkein arvokkaimmat työkalut, hevosen valjaat, länget ja rukin lavat olivat rikkaasti ja taitavasti koristeltuja. Puukon kahva oli tehty koristeellisesta visakoivusta tai raidan juuresta. Ja sen kummassakin päässä oli messingistä valetut kiiltävät helat. Heti kun talonpoika pystyi, hän maalasi puisen hirsitalonsa. Maalatessaan talonsa punamullalla hän ei suojannut sen seiniä vain sadetta, tuulta, aurinkoa ja säätä vastaan. Hän suojasi myös sen asukkaat ihmisten katseilta ja arvostelulta. Hänen ei tarvinnut rakentaa taloaan poltetuista tiilistä tai veistetyistä kivistä, mutta hänen täytyi näyttää ainakin yrittävänsä. Siksi talon maalaaminen puna- tai keltamullalla riitti velvollisuuden täyttämiseksi.
Metsästäjien kiväärien ja haulikoiden tukkiin oli valittu parasta voimakaskuvioista pähkinäpuuta. Ja aseen kaikki metalliosat oli sinistetty ja koristeltu monimutkaisin ruusuaiheisin kaiverruksin. Ne kertoivat aseen laadusta ja omistajan varallisuudesta.
Sotilaat ovat kautta aikojen koristaneet itsensä ja varusteensa. Värikkäät ja kirjavat liput, viirit, viitat, kilvet, haarniskat ja aseet. Kaikki tämä loisto osoittaa heidän varallisuutensa ja voimansa. Askeettinen Ruotsin kuningas Kaarle XII varusti valiojoukkonsa karoliinit sinisillä, kultareunaisilla, keltaisella silkillä vuoratuilla verkamantteleilla ja säämiskähousuilla. Yhden livtrabantin varusteet maksoivat 1000 kertaa enemmän kuin tavallisen rivimiehen varusteet. Mutta Poltavan liepeillä vuonna 1907 ei tästä loistosta ollut mitään apua.
Lopuksi sotilaat, ympäri maailmaa palkitaan ripustamalla heidän kaulaansa kultaisia taljoja, enkelten ja pyhimysten kuvia, ristejä, punaisia tähtiä, valkoisia ruusuja ja mustia hakaristejä, sirppejä ja vasaroita miekkojen ja tammenlehtien kera, palkintona heidän rohkeudestaan ja verisistä saavutuksistaan taistelutantereella.
Mutta loppujen lopuksi Adolf Loos ja Le Corbusier eivät koskaan onnistuneet hankkeessaan murtaa arkkitehtuurin koristelun halua. Nykyarkkitehtuurissa silkkipainettu lasi, laserleikattu teräs, erilaiset verkot ja ritilät tai graafinen betoni ovat ratkaisu tylsän julkisivun peittämiseen ja elävöittämiseen. Mitä muuta ne ovat kuin puhtaan abstraktin platonisen valiomuodon eli laatikon pintakoristeita?
Italialaiset arkkitehdit Gio Ponti ja Carlo Scarpa tajusivat tämän hyvin. He tiesivät ja hyväksyivät jo kauan aikaa sitten, 50-luvulla, että koriste on yksi keino rakentaa elävä ympäristö. Muilta meni paljon pidempään hyväksyä tosiasia, että pinnan koristelu ja pinnallisuus ovat syvällisiä ihmisen perusluonteeseen tai olemukseen kuuluvia piirteitä.
Kun matkallanne Italiaan vierailette Olivettin näyttelyhuoneistossa Venetsiassa San Marcon torin laidalla, te huomaatte, miten jokainen lattian terrazzo- mosaiikkipala on aseteltu niin, että se näyttää sattumanvaraiselta. Syntyy elävä, värähtelevä ja aaltoileva lattiapinta, jonka päällä kävellään kevyesti.
Ruotsissa, jossakin Malmön kaupungin laidalla tulee odottamatta vastaan erikoinen kirkon seinä. Tiiliseinän jokainen tiili on muurattu itsenäiseksi osaksi paljon suurempaa kokonaisuutta. Voi sanoa, että kaikkein rationaalein tiilimuuraus on muuttunut koristeeksi. Samalla tavalla kuin palttinakudos tekstiilissä on tiilimuuraus itsessään koristeellinen rakenne. Alvar Aallon Muuratsalon koetalon sisäpihan tiilimuurauksesta puhumattakaan.
Mutta koristetta voi ajatella toisinkin ja sitä voi lähestyä kolmesta eri suunnasta. Voi ajatella, että koriste on leikkiä, juhlaa ja lahja.
Johan Huizingan mukaan (Homo Ludens, 1938) leikki on vanhempi kuin kulttuuri. Ihminen on leikkivä eläin, Homo ludens. Leikki on mukana jollain tavalla kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Voi hyvin ajatella, että koriste on kuin leikkivän ihmisen jättämä jälki aineeseen. Se kertoo, että esineen tekijä on esinettä tehdessään ollut vapaa ja sen tekeminen on tuottanut hänelle iloa. Jotakin sellaista, jota ei tavallisesti koe. Leikillä on taikapiiri, sillä on omat sääntönsä, paikkansa ja aikansa. Leikki erottuu tavallisesta arjen elämästä siinä, että leikki on vapaata. Leikki on hauskaa ja ilmaista, eikä se joidenkin mielestä saa aikaan mitään hyödyllistä.
Marcel Maussin (Essai sur le don, 1925) mukaan lahjan vaihto, sen antamisen, vastaanottamisen ja sen palauttamisen velvollisuus ja vastavuoroisuus sitoo ryhmän jäsenet toisiinsa. Lahjojen vaihtaminen luo pysyviä riippuvuussuhteita ihmisten välille. Lahja on totaalinen sosiaalinen ilmiö ja suorite. Sen antamisen, vastaanottamisen ja palauttamisen velvollisuudesta ei voi kieltäytyä. Se on pakollista. Lahja on enemmän kuin pelkkää ainetta, se sisältää jollain tavalla antajansa hengen jota ei voi koskaan lopullisesti omistaa, vaan se on palautettava alkuperäiselle haltijalleen.
Lahja on myös uhraus. Lahjan antaja antaa usein enemmän kuin mihin hänellä on varaa. Se on arvokas, mutta sen arvoa ei voi mitata. Rahalahjan antaminen on yksinkertaisesti mauton teko ja hävittää lahjan magian.
Lahja on tuhlausta. Se, joka tuhlaa eniten on rikkain ja arvokkain. Arvokkaan lahjan antaja saa arvostusta, kunnioitusta, hyvän aseman ja maineen vastaanottajan ja koko yhteisön piirissä. Lahjan vastaanottaja jää velkasuhteeseen, niin pitkäksi aikaa, kunnes hän palauttaa lahjan (mieluiten korkojen kera) alkuperäiselle antajalleen. Mutta ei heti, koska se merkitsisi samaa kuin lahjasta kieltäytymistä. Lahjan antaminen on vaarallista touhua. Sen arvon on oltava oikea. Ei liian pieni, muuten se halventaa vastaanottajan. Mutta ei myöskään liian suuri, koska se nöyryyttää vastaanottajan, joka ei koskaan pysty maksamaan sitä takaisin.
Koristeen merkityksen huomaa varsinkin sen velvoittavassa tai pakollisessa käytössä, kun ajattelee tilanteita, joissa koriste on pakollinen osa tilaa, tapahtumaa tai elämää. Kaikki juhlat ovat tällaisia tilanteita. Mitä arvokkaampi juhla sen rikkaampi koristelu tarvitaan. Jos ihminen voi tavallisesti esiintyä ja pukeutua niin juhlassa on esiinnyttävä arvokkaasti ja tilanteen arvon mukaisella tavalla. Siinä ei ole mitään tavallista eikä vapaaehtoista.
Tällaisia juhlia ovat kaikki tilaisuudet, joissa juhlitaan alkua ja loppua. Avajaiset ja päättäjäiset. Syntymäpäivät, häät ja hautajaiset. Kruunajaiset. Lakkiaiset. Palkinnon jakaminen. Virkaan nimittäminen. Kaikkien juhlien järjestäminen vaatii koristeita ja koristelua. Tilat, tavarat ja ihmiset koristellaan, lattiasta kattoon ja päästä varpaisiin. Pukeutuminen ja käyttäytyminen on tarkkaan säädelty. Juhla on julkinen tapahtuma ja virallinen seremonia. Päähän painetaan kummallinen hattu, seppele tai kruunu. Sormeen pannaan sormuksia. Kaulaan ripustetaan käätyjä. Harteille laitetaan viitta ja rintaan kiinnitetään pieniä ja suuria kunniamerkkejä.
Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotto huipentuu presidentin linnan juhlavastaanottoon. Koko kansa seuraa tapahtumaa kriittisin silmin. Toimittajat ja asiantuntijat arvioivat suorassa televisiolähetyksessä jokaisen vieraan pukeutumista, esiintymistä ja käyttäytymistä. Ja arvioi, onko kutsuvieras pukeutunut tilaisuuden arvon mukaisella tavalla? Kunnioittaako hän tilaisuutta, johon hänet on etuoikeutettuna kutsuttu? Virheisiin ei ole varaa, muuten skandaali on valmis.
Kiista koristeista ja hyvästä ja huonosta mausta saa monet kulttuurin amatöörit ja ammattilaiset yhä nousemaan kehään, jossa kohtaavat ylipursuavalla innolla voidellut kokemattomat ensikertalaiset ja kokeneet konservatiivit, traditionalistit, konstruktivistit, neo- ja ultraliberaalit, relativistit, revisionistit, reformistit ja kaikki muut sekalaiset radikaalit postmodernit ja avantgardit kulttuurityöntekijät.
Liikuttavassa yhteisymmärryksessä siitä, että tämä on vaivan näkemisen arvoista touhua kaikki lyövät toisiaan armotta ja sydämensä kyllyydestä symbolisin asein. Eikä heidän tarvitse muuta tehdäkään tehdäkseen vaikutuksen kulttuurin kiistakentällä.
Symbolisen väkivallan erikoinen piirre on siinä, että se on näkymätöntä ja toimii ilman minkäänlaista fyysisen voiman käyttöä. Symbolisen väkivallan uhrin täytyy tehdä yhteistyötä pyövelinsä kanssa. Ja samalla tunnustaa hänen valtansa, (voimansa) syytöksensä ja tuomionsa laillisuuden. Toisin sanoen, tämä kaikki koskee vain niitä, joita tämä asia koskee.
Mutta Blaise Pascal sanoo sen paljon paremmin: "Le cœur a ses raisons que la raison ignore".
"Sydämellä on syynsä, joita järki ei ymmärrä."
Martin Relander
13.8.2025
