MODESTIE
- Martin Relander
- 26.2.
- 10 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 27.2.
Tämä on suuri - pieni Atlas. Tässä käsitellään vaatimattomia, mutta samalla suuria asioita, tekijöitä ja teoksia. Meidän maailmamme näyttää rakennetun niin, että suurten edessä ei voi muuta kuin nöyrtyä. Suuret rakennukset herättävät kunnioitusta ja jopa kauhua ja tämä on niiden olemassaolon täsmällinen tarkoitus.
Ne osoittavat vastaansanomattomalla tavalla rakennuttajan suuruutta, valtaa, voimaa ja varallisuutta. Mitä muuta pieni ihminen voi tehdä tämän näyn edessä kuin nöyrtyä, kumartaa ja osoittaa kunnioitusta voiman merkeille. Kirkon, tornin, linnan, palatsin ja pilvenpiirtäjän tarkoitus on herättää kunnioitusta ja pitää meidät pieninä. Ne ovat suoraan sanottuna väkivaltaa.
Kaikki monumentit muistuttavat meitä jostakin, jota ei saa unohtaa. Kuten Egyptin pyramidit. Faaraoiden haudat. Kivikasoja ja vallan ikuisia symboleja.
Mutta mahtavinkaan yksinvaltias ei selviä yksin, hän tarvitsee juoksupoikia, asianajajia, neuvonantajia, lakeijoita, kätyreitä ja muita hyypiöitä voidakseen näyttää ja pitää asemansa, paikkansa ja voidakseen ylläpitää valtapiirinsä mahdin, laajuuden ja loiston. Mutta hänkin tietää, että Liemannen odottaa ja siksi hän tarvitsee epätoivoisesti jotain pysyvää. Monet arkkitehdit himoitsevat päästä suunnittelemaan ja rakentamaan vallan asuinsijoja siinä toivossa, että samalla he voivat parantaa omaa asemaansa. Ja vallanpitäjien eteisissä on aina ollut jono arkkitehteja valmiina palvelemaan pahintakin yksinvaltiasta, tyrannia ja roistoa, jolle valta sattuu lankeamaan ja joka onnistuu varastamaan ja kahmimaan sen itselleen.
Mutta hetkinen, eivät kaikki. On myös vaatimattomampia, mutta samalla kunnianhimoisempia hankkeita. Todellisia inhimillisyyden monumentteja. Ne ilmentävät ja todistavat ihmisen paljon ihailtavampia ja arvokkaampia pyrkimyksiä ja saavutuksia. Jos sallitte, antakaa minun esittää muutamia esimerkkejä siitä mitä tarkoitan. Kun pieni on suurta ja vaatimaton kaunista.
Tämä ei ole puutteen, köyhyyden ja kurjuuden ihailua tai ylistystä vaan toisenlainen näkemys vaatimattoman elämäntavan hienoudesta ja kaikesta, mitä siihen kuuluu. Suhde toisiin ihmisiin, ympäristöön ja luontoon. Suhde aineelliseen kulttuuriin, rakennuksiin, kalusteisiin, tavaroihin, vaatteisiin ja kaikkeen siihen muuhun, jonka keskellä me elämme.
On valittava toinen tie ja hyvää seuraa. Oppaana toimii Robert Walser. Hänen jalanjäljissään meidän on hyvä kulkea ja tarkastella aihetta. Robert Walser oli sveitsiläinen kirjailija, joka näki suuren pienessä, jos näin voidaan sanoa. Hän kykeni kääntämään vakiintuneet arvo-, paremmuus- ja suuruusjärjestykset päälaelleen.
Walser käveli koko päivän pitkin niittyjä ja peltojen laitoja ja päätyi illan hämärtyessä pieneen vuoristokylään. Hän astui sisään majataloon, tilasi lämmintä ruokaa, söi juustoa ja leipää ja joi lasin valkoviiniä. Lopuksi hän söi kanelilla maustettua omenakompottia ja sytytti tupakan. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ihmiseksi.
“Was nützt dem Künstler das Talent, wenn ihn die Liebe fehlt.”
Kun kävelee hitaasti, näkee asioita tarkasti ja vähän eri tavalla. Näkee jotain, jota ei kiireessä näe eikä huomaa ja huomaamatta ajattelee pieniä asioita. Ja kun niitä katsoo tarpeeksi kauan ja tarkasti niistä tulee merkittäviä. Ne ovat suuria saavutuksia juuri siksi, että ne muuttavat meidän käsityksiämme asioiden mittasuhteista ja niiden arvo- ja paremmuusjärjestyksestä.
Toinen oppaamme on amerikkalainen antropologi Marshall Sahlins. Hän tutki 60-luvulla primitiivisen, kivikautisen elämän taloutta eli rajallisten voimavarojen jakoa, sekä tuotannon ja kulutuksen että työn ja vapaa-ajan suhteita. Kirjassaan Stone Age Economics hän esittää tutkimustensa hämmentävät tulokset ja oivalluksen.
Sahlins esitti, että toisin kuin me olemme tottuneet ajattelemaan, kivikaudella eläneiden keräilijöiden elämä ei ollut jatkuvaa kamppailua hengissä säilymisestä ja pelkkää aamusta iltaan raatamista. Päinvastoin he elivät yltäkylläistä ja hyvää elämää. He tyytyivät vähempään ja käyttivät vähemmän aikaa ruuan hankkimiseen ja enemmän aikaa paljon hauskempien asioiden tekemiseen, kuten leikkimiseen ja laulamiseen.
Hyvinvointi, ihmisen tarpeet, toiveet ja halut ovat kulttuurisesti sidottuja. Kahden erilaisen kulttuurin aineellista hyvinvointia ei voi verrata keskenään ottamatta huomioon arvojen kokonaisuutta, johon ne kuuluvat. Erot eivät ole aineellisen hyvän absoluuttisessa määrässä, vaan tarpeiden ja halujen sekä keinojen ja mahdollisuuksien suhteessa. Yksinkertaisesti sanottuna, rajalliset tarpeet on helppo tyydyttää vaivattomasti, kun sen sijaan rajattomat tarpeet on lähes mahdotonta tyydyttää - oli tuotanto kuinka tehokasta tahansa.
Tähän liittyen, alistetussa asemassa olevan ryhmän kaksi strategiaa ovat kumpikin alusta lähtien tuhoon tuomittuja. Ensimmäinen on sopeutuminen, yritys jäljitellä paremmassa asemassa olevien elämäntapaa. Ja toinen on vastarinta, oman alistetun aseman juhlinta ja sen näkyvien merkkien julkinen esittely. Esimerkiksi puhetapa, slangi ja huumori tai juhlinta, karnevaalit, pukeutuminen ja koristeet. Korut ja tatuoinnit, siis kaikki se mitä kutsutaan populääriksi kulttuuriksi.
Me aloitamme tämän matkan Etelä-Ranskasta. Varhaiskeskiajalla, joskus 1100-1200 luvulla, Pyreneiden juurella eli joukko ihmisiä, jotka kutsuivat itseään "puhtaiksi”. He olivat roomalaiskatolisen kirkon harhaoppisia. Kataareja yhdisti oppi, uskonto ja maailmankuva, johon kuului miesten ja naisten välinen tasa-arvo, seksuaalinen vapaus, kasvisruoka ja pasifismi. Helvetin olemassaolon kieltäminen ynnä muita katollisen kirkon opin vastaisia, kerettiläisiä harhaoppeja ja Raamatun tulkintoja.
Tällainen iloinen vapaa-ajattelu ja elämämeno ei tietenkään käynyt oikeaoppiselle kirkolle. Kirkko ei voinut hyväksyä tai sietää mitään muuta totuutta kuin sen, jota se itse julisti. Vuonna 1209 Paavi, Innocentius III ja Ranskan kuningas Filip August hermostuivat iloisesta menosta ja aloittivat yli 20 vuotta kestäneen ristiretken, aikansa erikoisoperaation, harhaoppisia vastaan.
Kataarit pakenivat vainoja yhä kauemmaksi ja korkeammalle vuoristoon Pyreneiden juurelle ja lopulta luoksepääsemättömien vuorten huipulle, voidakseen uskoa mihin uskoivat ja elää rauhassa niin kuin he halusivat elää. He rakensivat pieniä linnakkeita vuorten huipuille ja nyt niiden paikalla on vain raunioita ja kivikasoja. Ristiretken seuraukset olivat kohtalokkaat. Vaino, inkvisitio, sota ja tappaminen. Ensin kataareja etsittiin, kerättiin yhteen, kuulusteltiin, sitten käännytettiin väkisin, kidutettiin ja lopulta viimeiset hengissä selvinneet poltettiin Montsegurin kylän roviolla.
Yhteiskunnasta sivuun vetäytyminen yhdistää erilaisia kirkkokuntien liepeillä eläviä toisinajattelijoita ja munkkeja. He ovat kehittäneet oman elämänmuodon, joka ilmenee luostarilaitoksena. Siihen kuuluu arkkitehtuuri ja sisustus, johon riittää vain harvat, mutta hyvin tehdyt ja huolella valitut kalusteet ja esineet. Se on osoitus heidän uskostaan ja kyvystä kieltäytyä maailman kiusauksista. Se on eräänlainen hengen voitto aineesta ja ruumiista, jossa voi keskittyä tärkeämpään tekemiseen kuin rikkauden ja maineen perässä juoksemiseen.
Luostari on rakennettu asutuksen ulkopuolelle, usein keskelle luontoa. Sen pohjakaava kertoo, että luostari on suljettu, muusta maailmasta eristetty muurien ympäröimä kokonaisuus. Se on omavarainen ja siihen kuuluvat kirkkosali, ruokasali ja munkinkammiot. Sisäpihalla on puutarha ja kaivo. Ympärillä on metsää, niittyjä ja peltoja. Munkkien elämä on tarkasti säädelty. Päivä jakautuu eri osiin ja tehtäviin. Rukous, lukeminen ja laulaminen. Jumalanpalvelus, ruokailu ja lepo. Työn tekeminen. Kaikkea leimaa yksinkertaisuus ja yksinäinen hiljaisuus.
Tästä yksinkertaisesta elämäntavasta saa jonkinlaisen käsityksen, kun lukee Daniel Defoen kirjan Robinson Crusoe. Se kertoo haaksirikkoutuneen nuoren miehen seikkailuista ja selviytymisestä yksin autiolla saarella. Robinson Crusoe pelastaa uppoavasta laivasta varusteita ja rakentaa omin käsin länsimaisen ihmisen pienoismaailman kaikkine mukavuuksineen. Hän elää ja tulee hyvin toimeen aina siihen asti, kunnes hiekkarannalta löytyy toisten ihmisten jalanjälkiä ja illuusio haihtuu. Saarelle saapuu kannibaaleja pitämään juhlia ja Perjantai ilmestyy tyhjästä.
Tämä on kuin jonkinlainen oppikirja ja selviytymistarina, joka saa jokaisen - erityisesti pikkupojan - unelmoimaan uusista seikkailuista tuntemattomilla seuduilla.
Henry Thoreau oli romanttinen kirjailija ja transsendentaalinen filosofi. Transsendentaalinen ihmiskuva perustuu uskoon ihmisen luonnollisesta ja perustavanlaisesta hyvyydestä, jonka sivistys hävittää.
Thoreau oli toisinajattelija, ekologian pioneeri ja orjatyövoiman vastustaja. Hän pakeni sivilisaatiota ja ajautui vapaaehtoiseen haaksirikkoon Concordian kylän liepeille. Hän yritti elää yksinkertaista elämää metsässä luonnon keskellä saadakseen selville mitä ihminen tarvitsee ja mitä ei. Hän rakensi järven rannalle pienen talon ja asui siellä kaksi vuotta. Ja kirjoitti päiväkirjan "Walden or Life in the Woods" vuonna 1894 ja ylisti yksinkertaisen ja vaatimattoman elämän iloja.
Kaikista yhteiskunnan velvollisuuksista ja rajoituksista sekä omaisuuden taakoista vapautuminen oli Thoreaun suurin päämäärä. Ja lopulta koko ihmiskunnan yhteinen tavoite.
”In short, I am convinced, both by faith and experience, that to maintain one’s self on this earth is not a hardship but a pastime, if we will live simply and wisely; as the pursuits of the simpler nations are still the sports of the more artificial. It is not necessary that a man should earn his living by the sweat of his brow, unless he sweats easier than I do”.
Eläkkeelle jääneellä merikapteeni Joshua Slockumilla ei ollut mitään tarvetta eikä halua haaksirikkoutua. Hän oli purjehtinut koko ikänsä kaikilla maailman merillä. Hän korjasi melkein sata vuotta vanhasta hylystä itselleen purjeveneen. Sprey oli 37 jalkaa pitkä sluuppi ja ensimmäinen alus, jonka kannella ihminen yksin purjehti ympäri maailman. Hän varusti pienen aluksensa kaikella sillä mitä ihminen pitkälle matkalle tarvitsee. Hän lähti matkaan Bostonista keväällä 1895. Hän purjehti Atlantin yli Gibraltarille ja päiväntasaajan yli Brasilian rannikolle. Hän purjehti Magalhäesinsalmen läpi luonnonvoimien ja alkuasukkaiden koetellessa hänen selviytymiskykyään Tyynelle valtamerelle ja Australiaan. Lopulta hän kiersi Hyväntoivon niemen ympäri takaisin Atlantille ja saapui Newportiin, Rhode Islandin satamaan, kello 13.00 kesäkuun 27 päivä 1898. Matka kesti kolme vuotta.
Kukaan ei aikaisemmin ollut ajatellut, että purjehtia voi vain omaksi ilokseen. Vain siksi, että voisi nauttia merestä ja elää yksinkertaista elämää pienessä purjeveneessä. Se oli ennenkuulumaton idea. Slocumin eeppinen matka inspiroi ja muutti käsityksiä elämän menosta ja tarkoituksesta. Hän loi uuden elämäntavan, jota moni tavoittelee vieläkin. Selviytymisen, kestämisen, jaksamisen ja yksinpurjehduksen. Alain Gerbault. Robin Knox-Johnston, Bernhard Moitessier ja monet muut purjehtivat yhä hänen vanavedessään.
Samassa hengessä, mutta vähän isommassa mittakaavassa 1800-luvun lopulla Englannista lähti Atlantin yli shakereita Amerikkaan. He lähtivät uuteen maailmaan vainoja pakoon ja etsimään parempaa paikkaa elää rakentaakseen utopian ja ihanneyhteisön, jossa vallitsi sukupuolten tasa-arvo, selibaatti ja pasifismi. Tarkoitus oli rakentaa pieni maanpäällinen paratiisi. Omavaraisia kaupunkeja ja kyliä. Shakerit olivat edistyksellisiä, ahkeria ja perfektionisteja. He tyytyivät vaatimattomaan hyvinvointiin. Samaan aika he loivat ainutlaatuisen rakennuskulttuurin: arkkitehtuurin, sisustusarkkitehtuurin, kalustesuunnittelun ja esinemaailman. Yksinkertaisesti, yksinkertaista, hyvin toimivaa ja kaunista. Mutta tätä vaatimatonta ja kaunista elämää kesti, niin kauan kuin sitä kesti. Nyt siitä on jäljellä enää sisustuslehtien erikoisnumeroita, matkamuistopuoteja ja museoiden teemasaleja. Shakerien valmistamista tavaroista on tullut harvinaisia ja kalliita keräilyesineitä.
Mutta miksi nämä kauniit hankkeet aina epäonnistuvat, hiipuvat ja luhistuvat kasaan, omaa mahdottomuuttaan, yksi toisensa jälkeen. Tässä kohtaa pitää kääntyä 1800-luvun lopun kaikkein kirkkaimpien selvännäkijöiden puoleen. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin mukaan mikään paikallinen, sosiaalinen utopia ei voi yksinkertaisesti onnistua. Rauhanomainen siirtyminen valistuksen avulla tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ei onnistu systeemissä, jossa kapitalismi hallitsee yhteiskuntaa ja sen tuotanto- ja talouselämää. Rinnakkaiselo ei ole mahdollista. Täsmälleen samoin kuin kirkko aikanaan, samoin kapitalismi ei voi antaa minkään itseään vastaan nousevan kriittisen voiman kasvaa ja kukoistaa vapaasti. Se on mahdoton, tuhoon tuomittu yritys. Rauhanomaista ratkaisua ei ole, eikä tule. Margaret Thatcher sanoi sen selvästi; ”There is no alternative”. So sorry!
Näissä masentavissa tunnelmissa voi kuitenkin tarkastella paikallisia, yksityisiä, pieniä ja persoonallisia yrityksiä. Ne ovat siinä mielessä harmittomia kokeita ja esimerkkejä, että ne miellyttävät kaikkia - myös niitä, joiden edun vastaisia ne pohjimmiltaan ovat. Ne ovat sympaattista ja pittoreskeja esimerkkejä vapaaehtoisesta luopumisesta tai kieltäytymisestä. Tässä kohtaa on aika tutustua arkkitehtuurin valtavirtausten sivussa ja sen reuna-alueilla hääriviin tekijöihin ja teoksiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän huomaamattomia tai unohdettuja, ja jotka kuitenkin voivat opettaa meille jotakin.
Välimeren rannalla, leudossa ilmastossa, siellä missä länsimainen kulttuuri syntyi, elävillä ihmisillä näyttää olevan aika kivaa. On lämmintä eikä elämä ole jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Ihminen voi elää, asua ja pukeutua vähän kevyemmin ja rennommin kuin täällä meillä.
Bernard Rudolfsky oli itävaltalainen kriittinen arkkitehti ja innostunut arkkitehtuurista ilman arkkitehteja. Hän järjesti "Architecture without Architects, an Introduction to Nonpedigreed Architecture" -näyttelyn New Yorkin modernin taiteen museossa 1964. Se asetti kansainvälisen ja modernistisen funktionalistisen arkkitehtuurin saavutukset kyseenalaiseksi; samoin kuin länsimaisen rakentamisen, pukeutumisen ja pöytätavat. Hän oli ensimmäisiä kriitikkoja, joka sai modernin teknokratian näyttämään naurettavalta. Ja ennen kaikkea ensimmäisiä, joka kykeni nostamaan sen rinnalle toisenlaisen ja melkein unohdetun, modernismin halveksuman rakentamisen paikallisen tradition ja arvomaailman.
Erikoinen tapaus on myös Pierre Chareau, niin kummalta kuin se kuulostaakin. Pariisilaisen yläluokan asuntoja sisustanut Pierre Chareau teki kaikkein kauneimman työnsä paettuaan sotaa ja juutalaisvainoja Amerikkaan. Chareau suunnitteli armeijan ylijäämämateriaalista kerätyistä varastoelementeistä kodin ja ateljeen taidemaalari Robert Motherwellille. Hän käytti yksinkertaisia ja halpoja teollisia materiaaleja voidakseen rakentaa talon silloin vielä täysin tuntemattomalle köyhälle taiteilijalle.
Aldo van Eyck oli 1960-luvun eurooppalaisen sodan jälkeisen kauden merkittävimpiä arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita. Minä törmäsin häneen lukiessani Giancarlo de Carlon julkaisemaa, obskyyria italialaista Spatzio e Società -lehteä.
Aldo van Eyck oli humanisti ja inhimillinen arkkitehti, joka yritti omalla tavallaan arkkitehtuurin keinoin parantaa maailmaa ja ihmisten elämää. Kun sodan jälkeinen jälleenrakennus alkoi Euroopassa, oli viattomien marskimaiden tallaajien Hollanti täynnä amerikkalaisten pommittamia kaupunkeja. Van Eyck suunnitteli Amsterdamin kaupungin raunioihin suurenmoisia leikkipaikkoja lapsille. Todistuksena siitä, että elämä jatkuu ja voittaa.
“Whatever space and time mean, place and occasion mean more; since space is in the image of man is place, and time in the image of man is occasion”. Aldo van Eyck.
Sitten on kaikkien maailman toinen toistaan hienompien ja arvostetumpien arkkitehtuurikoulujen joukossa yksi poikkeuksellinen koulu. Samuel “Sambo” Mockbeen 1990 perustama Rural Studio, Se on osa Auburnin yliopiston arkkitehtuurin laitosta. Se ei opeta monumenttien pystyttämistä vaan paikallisten ihmisten kunnioittamista, olosuhteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Teknistä ja taloudellista tarkkuutta, herkkyyttä ja niukkuutta. Tekemällä oppimista ja pitkäjänteistä yhteistyötä ihmisten ja asukkaiden kanssa.
Se sijaitsee Alabamassa jossakin jumalan selän takana Amerikan keskilännessä. Paikassa, jossa puuvillapellot ja kivihiilikaivokset on lopetettu jo kauan aikaa sitten. Black Belt on yksi monista teollisen vallankumouksen häviäjistä. Jäljellä on työttömyyttä, köyhyyttä ja kasvavaa kurjuutta. Harvaan asuttu maaseutu, kuolevia kyliä ja kaupunkeja. Ilman julkisia palveluja tai yhteisiä paikkoja, jossa elää hyvää elämää tai rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Yli 30 vuoden aikana Rural Studion opiskelijat ovat suunnitelleet ja toteuttaneet seudulla kaivattuja asuntoja, paloaseman, koulun, kirjaston, kunnantalon, kirkon, museon, kaupan, lasten leikkipaikkoja, urheilukenttiä, puistoja, kauppoja ja muita yhteisön hyvinvoinnin kannalta tärkeitä rakennuksia.
Meillä ei ole Poseidonin temppeliä Cape Sounionin niemellä tai Dogen palatsia Venetsian laguunin pohjalla eikä Casa Malapartea Napolinlahdella, mutta meillä on Villa Aulikki Hiittisten saaristossa. Se on Erkki Kairamon ja Aulikki Jylhän suunnittelema, vuosina 1995-2003 rakennettu suomalaisen arkkitehtuurin kätketty helmi ja kesäpaikka meren rannalla.
Pitkä egyptinparru yhdistää kallion kurun seinät toisiinsa ja antaa suunnan harmaantuvalle lautaseinälle meren ja ihmisen välissä. Se rajaa tilan ja antaa suojan tuulta vastaan. Valkoinen purje on viritetty katoksi pihan päälle. Kaksi huonetta riittää yksinkertaiseen elämään, jota saarella vietetään perheen ja ystävien kanssa alkukeväästä loppusyksyyn, niin kauan kuin meri on vapaa. Se on kuin ihmisen meren rannasta nostaman ajopuun ja luonnon konsertto.
Olavi Hännisen Hotelli Palacen kahvilaa varten suunnittelema tuoli on kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava istuin. Pelkkä takapuolelle sopiva muoto riittää. Eikä mitään muuta tarvita. Voi ajatella, että se on kuin moderni tulkinta talonpoikaisesta juurakkotuolista. Luonnonmuoto on toteutettu tyhjiömuovaamalla yhdestä mustasta kiiltävästä akryylilevystä.
Vaatimattomuus koskee kaikkia eri mittakaavoja. Myös astioita. Kaj Franck on hyvä esimerkki Suomessa. Kilta-astiastossa tiivistyy kirkas ajatus, vaatimattomuus ja kunnianhimo. Ei voi jäädä kenellekään epäselväksi, että Franck tavoitteli korkeinta mahdollista tasoa suunnitellessaan astioita. Hän oli varma asiastaan ja käski ”rikkoa astiastot”. Teema on esimerkki tästä ajatuksesta. Se on suomalaisen keramiikan lahja maailmalle. Yksinkertainen, toimiva ja kaunis. Vain muutama perusmuoto ja väri riittää, kun sen osaa. Ja Kilta- tai Teema-astioiden avulla voi kuka tahansa kattaa kauniin ja hienostelemattoman pöydän.
Ja tämä sama pätee myös kaikkein pienimpiin esineisiin. Mikään ei ole niin pientä, etteikö se voisi olla suurta. Joskus tarvitaan vain kynä ja paperia ja tietenkin valoa. Eli tarvitaan tulitikkuja ja kynttilöitä ja suuria asioita alkaa tapahtua. Enzo Mari on pystynyt yhdistämään kauneuden, toiminnan ja runollisen mielikuvan. Hän on luonut pienen käyttöesineen ja suuren taideteoksen. Pehmeästi taivutettu terässuikale, jonka avulla kaikkein arvokkaimmat yksityiset ja yhteiset hengentuotteet, kirjeet ja kirjat avautuvat.
Tämä edellä kerrottu voi kaikessa vaatimattomuudessaan ja mahdottomuudessaan olla vaikeaa. Mutta vapaaehtoinen, iloinen ja arvokas turhasta luopuminen ja vähään tyytyminen voi olla ainoa mahdollinen tie ulos tuotanto- ja talouselämän umpikujasta, johon me olemme ajautumassa. Ennen kuin on liian myöhäistä.
“Look on my Works, ye Mighty, and despair!
Nothing beside remains. Round the decay
Of that colossal Wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away."
Percy Bysshe Shelley, "Ozymandias of Egypt", 1818
Martin Relander
26.2.2025
Comments