Kun liikkeelle on kerran lähdetty, niin jatketaan kulkemista. Kulkijat ovat oma sakkinsa. Levottomia, uteliaita, seikkailunhaluisia ja rohkeita ihmisiä. Kiertolaisia, huutolaisia, irtolaisia, mustalaisia, laukkuryssiä, luffareita ja vagabondeja. Ja sitten, ikävä kyllä on siirtolaisia, siirtotyöläisiä ja pakolaisia, jotka eivät ole valinneet tietään vaan ovat pakon edessä ja paremman elämän toivossa joutuneet tien päälle.
Kaikki nämä kulkijat herättävät epäilyä meissä mukavasti paikalleen asettuneissa ihmisissä. Mutta juuri tästä ristiriidasta ja asetelmasta – siis minkälaista on olla poissa paikaltaan ja vieraalla maalla - syntyy myös taide ja kirjallisuus.
Kaikki lähtee tästä: kotitalon kynnyksellä istuu lämpimässä auringonpaisteessa silmiään siristävä lapsi ja katsoo niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ja miettii mitä horisontin tuolla puolen on? Minkälainen maailma sieltä löytyy? Jossain vaiheessa hänen mieleensä tulee väistämättä ajatus - miten sinne pääsee?
Kirjallisuuden alku on Homeroksen Odysseuksen harharetkissä, Miguel de Cervantesin järkensä menettäneen hidalgon Don Quijoten taistelussa vääryyttä vastaan tai Raspen kirjoittamissa Paroni von Munchhausenin Venäjän seikkailuissa. Näissä realismi ja romantiikka, fakta ja fiktio kohtaavat erottamattomalla tavalla toisensa.
Kirjailijat ovat kautta aikojen ammentaneet omista todellisista tai kuvitelluista matkoista parhaat ja mieleenpainuvimmat tekstinsä kuten saksalainen yleisnero, Johann Wolfgang von Goethe ja englantilainen tuhlari Lord Byron, amerikkalaiset Herman Melville, Henry Thoreau, Mark Twain, Jack London ja Ernest Hemingway, skotti Robert Louise Stevenson, ranskalainen lentäjä Antoine de Saint-Exupéry ja monet muut.
Pikkupoikien lempikirjat käsittelevät seikkailuja vierailla mailla. Vanhempiemme sukupolvi luki Jules Vernen, Karl Mayen ja Ernest Setonin kirjoja. Minä luin Daniel Defoen Robinson Crusoeta ja Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja. Mutta ensimmäinen ja tärkein oli Selma Lagerlöfin kirja Nils Holgerssonin matkoista villihanhien selässä halki Ruotsin. Se on moraalinen tarina ihmisen kasvusta ja kehityksestä.
Ranskan Chemins des Grandes Radonnées, on koko maan halki ristiin ja rastiin kulkeva patikkareittien verkosto. Se mukailee keskiaikaisia kylä- ja kärryteitä ja kulkee mutkitellen maaston korkeuskäyriä seuraillen. Näitä teitä pitkin käveleminen on ihanaa. Kapea tie kulkee pehmeästi mutkitellen pitkin pellon laitaa ja metsän reunaa. Kun aurinko paistaa keskellä päivää, polun varrella kasvavat puut antavat varjon ja peltojen reunoilla sukupolvien ajan kasatut kiviaidat antavat suojan. Tien vieressä kasvaa karhunvattu- ja vadelmapensaita. Syvällä metsän siimeksessä, suurten tuuheiden lehtipuiden varjossa vanha kivinen kaarisilta vie joen yli.
Joskus jalkojen alla on roomalaisten kaksi tuhatta vuotta sitten rakentama viivasuora kivetty tie. Silloin tällöin huomaa tien vieressä kyltin, jossa lukee Route Stevenson tai Route Napoleon. Silloin tietää, että joku on aikanaan kulkenut tätä samaa tietä. Ja siellä täällä, jossain kohtaa tie yhtyy Pyreneiden yli Espanjaan kulkevaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiin. Kylästä toiseen ei koskaan ole pitkä matka. Ja oli kylä kuinka pieni tahansa, sen keskellä on tori, sen reunalla kahvila, majatalo ja kaivo, josta saa raikasta vettä.
Mitä hitaammin ihminen kulkee, sen tarkemmin hän aistii, näkee, kuulee, haistaa ja tuntee mitä ympärillä tapahtuu. Kävellessä huomaa miten laaksosta toiseen rakennusten seinien kivien ja savesta poltettujen kattotiilien väri muuttuu. Nurmen tuoksu ja puitten lehtien värivivahde vaihtelee ja joka lähteessä vesi maistuu erilaiselta. Kävelevän ihmisen ympärille aukeaa rikas aistien maailma.
Geneven kaupungin vapaa kansalainen, Jean-Jacques Rousseau, maailmanparantaja tai -riivaaja käveli Alppien yli Ranskaan Chambéryn kaupunkiin ja asettui taloksi varakkaan leskirouva Madame de Warensin taloon ja teeskenteli musiikinopettajaa kaupungin porvarilapsia opettaessaan. Kävellessään kaupunkia ympäröiviä vuorten rinteitä hän päätti muuttaa, ei vain nuottikirjoitusta vaan ihmisen ja koko maailman.
Rousseau väitti, että ei voi kirjoittaa kävelemättä, eikä kävellä ajattelematta. Hyvin sanottu. Rousseau ajatteli parempaa ihmistä ja yhteiskuntaa. Ihminen on syntynyt tekemään hyvää, mutta kasvatus ja yhteiskunta turmelevat hänet. On siis muutettava yhteiskuntajärjestys. Joku otti sen tosissaan ja lopun te arvaatte. Samasta Geneven kaupungista lähti vähän myöhemmin Jean-Paul Marat - ja teki sen.
Aarresaaren kirjoittanut Robert Louis Stevenson kirjoitti hienoimman matkakertomuksen itsepäisen Modestine-aasin kanssa Sevenneillä kävellessään. Ja huomasi, että tärkeää ei ole päämäärä, vaan itse matka.
Kävelijöistä vaikuttavin on kuitenkin sveitsiläinen Robert Walser. Hän kirjoitti kävelemisen tahdissa mestarillisia teoksia. Ei ole mitään niin mitätöntä aihetta, naulaa, nappia tai tulitikkua, ettei Walser saisi siitä maailmankirjallisuuden helmeä. Hän ei viisastellut eikä yrittänyt lausua mitään suurta kävelemisen merkityksestä - vaan käveli ja käveli, kunnes kuolla kupsahti lumihankeen joulupäivän iltana.
Vaikka Elias Lönnrotin kiistaton ansio oli paljain jaloin juosta kasaan Suomen kansan suullinen perintö, koota Kantelettaren ja Kalevalan runokokoelmat ja vaikka hän osasi soittaa huilua, niin kertojana ja matkakirjailijana Lönnrot oli kuivakka piirilääkäri. Eikä vedä vertoja Juhani Aholle.
Meidän oma lehtimiehemme, kirjailija, rakastaja ja kalastaja Juhani Aho on kirjoittanut hienoimman tekstinsä juuri tästä aiheesta. "Kosteikko, kukkula, saari" on Pariisissa kirjoitettu melankolinen novelli Ahon jalkamatkasta Savossa.
Suomalaisen matkakirjallisuuden valioita ovat tieteen ja taiteen nimissä tehdyt tutkimusmatkat. Nordenskiöldin koillisväylän purjehdus Vegalla tai Georg Wallinin merkilliset ja rohkeat Lähi-idän matkat. Kai Donnerille tuli kylmä ja vettä hihaan ja kaikki meni pieleen Siperiassa, kun sen sijaan Tsaarin armeijan upseeri ja vakooja Carl Gustav Mannerheim ratsasti vaikeuksista piittaamatta halki Aasian ja onnistui paitsi vakoilemaan niin myös keräämään aikamoisen kansatieteellisen aineiston. Samoin G.J. Ramstedt, J.G. Granö ja Sakari Pälsi näyttivät kuvasta päätellen pärjänneen tosi hyvin jossain Mongolian aroilla. Ja tulokset oli sen mukaiset, suurenmoiset. Että kyllä kulkijatutkijoita riittää.
Mutta meidän varsinainen mestarimme on Samuli Paulaharju. Kansakoulunopettaja Oulusta, joka vaimonsa Jenny Josefintyttären kanssa käveli pidemmälle ja keräsi enemmän suomalaista kansanperinnettä kuin kukaan muu suomalainen kansatieteilijä. Hän vaelsi neljänkymmenen vuoden ajan Vienan Karjalassa, Kuolassa, Pohjois-Kalotissa, Ruijassa ja Peräpohjolassa. Hän käveli matkoillaan yli 80 000 kilometriä ja keräsi niin runsaan kansatieteellisen aineiston, että sillä ei ole vertaa missään maailmassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura hukkuu siihen kai vieläkin.
Suomen akateeminen kerma ei aikanaan oikein arvostanut Paulaharjun suorituksia ja saavutuksia, koska hänellä ei ollut mitään suurempaa sanottavaa, siis isoa kokonaiskuvaa, teoriaa tai mallia.
Mutta hänellä oli ainutlaatuinen ja omaa luokkaansa oleva tarkkuus ja herkkyys. Paulaharju oli kuuromykkien koulun piirustuksen ja puutöiden opettaja ja sen huomaa. Hänellä on oma, välittömästi tunnistettava hieno piirustustekniikka. Se on nopea, tehokas ja terävä. Täynnä luonnetta ja tunnelmaa. Muutamalla viivalla hän pystyi luomaan rakennuksen sisätilan tunnelman - mittasuhteet, materiaalit, valot ja varjot. Siis kaiken oleellisen.
Myös Henrik Tikkanen ja Göran Schildt ovat kirjoittaneet hyviä matkakirjoja. Tikkanen on parhaimmillaan, kun se pääsee matkoillaan pois ummehtuneista katu- ja kotinurkistaan ja edes hetkeksi eroon ihmettelemästä kalunsa kokoa ja maksansa kestävyyttä. Ja Schildt pääsee eroon sodan kauhuista purjehtimaan Daphnella Levantin auringon alle, Odysseuksen kölivesille Kreikan saaristoon. Syömään oliiveja ja juomaa retsinaa.
Kulkijoihin ja vaeltajiin suhtaudutaan naapurimaassa Ruotsissa hyvin suopeasti. Ruotsissa on kuuluisia luffareita. Harry Martinsson, Albert Engström, Nils Ferlin ja Evert Taube. Luffarista voi tulla kansallisrunoilija, -trubaduuri ja -kirjailija ja hän voi saada reissuistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ferlinin tekstit vetää vakavaksi. Taube kirjoitti ja lauloi enimmäkseen iloisista aiheista, vaikka välillä sattui kaikenlaista kamalaa, kapinoita, haaksirikkoja ja syntyi aviottomia lapsia. En skiftning i kulören, det gör väl ingenting. Nej, hellre snälla svarta barn än vita i Sing-Sing!
Kun luffarin näkee maantien varrella tai keskellä kaupunkia niin ihminen säpsähtää. Ja tähän liittyy järisyttävä kokemus, kun Jöiskin kanssa matkallamme nousevan auringon maahan kohtasimme Sony-pilvenpiirtäjän juurella Tokion Ginzalla, jossa miljoonat tuntemattomat ihmiset kohtaavat, vaeltavan miehen. Meitä ei esitelty toisillemme, mutta me tunsimme hänet heti. Hän oli ilmiselvä isännätön samurai. Ronin, josta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu. Ronin on tuomittu kulkemaan kodittomana koko loppuelämänsä. Hän ei saa rauhaa koskaan. Me tunsimme hänet heti olalle heitetystä pussukasta, harteille laskostetusta keltaisesta huovasta, polvihousuista ja puupohjaisista sandaaleista. Minä otin hänestä kuvan, mutta se kamera tippui myöhemmin Lauttasaaren edustalla mereen ja on siellä vieläkin. Mutta muistikuva jäi ja se ei unohdu koskaan.
Samassa kaupungissa me näimme vielä kärryjä työntävän kiertelevän karamellikauppiaan. Hän työnsi korkeita kärryjä keskellä katua ja me ihmettelimme, miten hän sai kärryn kulkemaan ja pysymään pystyssä. Mies tuli junaradan tasoristeykseen juuri kun kellot alkoivat soida ja puomit laskettiin. Hän kiihdytti vauhtia ja raskas lasti kaikkine sateenkaaren väreissä loistavine tikkukaramelleineen heilahteli ja keinahteli villisti ja tippui raiteille; mutta kaikkien pikkulasten iloksi selvisi siitä ehjin nahoin.
Sivilisaation vedenjakaja on siinä, perustuuko se paikalla- vai liikkeessäoloon. Mutta siinä välissä oli aika, jolloin nämä kaksi elämäntapaa eli rinnakkain, sovussa keskenään. Vielä pitkään jokaisen kunniallisen kansalaisen tehtävä oli antaa vieraalle kulkijalle ruokaa, yösija ja katto pään päälle ainakin yhdeksi yöksi.
Belgialainen, vähän boheemi tyttö Beatrice oli lukenut suomalaista kansanperinnettä käsitteleviä vanhoja kirjoja ja törmännyt kirjaan, jossa kerrottiin, kuinka Suomessa on tapana osoittaa vieraanvaraisuuttaa matkamiehille. Kuinka talon kuului ottaa vastaan ventovieraat kulkijat ja tarjota heille yösijaa. Beatrice oli innostunut tästä asiasta ja päätti ottaa selvää, miten systeemi toimii. Hän tuli Suomeen, hyppäsi Eskelisen bussiin ja jäi pois jossain Rovaniemen korkeudella. Hän lähti kävelemään poispäin kaupungista ja illalla hämärän laskeuduttua ja pimeän tultua oli nähnyt tien vieressä talon, jonka ikkunassa paloi valo. Koputti ovelle ja pyysi yösijaa.
Talon asukkaat oli avanneet oven ja kuultuaan mistä tässä on kyse, katsoneet kummissaan, pyörittäneet silmiään, pudistaneet päätään ja sanoneet, että tässä lähellä, ei niin kaukana, on yksi talo, jossa saa pientä korvausta vastaan nukkua ihan niin monta yötä kuin haluaa. Sitten istuttivat tytön auton takapenkille ja ajoivat lähimpään hotelliin. Sen pituinen se.
Kun matkaan lähtemisen syitä on käsitelty, niin käsitellään nyt keinoja, joita ihminen on keksinyt, kokeillut, käyttänyt ja hylännyt aikain saatossa matkaan pääsemiseksi. Niitä on erilaisiin tarkoituksiin, maastoihin, etäisyyksiin ja vauhtiin tarkoitettuja. Kaikkia yhdistää se, että ihminen niiden avulla pääsee pidemmälle ja nopeammin kuin jalkaisin patikoimalla. Aukeaa mahdollisuus liikkua kauas ja nopeasti. Menopelit muuttavat käsityksemme maailmasta. Ajasta ja paikasta - ei sen vähempää. Mihin voi mennä ja mihin ei. Mikä on lähellä ja mikä kaukana.
Kannettuaan jonkun matkaa kaikkea rojua selässään ihminen huomasi, että olisi hyvä, jos tämän taakan saisi jollain tavalla vieritettyä jonkun toisen harteille. Mutta kun se joku toinen ei ollut oikein halukas vapaaehtoisesti kantamaan taakkaa, piti löytää joku, joka ei osannut sanoa vastaan. Löytyi eläin.
Ihminen kokeili vaihtelevalla menestyksellä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia, kesyjä ja villejä eläimiä, joita sen ympärillä pyöri. Koiria, poroja, peuroja, hirviä, kameleita, norsuja, härkiä, aaseja ja hevosia. Hevonen osoittautui niistä parhaaksi, tosin ei ihan kaikkialla, kuten Robert Falcon Scott ikävä kyllä huomasi 1912 Etelänavalle pyrkiessään. Norjalainen Roald Amundsen tajusi, että koirat ovat näissä olosuhteissa parempia vetojuhtia.
Ihminen valjasti hevosen ja hevonen veti tai kantoi kaiken tavaran ja oli maatalouden pääsääntöinen kulku- ja vetopeli Suomessa aina 1950-luvulle asti. Sen varassa oli koko kansantalous. Lukekaa vaikka Heikki Wariksen "Muuttuva suomalainen yhteiskunta".
Hevosesta jalostettiin vetojuhtia ja ratsuja. Kaikissa maissa kehitettiin ilmastoon, maastoon ja tehtävään sovelias kanta. Jalostettiin pieniä, laihoja ja kuivakkaita sekä suuria ja lihaksikkaita hevosia ja kaikkea siltä väliltä. Sotaan ja rauhaan.
Englantilaiset - ketkäs muutkaan - keksivät, että tästähän voisi tehdä kilpailun ja lyödä vetoa voittajasta. Keksittiin uhkapeli. Hevosia alettiin jalostamaan juoksemaan niin nopeasti kuin mahdollista, mistään muusta asiasta piittaamatta. Syntyi niin sanottu lämminverinen hevonen. Syntyivät laukka- ja raviradat: Ascott, Longchamp, Vincennes, Chantilly ja Deauville. Syntyivät kilpailut, Prix d´Amérique, Prix de l´Arc de Triomphe, Grand Prix de Paris, Elitloppet ja Kuninkuusravit.
Mutta uhkapeliä ei pelata Longchampin, Vincennesin, Deauvillen tai Ascotin kuuluisilla radoilla, vaan kaupunkien savuisissa pikkubaareissa. Jokaisen ranskalaisen kahvilan perällä on nurkkaus, jossa aamusta iltaan pelataan ravi- ja laukkakilpailujen tuloksista. PMU eli Pari mutuel urban on valtion mustasukkaisesti valvoma miljardimonopoli. Kahvilat ovat täynnä eläkeläisiä, siirtotyöläisiä, pätkätyöläisiä, työttömiä ja muita vähävaraisia, jotka panevat viimeiset penninsä peliin ja häviävät.
Huuruisen lasikopin takana istuu täti, joka ottaa vastaan pelikuponkeja. Ennen jokaista lähtöä sen eteen syntyy jono, kun innokkaat miehet tönivät toisiaan. Seinille on teipattu lappuja, joissa lukee, ”tähän baarin jätetyllä kupongilla voitettiin viime vuonna 1170 euroa”. Katonrajassa pauhaa televisio, joka lähettää suoraa lähetystä. Omistajat, valmentajat ja ohjastajat radan varrelta kertovat kuinka kovassa iskussa heidän hevosensa on. Studiossa asiantuntijat antavat kilpaa neuvoja. Saman kadun varrella on tupakka- ja lehtikioski, jossa miesten- ja naistenlehtien välissä on lehtiä, jotka muistuttavat puhelinluetteloa ja tilastokeskuksen vuosikirjaa. Ne sisältävät kilpailujen lähtölistat ja voittokertoimet sekä asiantuntijoiden ohjeet ja ennustukset.
Kun lähtö tapahtuu alkaa kuuluttaja huutaa kurkku suorana. Väki nousee seisomaan nähdäkseen edessä olevien päitten yli mitä ruudulla tapahtuu. Kun maalilinja on ylitetty ja huuto laantuu, miehet heittävät revityt kuponkinsa lattialle. Kuuluu syvä huokaus ja joku lähtee selkä kumarassa ulos kylmään ulkoilmaan. Ehkä uhkapelin logiikka on siinä että kun tulevaisuus on epävarma sen voi yhtä hyvin panna peliin ja hävitä.
Suomenhevosen alkuperäisimpänä muotona pidetään suomalaista maatiaishevosta, joka oli pieni, vaatimaton ja sitkeä työhevonen. Vuosien saatossa tätä rotua paranneltiin risteyttämällä siihen erilaisia rotuja, kuten orlovravuria, arabialaista sekä friisiläistä. Suomenhevosen kantakirja perustettiin vuonna 1907 ja jalostus aloitettiin. Ihanteeksi valittiin rautias väri ja muita värejä vieroksuttiin.
Suomessa kehittyi oma hevoskanta ja sille kolme kehityshaaraa. Työhevonen, ravihevonen ja ratsu. Suomen hevonen on edelleen suhteellisen pienikokoinen, sen säkäkorkeus on 150-165 senttiä. Sillä on vahva kaula ja leveä lapa. Se on sitkeä ja vetää suhteessa omaan painoonsa enemmän kuin mikään toinen hevonen. Suomen hevonen on älykäs ja helposti käsiteltävä. Siinä yhdistyvät voima, ketteryys, nopeus ja kestävyys. Suomenhevonen on eloisa, luotettava ja valpas.
Ingmar Bergmanin vavahduttavassa elokuvassa Seitsemäs sinetti Max von Sydovin esittämä, ristiretkeltä palaava ritari kohtaa noutajan jossain Gotlannin saaren rannalla. Voittaakseen aikaa hän haastaa kuoleman shakkipeliin. Hän pelaa hyvin ja kerkeää kohtaamaan kotimatkallaan ruton runtelemassa maassa kaikki ihmisen elämän ilon ja surun, hyvyyden ja pahuuden aiheet.
Selvittyään kaikista eteen tulevista vaaroista, houkutuksista ja kiusauksista hän pääsee lopulta perille kotiin. Juuri silloin hän tekee yhden väärän siirron. Tuntee olonsa turvalliseksi - ja häviää pelin. Mutta ennen kuin noutaja korjaa hänet pois, hän kohtaa vaeltavan teatteriseurueen ja saa kulhon maitoa ja mansikoita. Ja ottaa osansa tyytyväisenä vastaan.
Jokainen, joka on matkoillaan päätynyt Gotlannin saarelle ja saanut maistaa maitoa ja mansikoita maatessaan selällään niityllä, auringon paistaessa täydeltä terältä tietää, mistä tässä on kyse.
Välkommen hem, Martin Relander 10.11.2020