Nyt käsitellään kukkia ja mehiläisiä. Elämän ihmettä ja sen syntyä. Elämän kaiken voittavaa tenhoa ja voimaa. Mistä kaikki alkaa ja saa alkunsa? Miten elämä syntyy? Nämä ovat asioita, jotka nostavat punan joka tytön ja pojan poskille.
Isoja kysymyksiä. Mutta ei hätää sillä elämän alkumuoto on pieni ja vaatimaton. Yksi solu, joka jakautuu, lisääntyy ja erikoistuu. Elämän alku on kuin hidastettu räjähdys. Kun katsoo pellon laidalla kasvaa poppelipuuta, voi nähdä kuinka puun runko kasvaa, jakautuu ja haarautuu aina vain hienompiin ja hienompiin oksiin.
Tälle luonnontieteelliselle seikkailulle tarvitaan opas. Tämä on kastemadon ylistys. Mikään ei ole niin kaunis ja jalo eläin kuin kastemato. Ilman sitä me emme voisi elää täällä tai voisimme, mutta emme tällä tavalla ja tasolla. Me saisimme elää ilman taidetta, runoutta ja filosofiaa. Ilman kastemadon tekemää työtä meillä ei olisi aikaa leikkiä, laulaa ja tanssia. Eikä aikaa ajatella kaikkia koukeroisia ajatuskulkuja, joita me ajattelemme.
Kastemato tai Lumbricus terrestris on kaksineuvoinen eläin. Se on naaras ja koiras samaan aikaa. Kunnes se lisääntymisen hetkellä päätyy jommaksikummaksi, joko naaraaksi tai koiraaksi. Ja se on sitkeä. Kun Siperian ikiroudasta kaivettiin 40 000 vuotta jäässä maannut mato, se heräsi laboratoriossa henkiin. Kastemato tekee kaiken oleellisen, syö ja paskoo ja hajottaa kaiken eloperäisen maan rikkaaksi ravinnoksi, mullaksi. Se ravitsee, kuohkeuttaa ja tuulettaa maan niin, että vilja, peruna, humala, apila, päivänkakkara ja kaikki kukat, joista me pidämme, kasvavat ja voivat hyvin.
Tästä rehevästä maaperästä ja mullasta kasvaa myös hyvän ja pahan tiedon puu. Omenapuu, jonka hedelmää Aatami ja Eeva eivät kielloista huolimatta voineet olla maistamatta. Maistettuaan sitä heidän silmänsä aukesivat ja he erottivat ensimmäisen kerran hyvän pahasta. He huomasivat kauhukseen olevansa alastomia ja vartaloidensa erot sekä jalkojen välissä kasvavien karvojen peitossa jotakin kovin kiihottavaa.
Kun viattomuus oli menetetty, pantiin viikunapuun lehti peittämään sopimaton. Miehen ja naisen sukupuolielimet. Me elämme vieläkin tämän häpeän vallassa. Eikä mikään seksuaalista vapautta tai sukupuolten välistä tasa-arvoa ajava liike ole kyennyt sitä poistamaan.
Antiikin kreikkalaisilla oli paitsi mielikuvitusta, myös draaman taju ja Jumala joka ikisen vuoren huipulla. Mutta heillä ei ollut juutalaisten ja kristittyjen keksimää perisynnin taakkaa kannettavanaan. Jossa alastomuutta pidettiin hävettävänä ja kaikkein kurjimpien kerjäläisten ja orjien osana. Heidän ihmiskuvansa oli estoton ja vapaa. He saattoivat esittää ihmisen sellaisena kuin hän oli. Alastomana, ylpeänä ja täydellisen kauniina. Juuri sellaisena kuin ihmisen pitää olla. Miksi peittää sitä?
Lars-Ivar Ringbomin väitöskirja, Paradisus Terrestris on suomalaisen taidehistorian kauneimpia saavutuksia. Se on tiedettä ja taidetta. Ringbom etsii ihmiskunnan ihmeellisimmän, kaikista uskonnoista ja kulttuureista löytyvää maanpäällisen paratiisin myytin alkuperää. Ihminen on kautta aikojen ja kaikkialla yrittänyt hallita luontoa tai pientä osaa siitä, jonka keskellä elää ja rakentaa maanpäällinen paratiisi, josta hänet on karkotettu. Ihminen on rakentanut puistoja ja puutarhoja. Mesopotamiassa, Babyloniassa, Kreikassa ja Roomassa. Luostareiden ja linnojen pihoissa ja kaupunkien keskustoissa.
Paratiisipuutarha on persialaista alkuperää. Välimeren kuumassa ilmastossa puutarha tarjoaa viilentävän varjon, veden solinaa, lintujen laulua ja erilaisia iloja, huveja ja nautintoja. Kaikkea sitä, mikä meiltä oli viety pois. Se on keidas. Se on symmetrinen ja muurein suljettu suorakaiteen muotoinen, neljään osaan jaettu puutarha, jonka keskellä on lähde. Tämä puutarha levisi arabivalloitusten aikana kaikkiin Välimeren maihin, Espanjaan ja Eurooppaan.
Rooman valtakunnan hajottua ja kansainvaellusten alettua, Euroopassa meni parisataa vuotta ilman, että kukaan oli kiinnostunut puutarhataiteesta. Maata vain tallattiin jalkojen ja kavioiden alle. Puutarhakulttuuri ja -taide säilyi ainoastaan helvetillisestä maailmanmenosta syrjään vetäytyneissä luostareissa.
Luostarin alkuperä on raunioituneen ja umpeen kasvaneen roomalaisen huvilan reunoilta katettu, keskeltä avoin pylväiden reunustama sisäpiha eli peristyyli, jossa usein on puutarha ja vesiallas. Keskiajalla peristyylistä kehittyi luostarin suljettu sisäpiha eli claustrum, josta luostarilaitos sai nimensä.
Kun Euroopan metsät oli hakattu ja maa raivattu maanviljelykseen ja karjankasvatukseen, ja kun alkuperäinen on kerran menetetty, syntyy hakatun metsän raunioille tietenkin puutarhakulttuuri. Ihmisen alkoivat suunnittelemaan ja istuttamaan puistoja, puutarhoja ja metsiä.
Eurooppalaisessa puutarhataiteessa on kaksi toisistaan poikkeavaa traditiota. Ranskalainen ja englantilainen puutarha. Ranskalainen puutarha on geometrinen. Se on formaali barokin palatsipuutarha, jossa kaikki on keinotekoista, hyvässä järjestyksessä ja niin viivasuoraa ja symmetristä kuin mahdollista. Puut ja pensaat on leikattu luonnottomiin geometrisiin, kuution, kartion, pallon ja sylinterin muotoihin.
Samaan aikaan 1600-luvulla kirjallisuudessa ja runoudessa alkoi pastoraalirunouden vaihe, jossa etsittiin menetettyä Edenin puutarhaa. Aivan kuin ihmeen kaupalla se löytyi englantilaisesta kasvihuoneesta, puutarhasta ja puistosta, jossa kaikki näyttää poimittavaksi ja syötäväksi tarkoitetulta herkulta.
Englantilainen puutarha näyttää itsestään syntyneeltä ja kasvaneelta luonnolta, vaikka kaikki on keinotekoista ja ihmisen tekemää. Maaston muodot, mäet ja laaksot. Vesi, jopa kivet ja kalliot. Ja kaiken kruunaa tietenkin antiikin raunio, joka on rakennettu alun perinkin raunioksi. Englantilainen puutarha on rajaton, se jatkuu silmänkantamattomiin. Idea on luoda mahdollisimman luonnollinen ja ideaali näkökulma. Tätä kutsutaan maisemaksi ja se on olemassa vain katsomista varten. Lopulta todellisuus alkoi muistuttaa mielikuvitusta, Nicolas Poussainin, Claude Lorrainin ja Dusseldorfin koulukunnan romanttista maisemamaalausta.
Aluksi oli hyvin epäselvää, miten kaikki elävä pitäisi järjestää ja luokitella. Yritykset olivat toinen toistaan hienompia ja mielikuvituksellisempia.
Kunnes ruotsalainen tiedemies Carl von Linné otti tieteellisen otteen asiaan. Carl von Linné julkaisi Systema Naturae ensimmäisen laitoksen vuonna 1735. Siinä hän esitteli luonnon hierarkisen luokittelun periaatteet, jakamalla luonto eläinkuntaan (regnum animale), kasvikuntaan (regnum vegetabile) ja kivikuntaan (regnum lapideum). Hän oivalsi ja osoitti, että ei niin monimutkaista systeemiä olekaan, etteikö sen olemassaolo perustu lopulta sen lisääntymiseen. Ja tämä on johtolanka kaiken elävän luokittelemiseen. Elämän voi järjestää yhdellä ainoalla perusperiaatteella ja se on lisääntyminen. Kasvien ja eläinten sukupuolielämä - seksi.
Carl von Linnén etevä ja tarmokas suomalainen oppilas Peter Forsskål seikkaili henkensä kaupalla Arabian niemimaalla ja Siinain erämaassa tutkimassa raamatun maisemia, hullun tanskalaisen kuninkaan Christian VII lähettämän tuhoon tuomitun retkikunnan kanssa ja etsi kaiken muun ohessa Mooseksen palavaa pensasta.
Ehkä kaikista kukista kaunein on lilja. Ruskolilja, Idän lilja, Keisarililja ja Tiikerililja. Lilja on puhtauden symboli ja ikivanha koristekukka. Ruskolilja on niin sitkeä ja vaatimaton kukka, että se kasvaa vuosisatoja sitten palaneen, lahonneen ja hävinneen talon pihassa rikkaruohon läpi. Todistuksena talosta, josta on jäljellä vain kivijalka, tulipesän pohja ja hehkuvan oranssi lilja.
Mutta kaikista maassa kasvavista kasviksista peruna on ehkä hienoin. Tämä maassa kasvava hedelmä, jolla oli ihmeellisiä nimiä, kuten maapäärynä ja maaomena. Kun Ruotsi lähetti 30-vuotisessa sodassa suomalaisia sotilaita tykinruuaksi Saksaan, ne harvat, jotka pääsivät takaisin, toivat mukanaan perunan Fagervikin kartanoon 1720. Pienten alkuvaikeuksien jälkeen siitä tuli tärkein ravintokasvimme ja sillä oli ratkaiseva vaikutus suomalaisten elämään ja toimeentuloon. Se oli tästä lähtien taattu. Kun viljelijä varhain keväällä piilottaa yhden perunan saviseen maahan, voi siitä kesällä nostaa 10. Se on ihme.
Luonnontieteiden alkuhämärässä oli epäselvää ja vaikeaa, miten järjestää kaikki elävä? Tietoa oli vähän luuloja ja epäluuloja sitäkin enemmän.
Ensimmäinen yritys oli bestiaari eli keskiaikainen kokoelma kuvauksia eläimistä ja kasveista sekä niiden hengellisestä merkityksestä. Taustalla on ajatus luomakunnan erityisestä tarkoituksesta ja merkityksestä ihmiselle. Bestiaari ei ollut on tieteellinen dokumentti, tai yritys luokitella ja ymmärtää maailmaa. Tätä tarkoitusta varten oli olemassa jo antiikin aikainen Plinus vanhemman Naturalis Historia. Bestiaarit pyrkivät pikemminkin löytämään näkyvästä maailmasta järjestystä ja harmoniaa, joka kertoisi maailman Luojasta.
Bestiaareissa kuvattu yksisarvinen on hevosen kaltainen eläin, jolla kasvaa sarvi keskellä otsaa. Se on peloton ja vahva, eikä ihminen voi pyydystää tai kaataa sitä. Ainoastaan neitsyt pystyy sen rauhoittamaan. Kun yksisarvinen aistii viattoman neitsyen metsässä, se rauhoittuu, suutelee immen rintaa ja painaa päänsä hänen povelleen ja nukahtaa. Te arvaatte kyllä, miten tässä käy.
Cabinet de curiosites tai kuriositeettikabinetti on huone, johon on kasattu ihmeellisiä asioita. Alkemisteja kiinnostanut sekava kokoelma ja kompilaatio, johon mahtuu kivikunta, kasvikunta ja eläinkunta. Sekä ihmisen tekemiä eksoottisia tavaroita, tieteellisiä laitteita, automaatteja ja aseita. Tarkoitus oli koota yhteen ajassa ja paikassa kaukainen maailma, sekä todistaa uskomukset eri taruolennoista tosiksi. Kuriositeettikabinetti merkitsi ensimmäistä yritystä järjestää ja saada tieteellinen ote maailmasta. Niitä ilmestyi renessanssin aikoihin ympäri Eurooppaa. Italiassa Studiola, Saksassa Wunderkammer. Kun kokoelmat avattiin yleisölle, niistä tuli luonnontieteellisten ja kasvitieteellisten museoiden ja kokoelmien alkulähde.
Jorge Luis Borgesin sepittämän kiinalaisen sanakirjan mukaan eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne, jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat. Tätä ihmeellistä luokittelua ihmetellessään huomaa yhdellä iskulla, että eksoottisen ajattelutavan charmi ja käsittämättömyys osoittaa oman mielikuvituksemme rajat ja kykenemättömyytemme ajatella toisella tavalla.
Jokihelmisimpukan eli raakun toukka kasvaa lohikalan kiduksissa ja elää yli 100-vuotiaaksi ja tuottaa joskus, mutta hyvin harvoin helmiä. Arvokkaita ja kauniita epämuodostumia. Simpukan sukupuoli ei selviä mistään. Naarasta ei voi erottaa koiraasta. Mutta helmijokisimpukka on kaunis.
Mutta niin oli Ranskan kuningatar Elisabeth d'Autriche hääpuvussaan 1570. Tähän hääpukuun tarvittiin yli 100 000 helmeä. Ja kun tiedetään, että vai yksi tuhannesta jokihelmisimpukasta tuottaa helmen, voi ymmärtää miten näiden mystisten ja viattomien, sukupuolettomien eläinten lopulta kävi.
Nautilus-simpukan kuoren spiraali muoto ja rakenne noudattaa kultaista leikkausta. Se inspiroi tiedettä ja taidetta. Katolisten kirkkojen kastemaljat on usein tehty valtavasta simpukasta, koska sen vesi puhdistaa kirkkoon astuvan syntisen ihmisen kaikesta pahasta.
Kasvikunnan ja eläinkunnan rajamailla tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Kantarelli, korvasieni, huhtasieni ja tryffeli. Mullassa ja hiekassa kasvavat sienet ovat maan hienoimpia herkkuja. Keväällä ja syksyllä maantien pientareella. Metsässä, puitten alla, mättäillä ja hiekkakuopissa kasvavia ihmeellisiä itiörihmastoja. Ties missä ja kaikkialla siellä, missä maa rikkoutuu. Mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana. Ne voivat, kuten arvata saattaa, hyvän maun lisäksi tappaa.
Tryffeli kasvaa maan alla ja on vaikea löytää. Tarvitaan tryffelisika tai -koira, että on toivoakaan niiden löytämisestä. Mutta myös kärpäset kelpaavat tähän tehtävään, kun tietää mitä niiden kanssa pitää tehdä. Kun Ranskassa tammia ja pähkinäpuita kasvavassa sekametsässä, etelään viettävällä rinteellä aurinko alkaa keväällä lämmittää maata, voi maanpintaa pitkin maatessaan nähdä kuinka maan alta nousee kärpäsiä. Tämä on merkki sienien läsnäolosta ja kehotus alkaa kaivamaan.
Kun kuivalta maalta siirrytään vedenrajaan, alkaa tapahtua. Esiin tulee rakkolevä. Se on merilevä, Fucus vesiculosus, mutta se ei kuulu kasvikuntaan. Rakkolevä ei kasvia muistuttavasta ulkomuodostaan huolimatta kuulu kasvikuntaan. Mutta mihin se sitten kuuluu? Siis johonkin kasvi- ja eläinkunnan rajamaille. Kiva ja mielenkiintoinen paikka. Rakkolevällä on nahkamainen, litteä, haaroittunut ja väriltään ruskeanvihreä, kauniisti sanottuna, sekovarsi, jossa on pulleita ilmarakkoja. Niiden tarkoitus on kannatella painavaa leväkasvustoa lähellä vedenpintaa ja valoa. Se on nerokasta ja käytännöllistä.
Vedessä pysyäksemme vielä. Ankerias on katadrominen vaelluskala. Vaelluskalan kehitykseen kuuluu ikäkausia seuraten asuinvesien vaihto makeasta vedestä suolaveteen tai päinvastoin. Katadrominen vaelluskala kutee suolavedessä, mutta viettää pääosan elämästään makeassa vedessä. Sargassomerellä kuherteleva ankerias vaeltaa 10 000 kilometriä Atlantin yli päätyäkseen Itämerelle johonkin saviseen ojaan. Ja joutuu lopulta mertaan ja suolattuna halsteriin. Tutkittuaan ankeriaan anatomiaa, Aristoteles sanoi, että "they came from within the entrails of the earth since they seemed not to have any sex genitalia and therefore could not procreate through sex."
Sen sijaan merenpohjalla elää kaikissa vesissä litteä, toispuolinen (oikeasilmäinen) kampela, joka syö tietenkin simpukoita. Maariankala, joka on kalastettu loppuun ja melkein hävinnyt Itämerestä.
Kaiken huipuksi vedestä löytyy kastemadon kaltainen laivamato. Se on oikeastaan simpukka ja kaikkea muuta kuin ihmisen ilo. Päinvastoin, laivoja on uponnut paljon enemmän laivamadon syötyä kölipuuta kuin meritaisteluissa, myrskyissä tai haaksirikoissa. Henry David Thoreau sanoo sen runossaan "Though All The Fates".
Though all the fates should prove unkind,
Leave not your native land behind.
The ship, becalmed, at length stands still;
The steed must rest beneath the hill;
But swiftly still our fortunes pace
To find us out in every place.
The vessel, though her masts be firm,
Beneath her copper bears a worm;
Around the cape, across the line,
Till fields of ice her course confine;
It matters not how smooth the breeze,
How shallow or how deep the seas,
Whether she bears Manilla twine,
Or in her hold Madeira wine,
Or China teas, or Spanish hides,
In port or quarantine she rides;
Far from New England's blustering shore,
New England's worm her hulk shall bore,
And sink her in the Indian seas,
Twine, wine, and hides, and China teas.
Lasteni äidin puolen sukulainen, Joseph Marie Henry Perrier de la Bâthie oli ranskalainen luonnontieteilijä, kullankaivaja ja seikkailija, joka etsi maanpäällistä paratiisia eri puolilta ranskalaista imperiumia. Hän löysi sen Madagaskarin saarelta tutkiessaan saaren orkideoita. Hän löysi myös ihmisiä syövän myyttisen Baobab tai Ya-Te-Yeo puun. Puu symboloi luonnossa miestä uhkaavalta vaaraa - puuksi naamioitunutta naista. Kuvitelkaa kaksi metriä korkea ananaspensas, sen päässä pitkiä kiemurtelevia, käärmemäisiä lehtiä. Ja kaiken keskellä latvassa makeaa nestettä vuotava vaalea aukko, jonka sisältä nousee huumaavaa höyryä. Madagaskarissa Henry löysi myös jotain muuta hyvin elinvoimaista. Saarelaisten esi-isien haudoille pystyttämiä elinvoimaa pursuavia, puusta veistettyjä patsaita. Hieno tapa kunnioittaa omia vanhempiaan.
Luonnontiede tai taide on konkreettisesti seksiä. Mutta omalla kohdalla sen opiskelussa kävi hassusti. Koulun biologian opettaja, vanhapiika hyppäsi luonnontieteen kirjassa 20 sivua yli juuri siinä kohdassa, jossa käsitellään ihmisen lisääntymistä, elämän syntyä ja alkuperää ihan niin kuin se on. Luonnollisesti ja tieteellisesti. Hän oli niin ujo, että ei uskaltanut sanoa sanaakaan meitä kiinnostaneesta aiheista.
Siinä ei auttanut mikään muu kuin opetella itse yrityksen ja erehdyksen kautta mistä sukupuolielämässä on oikein kyse. Ja samalla kokea kaikki ne ilot ja surut, tuska, häpeä, epäonnistumiset ja pettymyksen tunteet, jotka vaikean asian itse opettelemiseen kuuluu. Onneksi nyt on toisin ja vanhemmat uskaltavat puhua asiasta lapsilleen. Siinä vältytään monelta väärinkäsitykseltä.
Löytöretket tai ryöstöretket alkoivat, kun tunnettu maa oli pilattu. Kun piti kääntää katse kauemmaksi ja löytää uusia rikkauksia. Espanjalaiset ja portugalialaiset etsivät ja löysivät kultaa ja hopeaa Amerikan ja Aasian mantereilta. Mutta rikkaaksi nämä seikkailijat, löytöretkeilijät, valloittajat ja ennen kaikkea ahneet kauppiaat, teki mausteet, hedelmät ja muut suuhun pantavat herkut, joita he toivat matkoiltaan.
Kun turvalliset kauppareitit, meri- ja maantieyhteydet oli varmistettu, johti se vähitellen siihen, että meidän tapamme ja makutottumuksemme muuttuivat lopullisesti. Me emme edes tunne niiden alkuperää. Mausteet, suola, sokeri ja pippuri. Ja tietenkin kaikki nautinto- ja huumausaineet, kuten tupakka, sokeri, tee, kahvi ja kaakao ovat muuttaneet meidän elämäntapamme.
Hedelmät, viikuna, omena, päärynä, persikka ja kirsikka. Viinirypäle, sitruuna, appelsiini ja banaani. Tai granaattiomena, ananaksesta puhumattakaan. Myös vihannekset, peruna, tomaatti, artisokka, avokado ja rucola. Mitä me olisimme ilman niitä? Nämä kaupan import/export-ponnistukset ovat johtaneet siihen, että ruokavaliomme ja minkä tahansa K-kaupan ja S-marketin hedelmätiski vetää vertoja renessanssiruhtinaiden kunniaksi tarjotuille juhla-aterioille tai iloksi maalatuille Still-leben asetelmille.
Nature morte on taiteen keskeisiä teemoja. Se kuvaa paitsi ihmisen saavutuksia, myös hänen turhamaisuuttaan. Elävän kuolevaisuutta ja kaiken kauniin ohimenevyyttä. Täydellisen kypsiä, madon syömiä hedelmiä, joiden ympärillä parveilee kärpäsiä. Aihe koskettaa kaiken kauniin haurautta, ohimenevyyttä ja väistämätöntä rappiota ja kuolemaa.
Maailmankaikkeuden synty ja rakenne kiinnostaa meitä. Luonnollisesti. Miten kaikki pysyy kasassa. Minkälaisia voimia on pelissä. Mistä tullaan, missä nyt ollaan ja mihin mennään? Luontoa pidetään perustana, mallina kaikenlaisille ihmisen tekemille asioille ja tavaroille. Ei vähiten pohjoismaisessa arkkitehtuurissa ja taideteollisuudessa, jossa luonto on malli täydellisestä. Perusta kaikelle oikealle, hyvälle ja toimivalle rakenteelle ja muodolle.
Tämä on tietenkin antroposentrinen ja antropofiilinen näkökulma. Jossa luonto ajatellaan olevan vain ihmisen hyödyksi ja iloksi. Mutta mitä radikaalit luonnonsuojelijat ja Pentti Linkola asiasta sanovat? Ihmiskeskeisen näkökulman vaihtaminen johtaa väistämättä siihen havaintoon, että me olemme päästäksemme tähän, missä me nyt olemme - hyvää tavoitellessamme – onnistuneet pilaamaan koko maapallon. Ja kysymys kuuluu: mitä nyt pitää tehdä tai olla tekemättä, päästäksemme tästä pois? Luonnonsuojelu ei ole enää abstrakti asia, kun omin silmin voi nähdä yhden elämän aikana luonnossa tapahtuneet muutokset. Huonoon suuntaan. Sitä ei voi väistää, peittää eikä piilottaa.
Paavo Haavikko, tuo väsymätön ihmisvihaaja, antropofobi, ei pystynyt ilmaisemaan halveksuntaansa ja inhoaan ihmistä kohtaan muuten kun ylistämällä puiden ylivertaisuutta:
Puut eivät vaikene, sillä ne alkaisivat
vaikenemisensa huutamalla.
Ihmisen poloinen sopertelu peittää sen että
hän vaikenee aina.
Hän valehtelee puut paperiksi ja alkaa
merkitä muistiin valheitaan,
jotta ne sillä tavalla säilyisivät.
Me elämme pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, jossa havupuut kuten mänty, kuusi ja kataja kasvavat. Suomalainen talonpoikainen kulttuuri on kuin yhdestä puusta veistetty. Kun melkein kaikki on tehty puusta. Koti, talo, aitta ja sitä ympäröivä aita. Kodin kalusteet ja astiat jopa leipä, jota syödään. Kaikki kulkupelit, vene, reki, ahkio ja sukset on puusta. Siitä syntyy tietynlainen yhtenäinen kokonaisuus, miljöö ja paikan henki. Metsä on merkityksellinen paikka meille.
Tammi on pyhä puu. Itämerensuomalaiset kansat ovat kertoneet maailman alkuajalle sijoittuvaa kertomusta Isosta tammesta. Neljä neitosta lähtee niittämään kortetta utuiselle niemelle. Kun neidot niittävät ja haravoivat, merestä nousee Tursas, se polttaa kortteet tuhkaksi. Tuhkaan jää terho, josta kasvaa kaunis tammi. Pian sen latva ulottuu taivaalle ja sen oksat levittäytyvät itään, etelään, länteen ja pohjoiseen. Tammesta tulee niin suuri, että se ehkäisee pilvien vaelluksen taivaan laella. Tammi peittää auringon ja maailma peittyy pimeyteen. Lopulta merestä nousee pieni mies, jolla on vaskihattu päässä ja vaskikirves kädessä. Mies alkaa kasvaa ja pian hänen päänsä on pilvien tasalla. Vaskimies iskee tammea kolme kertaa ja kolmannella iskulla tammi kaatuu. Puun taikavoima vapautuu. Latvan taittaja saa iäisen taian, oksan taittaja iäksi onnen ja lehvän leikkaaja saa ikuisen lemmen. Kun tammi on kaatunut, pilvet juoksevat, aurinko paistaa utuiseen niemeen. Lehdet puhkeavat puihin, kukat kedolle, ruoho viheriöi, linnut laulavat.
Nyt on taas kevät ja kohta kesä. Valo lisääntyy ja lämpö nousee. Pörriäiset ja perhoset lentävät. Pikkulinnut laulavat ja käki kukkuu jossain kaukana. Hunaja valuu. Mahla virtaa, elämä voittaa ja puna nousee taas poskille - kun siitä osaa nauttia.
Martin Relander
19.4.2023