Search

LAMPPU, LINSSI JA LEDI

Nyt on se vuodenaika, kun me maan poloiset tallaajat kiertoradallamme loittonemme auringosta. Tulee pimeä ja kylmä. Aurinko jättää meidät pohjoisen pienokaiset taas kerran enemmän tai vähemmän oman onnemme varaan. Vaikka elokuinen yötaivas ja sen kannella kiitävät pyrstötähdet ovat kauniita katsoa ja vaikka avaruuden äärettömyyden ja ihmisen pienuuden ajattelu onkin kivaa puuhaa, niin tulee vähän ikävä olo. Tarvitaan lisää valoa. ”Mehr Licht”, niin kuin Goethe viimeisillä voimillaan asian ilmaisi.


TÄHDENLENTO / URSA

Tulen ja valon keksiminen on tietenkin ehto ja edellytys, että täälläpäin maailmaa voidaan ylipäätänsä asua ja elää. Ja vaikka meidän ei enää tarvitse tehdä tulia valoa tai lämpöä saadaksemme, niin vieläkin moni meistä sytyttää syksyiltoina kynttilän. Se luo oman ainutlaatuisen ilmapiirinsä ja tunnelman. Se tuo lämpöä ja valoa pimeään ja kylmään maailman. Ja taas on vähän parempi olla.


Kun kynttilöihin ei kaikilla yksinkertaisesti ollut varaa, meilläpäin koitettiin polttaa päreitä. Valon tuottaminen onnistui hyvin, vaikka samalla meni silloin tällöin koko talo poroiksi. Mutta ei se mitään. Rakennettiin uusi, kun puuta kerran riitti. Muun maalaiset poltteli kaikenlaisia eläin- ja kasvipohjaisia rasvoja ja öljyjä. Siis öljylamppuja ja toimi se niinkin.


Valokatkaisinta vääntäessään ei nykyihminen voi olla ihmettelemättä miten esi-isämme aikanaan hoiti tämän homman. Kun selaa Olaus Magnuksen inspiroivaa, stimuloivaa ja vähän fabuloivaakin opusta, Historia de Gentibus Septentrionalibus vuodelta 1550 eli Pohjoisten kansojen historia, ja katsoo sen kauniita kuvia niin yhdessä niistä näkee kuvan tuvasta, jossa mies ja nainen hoitaa arkisia askareitaan palavat päreet suussaan.


OLAUS MAGNUS / HISTORIA DE GENTIBUS SEPTENTRIONALIBUS 1555

On ihan selvää, että ukko kantaa kädet suorina kaljaa ja akka kehrää lankaa. Mutta kummallakin on päre eli blossi suupielessään - akalla vielä varapäreet vyöllä. Kummallakin on kädet vapaana arkisten askareiden hoitamiseen. Tämä siis kauan ennen otsalampun keksimistä. Ja taustalla koira nukkuu mukavasti käpertyneenä tuvan nurkkaan. Tunnelma näyttää oikein kivalta ja viihtyisältä.


Suupielessä kantelun lisäksi kehitettiin erilaisia pidikkeitä, telineitä ja pihtejä päreitä varten, jotka kelpaavat vieläkin minkä tahansa nykyaikaisen valonlähteen pitimeksi ja tueksi.


PÄREPIHTEJÄ / VIIPURI 1920 MUSEOVIRASTO / KANSANTIETEEN KUVAKOKOELMA / ANTTI WELANDER

Tulen tekemiseen tarvitaan tulitikkuja. Niitä on aina hyvä olla olemassa ja mieluiten rutikuivia. Parhaat stidit saa Ruotsista. Svedut loi yhden suurimmista teollisuusimperiumeistaan nimenomaan stidien tekemisellä. Ei niitten tekeminen oo mitään vaatimatonta näpertelyä tai nappikauppaa.


Ajatelkaa Swedish Matchia, alun perin Svenska Tändsticks Aktiebolaget nimistä konsernia. Se oli aikanaan maailmanlaajuisesti toiminut Ivan Kreugerin 1917 perustama teollisuusjätti, joka tuotti 2/3 kaikista maailman tulitikuista. Kunnes 30-luvulla niiltä meni kuppi nurin pörssikriisin ja joidenkin Kreugerin fiffeleiden takia.


THREE STARS / SAFETY MATCHES / JÖNKÖPING SWEDEN

Vaikka tiedän, että valo on sähkömagneettista säteilyä, siis aaltoliikettä, joka etenee eetterissä niin tunnen sympatiaa hölmöläisiä kohtaan, kun ne yrittivät ratkaista valon tuomisen vaikeaa ongelmaa.


SAVUTUPA KIRVUN KYLÄSSÄ 1908 / MUSEOVIRASTO / KANSANTIETEEN KUVAKOKOELMA / U.T. SIRELIUS

Benjamin Schwabinin vuonna 1860 toimittaman Huvi-kirjan mukaan hölmöläiset rakensivat itselleen talon. Mutta siinä oli yksi paha vika, se oli liian pimeä. Koska kukaan ei halunnut olla pimeässä, päätettiin sinne hankkia valoa. Mutta miten? Joku keksi, että valoa voitaisiin tuoda säkillä ulkoa, jossa valoa oli yllin kyllin. Toinen hoksasi, että työ helpottuisi, kun samalla kannettaisiin toisella säkillä pimeyttä ulos. Hölmöläiset jakaantuivat kahteen ryhmään. Naiset veivät pimeyttä ulos ja miehet kantoivat valoa tilalle. Työ oli aika helppoa, sillä valo oli kevyttä, pimeys samoin. Pirtin ovella kävi kova vilske, mutta pirtti pysyi pimeänä.


Kylän viisain mies kulki ohi ja kysyi, mitä te oikein teette. Kun hölmöläiset olivat selittäneet mistä oli kyse, hän otti kirveen ja hakkasi pirtin seinään pienen reiän. Ikkunan. Hölmöläiset menivät taloon ja ihmeiden ihme, sinne tuli valoa.


Viisaan miehen mentyä hölmöläiset päättivät laajentaa ikkunaa saadakseen vielä enemmän valoa. Ikkunaa hakattiin suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes koko seinä oli poissa. Pirtissä oli nyt melkein yhtä valoisaa kuin ulkona. Saataisiinko sitä vielä valoisammaksi? Yksissä tuumin hakattiin toinenkin seinä pois. Kun kolmatta seinää alettiin hakata, koko talo romahti.


COOP HIMMELBLAU 1983-88 / FALKENSTRASSE / WIEN

Minulla on teoria. Minusta näyttää siltä, että tässä kohdassa annetaan ensimmäinen luotettava kuvaus suomalaisen arkkitehtuurin synnystä, sellaisena kuin me sen tunnemme. Samalla me huomaamme, että tässä kohtaa suomalaiset olivat menneet hieman asioiden edelle keksimällä dekonstruktiivisen arkkitehtuurin. Kuten tiedämme, aika ei ollut vielä kypsä siihen.


Seuraava etappi oli kynttilän keksiminen. Hieno keksintö sekin, kun puuvillalanka uitetaan ensin vahaan ja taliin ja sitten steariiniin ja parafiiniin ja näin saadaan tasainen, hidas ja rauhallinen palotapahtuma aikaan. Ja elävää valoa ja vähän lämpöä antava tuli. Kynttilän eloisaa valoa voi elävöittää ja vahvistaa vielä aika monella eri tavalla. Esimerkiksi lasilla, kristallilla ja peileillä. Tulos on kaikilta osiltaan aika hyvä. Mitä nyt nokeaa vähän. Meillä on Havin kruunukynttilät ja Ruotsalaisilla Liljeholms kronljus. Kummatkin palaa hyvin.


GEORGES DE LA TOUR 1643 / SAINT JOSEPH / YKSITYISKOHTA / MUSEE DE LOUVRE

Kun valoa alettiin tuomaan tupaan kaikin keinoin, päreiden, kynttilöiden ja lyhtyjen avulla seinät nokeentuivat, silmät vuosivat ja näkökenttä sumeni. Hirret piiluttiin, mutta tapettia ei käynyt korjaaminen. Välillä kärähti koko tupa. Mutta ei hätää. Rakennetaan uusi. Puuta riitti.

Sitten keksittiin öljylamppu. Se oli jo paljon parempi. Valo oli kirkas ja lamppu paloi tasaisesti. Palavaan nesteeseen upotettu sydän tai sukka, liekkiä suojaava lasi ja ohjattu ilmankierto. Niiden kanssa tultiin toimeen, vielä pitkään, aivan kaasu- ja sähkövalon keksimiseen, käyttöönottoon ja yleistymiseen asti 1900-luvun vaihteessa. Sisällä saattoi illalla tehdä asioita, joita aikaisemmin ei voinut eikä nähnyt tehdä. Esimerkiksi lukea töitten jälkeen. Suomalaiset alkoivat lukea oikein tosissaan ja lukevat vieläkin. Lukijakansa, josta voi kai olla ylpeä.


Yksi öljylampun muoto on pitänyt pintansa aivan meidän päiviimme saakka. Tarkoitan myrskylyhtyjä, joita esimerkiksi Dietz ja Feuerhand tekevät. Ne on merillä ja mertenrannoilla ja kaikkialla siellä missä tuulee (ulkona) hyviä ja toimivia pelejä vieläkin.


MYRSKYLYHTY / BARÖSUND / 2019

Tähän mukana kannettavien valonlähteiden joukkoon kuuluu ilman muuta myös fikkari. Pieni hehkulamppu, joka saa virtansa patterista ja joka mahtuu taskuun. Siis taskulamppu. Mutta mitä se taskussa auttaa?


Apuun tuli Fernand Petzel ja keksi - tai sanotaanko oivalsi - otsalampun. Se oli ranskalainen tyyppi, joka kehitteli vehkeitä vuoristokiipeilijöille ja luolassa ryömijöille, siis speleologeille. Se meni vaimonsa vaatekaapille ja varasti sen rintsikat, ratkoi resorit ja viritteli niistä jonkinlaisen päässä pidettävän systeemin, otsapannan patterien ja lamppujen kasassa pitämiseksi. Se toimi oikein hyvin ja niinpä se perusti nimeään kantavan menestyksekkään firman. Ilman niiden lamppuja, kypäriä, köysiä, valjaita ja sun muita vehkeitä, mistään seikkailusta tai isommasta työmaasta ei tule yhtään mitään. Kysymys kuuluu nyt, että mitä me tehtiin syksyllä ennen kuin oli otsalappuja? Mä en käsitä.


DAIMON TELKO TASKULAMPPU / 1940-LUKU

Jo keskiajalla, 1300-luvulta lähtien hiottiin linssejä ja tehtiin silmälaseja, munkeille ja varakkaille aatelisille. Lasin tekemisen, puhaltamisen, valamisen ja hiomisen taito alkoi ja kehittyi pitkälle Italiassa, jossa lasia osataan käsitellä vieläkin. Muiden ei tarvinnut nähdä niin tarkasti, kun ne ei kuitenkaan osanneet eikä niiden edes sallittu lukea. Latina oli hepreaa. Kukaan ei ymmärtänyt mitään ja monen mielestä se oli ihan hyvä niin. Paksuista pullonpohjalaseista tuli kaikkien viisaiden, viisastelijoiden, oppineiden ja lukeneiden tunnusmerkki.


Sitten 1750-luvun tienoilla vähän ennen kuin pakka meni sekaisin ja ranskalaiset aloittivat vallankumouksensa, tuli valistuksen aika ja Denis Diderot sekä Jean d´Alembert. Siis nämä ensyklopedistit, jotka ajattelivat, että on hyvä, että kansa tietää miten asiat oikein ovat. Mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä. Mikä on totta ja mikä valetta. Ja erotetaan ne selvästi toisistaan niin silloin kuka tahansa ei voi jymäyttää ketä tahansa niin helposti. Tämä siis jo kauan ennen Googlea.

DIDEROT & D'ALEMBERT / ENSYCLOPEDIE 1751-66 / LASIN VALMISTUSTA

Suurennuslasi oli merkittävä optinen oivallus. Sen avulla valonsäteet taittuvat kuperalla pinnalla ja tiivistyvät linssin optisessa polttopisteessä. tämänhän jokainen filkkaa brennaava pojannulikka hyvin tietää. Syntyy isompi kuva, niin kuin nykyään sanotaan. Sitten menee noin 50 vuotta ja taas sitä suurennuslasia tarvitaan, mutta nyt ihan muihin tarkoituksiin. Jotta näkisi ylipäätänsä yhtään mitään ja saisi edes jonkunlaisen kuvan siitä missä ollaan ja selvyyden siitä mihin ollaan menossa.


GALILEO GALILEI 1619 / SIDEREUS NUNCIUS / KUUN VAIHEET

Syntyi kaukoputkia ja kiikareita, joita merenkulkijat alusta alkaen arvostivat. Kaukoputken käyttöä rajoitti vaan sen pituus, mitä pidempi putki sen isompi kuva. Mutta kun Saksassa keksittiin yhdistelmälinssi ja kattoprisma saatiin koko optinen aparaatti kompaktiin tilaan. Ne hallitsi hyvin kaikki okulaarit, objektiivit, peilit ja prismat. Samalla syntyi optinen teollisuus Saksaan Jenan alueelle, jossa sekä Leica että Zeiss syntyivät ja toimivat. Ne tekevät linssien ja kiikareiden lisäksi korkealuokkaista lasia ja tarkkoja optisia mittauslaitteita.


Optiikasta vielä sen verran, että Augustin Fresnelin linssi on valonheittimistä ja merenkulusta tuttu. Majakoiden ja loistojen linssit ovat hienoja optisia prismoja, jotka suuntaavat valon haluttuun suuntaa. Idea on se, että minkä tahansa valonlähteen keskipisteestä lähtee valonsäteitä kaikkiin suuntiin ja sehän on yleensä hölmöä, parempi on suunnata ne sinne missä valoa tarvitaan ja niin kauas kuin mahdollista. Esimerkiksi suoraa sivulle ja mahdollisimman kauas horisonttiin. Tää on hankala homma ja tavalliset linssit tekee sen vain, jos niissä on tarpeeksi syvyyttä ja kaarevuutta. No siitä ei tule mitään koska tarvitaan niin paksu linssi ja hemmetisti lasia, että hökötyksestä tulee niin iso ja raskas, että ei sitä voi panna mihinkään.


No sitten tuli Fresnel ja oivalsi, että pannaan linssi paloiksi ja kootaan uudelleen. Syntyi ohut, kevyt ja tehokas valonsäteitä keräävä ja suuntaava linssi. Hyvä idea. Monta laivaa ja merimiestä on pelastunut, välttänyt pahimmat vaarat ja löytänyt satamaan tämän valoa keräävään linssin ansiosta.


FRESNEL-LINSSI / KULLENS FYR 1908 / MÖLLE / RUOTSI

Peileistä ehkä sen verran, että kun peiliin katsoo, niin näkee itsensä. Peiliä ei kuitenkaan kannata jäädä tuijottamaan liian pitkäksi aikaa ettei vain ihastu itseensä. Seuraukset ovat usein kohtalokkaat. Toisaalta sellaista filosofia ei ole olemassakaan, joka ei innostuisi peilin dilemmasta, samanaikaisen läsnäolon ja poissaolon mahdollisuudesta. Minä tässä, tuossa, edessä ja takana. Vai missä?


Meillä ainakin Eino Kaila parranajon teoriaa ja käytäntöä pohtivassa kirjoituksessaan nimeltään vaatimattomasti "Arkikokemuksen perseptuaalinen ja konseptuaalinen aines" käsittelee peilin problematiikkaa. Ja toisaalla hieman kauempana ja hieman myöhemmin Michel Foucault meni ihan sekaisin nähdessään peilissä heterotopian prototyypin luennossaan "Des espaces autres" villitessään ruotsalaisia arkkitehtiopiskelijoita pienessä Uppsalan yliopistokaupungissa vuonna 1967.


EDUARD MANET 1882 / FOLIES-BERGERE / THE COURTAULD GALLERY

Peilin vaaroista suurin ei kuitenkaan ollut sen käyttäminen vaan sen tekeminen. Peilin tekeminen oli hengenvaarallista hommaa. Kiiltävän ja valoa mahdollisimman hyvin heijastavan pinnan aikaansaamiseksi käytettiin aluksi elohopeaa. No elohopea sattuu höyrystymään tosi matalassa lämpötilassa 20°C, siis huoneenlämmössä ja taas oli keuhkot pilalla. No sitten keksittiin, että hopea on myös aika kiiltävä ja hyvä aine peilin tekemiseen ja nykyään meillä on alumiinipohjainen kalvo, josta peilit tehdään.


Peilissä on se etu, että tila näytti isommalta kuin se oikeasti onkaan. Ja juuri tämä peilin ominaisuus ja mahdollisuus - enemmän kuin itseensä tuijottaminen - kiinnosti jo varhain keskiluokkaa. Keskiluokka kaipaa todellista suurempaa ympäristöä, kun sen asema ja paikka yhteiskunnassa on loppujen lopuksi kiinni siitä miltä se näyttää. Samoin valon määrä saatiin moninkertaistettua heijastuksen avulla ja kaikki näytti paremmalta - niin kuin pitikin.


Ja sitten keksittiin hehkulappu. Thomas Alva Edison tietenkin. Mitä hän ei olisi keksinyt. Nyt alkoi tapahtua kaikilla rintamilla. Hän oli kekseliäs ja yritteliäs mies. Ja ilmoitti yksinkertaisesti, että "We will make electric light so cheap that only the rich will be able to burn candles."


PETER BEHRENS / 1906 / AEG-JULISTE

Saksalainen Emil Rathenau osti Edisonin patentin ja alkoi valmistaa sähkölamppuja Saksassa. Hän perusti AEG:n ja oli muutenkin valistunut heppu. Hän palkkasi Peter Behrensin suunnittelemaan yrityksen kaikki tehdasrakennukset. Moni tuntee sen pomppöösin turbiinihallin päädyn. Behrensin suunnittelemat rakennukset, tuotteet, logot ja koko yritysilme oli maailman ensimmäinen tietoinen yritysidentiteettioperaatio.


No tähän sähkön synnyttämiseen, tuottamiseen ja kuljettamiseen tarvitaan kaikenlaisia apparaatteja; voimalaitoksia, generaattoreita, muuntajia ja kaapeleita, jolla sähkövirtaa synnytetään ja kuljetetaan. Ja sitten pitää rakentaa verkko ja siihen systeemiin pitää jollain lailla liittyä, kytkeytyä ja sitoutua. Tarvitaan piuhoja, kaapeleita, johtoja, tolppia ja muita mastoja sekä töpseleitä, katkaisimia, sulakkeita ja kaikkea muuta sellaista krääsää, jota ei tule ajatelleeksi ennen kuin asennusta ruvetaan tekemään. Että virta kulkisi. Niin ja sitten vähän myöhemmin tulee tämän elegantin innovaation toinen puoli - lasku.


Mutta hehkulappujen saralla saatiin aikaan paljon hyviä tuloksia. Ajattele esimerkiksi Poul Henningseniä ja hänen valonsäteiden heijastumista koskevia tutkimuksia, kokeita ja lukemattomia toinen toistaan veistoksellisempia lamppuja. Ne ovat suvereeneja suorituksia omassa lajissaan.


Henningsen oli kova kynämies. Hän kirjoitti hyvin perustellessaan vaivannäköä, joka hänen mielestään lamppujen suunnitteluun ja valmistamiseen kannattaa uhrata. Otetaan esimerkiksi nyt vaikka perunaa ja akvaviittiä. Tarvitaan kauhea kasa, noin 20 kiloa perunaa, jotta saataisiin pieni määrä, 1 litra jaloa akvaviittiviinaa. Mutta jokainen, joka on syönyt perunaa ja juonut akvaviittiä tietää, kumpi on parempi ja että tislaaminen on vaivan näkemisen arvoista puuhaa.


Alvar Aalto, joka tunsi hyvin PH:n saavutukset valaisisuunnittelun alalla, näytti keskittyvän lähinnä siihen miten luotaisiin mahdollisimman kotoisia pesiä valolle, jossa sen olisi kiva kierrellä, kaarrella, viipyillä ja lymyillä. Ja kun siellä sisällä on kerran niin kiva olla niin eihän sen valon tarvitse tulla edes ulos. Lopputuloksena on oikein hienoja valaisimia, jotka valaisevat lähinnä itseään.


POUL HENNINGSEN 1941 / PH-5 LAMPPU / LOUIS POULSEN

Hehkulamppu on ollut pitkään kestävä ratkaisu valon tuomisen problematiikkaan, vaikka hehkulampun käyttämästä energiasta suurin osa muuttuu lämmöksi, ei valoksi. Hehkulampun antama valo on kuulemma päin seiniä ja väärän väristä, mutta hyvää. Hehkulamppujen valmistajat sopivat piruttaan keskenään, että ei tästä tule mitään. Nämä palavat aivan liian pitkään ja tähän pitää saada stoppi. Sovitaan niin, että perustetaan kartelli, siis keskinäisen kilpailun lopettamiseen tähtäävä yhteenliittymä ja ruvetaan tekemään lamppuja, joiden wolframlanka palaa poikki viimeistään 1000 tunnin käytön jälkeen. Sillä siisti. Ennen-aikaisen vanhenemisen idea sekä kertakäyttökulttuurin ja kulutusyhteiskunnan alkusanat ja edellytykset oli samalla luotu. Kiitos kovasti.


Lopullinen niitti hehkulampun arkkuun tuli, kun Euroopan unionin virkamiehet keksi, että hehkulamppu kuluttaa aivan liian paljon sähköä. Tai sanotaanko niin, että 95% käytetystä sähkövoimasta menee lämpönä harakoille. Ne kielsi hehkulampun valmistuksen, kaupan ja käytön. Tosta noin vaan.


INGO MAURER 1980 / YA YA HO

Jossain tässä välissä ilmestyi markkinoille halogeenivalaisimia. Idea oli siinä, että muuntajan avulla voitiin 220v suurjännite muuntaa 12v pienjännitteeksi ja ihmiselle täysin vaarattomaksi virraksi. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kaikista hankalista suojausapparaateista, läpivienneistä, vaipoista, eristeistä, maadoituksista, vedonpoistajista jne. päästiin kerta heitolla eroon. Näin voitiin valaisimien sähkövirtaa kuljettavista osista tehdä osa itse valaisinta eikä vaan välttämätöntä teknistä rihkamaa. Samalla halogeenipolttimo oli kooltaan selvästi sirompi kuin hehkulamppu ja lisäksi se toisti värit hienosti.


Tähän saumaan iski saksalainen elämäntaituri ja virtuoosi Ingo Maurer. Hän veti huoneen poikki seinästä seinään ohuita vaijereita ja ripusti niiden varaan enemmän tai vähemmän paljaat lamput. Se oli niin vakuuttava veto, että koko paikalleen jämähtänyt valaisinteollisuus tuli kiltisti perässä ja teki toinen toistaan hölmömmän näköisiä kopioita asiasta. Mutta kukaan ei pystynyt lähellekään Ingon lennokasta Ya Ya Hoota.


Tähän väliin jää valokuidut, mutta valokuiduista mä en välitä edes kertoa. Niistä tehtiin joistakin museotuikkuja lukuun ottamatta ja vastaväitteistä huolimatta pelkkää mautonta koristerihkamaa.


YRJÖ WIHERHEIMO 2019 / VALO / KONEHUONE

Mutta lopuksi tuli LED (light emitting diod) jonka kanssa meidän täytyy kai elää loppuelämämme. LED on saamarin tehokasta tekniikkaa ja sen avulla saa aikaan melkein minkä väristä valoa vaan. Mutta LED on siitä erikoinen valonlähde, että sillä ei ole oikein mittaa eikä muotoa. LEDit ei siis näytä miltään. Ei ole oikein mitään minkä ympärille suunnitella heijastinta tai varjostinta. Siis lamppua, sellaisena kun me sen tunnemme.


Tämä on johtanut hehku- ja halogeenilamppuihin tottuneet muotoilijat vaikeuksiin. Ongelma, jonka ratkaisemiseen käytettiin aikaisemmin niin paljon aikaa ja vaivaa yksinkertaisesti vaan katoaa kertaheitolla. Mitä suunnittelijan, vähän niin kuin pikkulapsen, jolta jäätelötötterö putoaa hiekkatielle, pitäisi tässä tilanteessa tehdä.


YANN KERSALE / LE CHALUTIER HEMERICA / MUSEE DE LA PECHE / CONCARNEAU 2018

Lopuksi pitää ikävä kyllä huomauttaa, että valon tuottamisen ja tuomisen ilo on muuttunut myös riivaukseksi. Ei ainoastaan tähtitieteellisten havaintojen kannalta ja esteeksi, vaan myös vaatimattoman maan matosen ja tallaajan iltakävelyn kiusaksi. Jos Olavi Paavolainen vielä Pariisiin matkallaan saattoi hullaantua nähdessään öisen Montparnassen bulevardien mainosvalot niin nyt kaupungin rakennusten julkisivujen valaisemisesta on tullut pahimman laatuista valosaastetta.


Pahimpia ovat ne tyypit, jotka kannujensa kanssa tulevat kaikenlaisten kissanristiäisten aikaan kaupunkiin ja valaisevat koko taivaanrannan ja aikaansaavat tahtomattaan Nurnbergin puoluepäiviä muistuttavan mauttoman spektaakkelin. On tähän tietenkin myös poikkeus, kun oikein kissojen ja koirien kanssa hakee. Tarkoitan esimerkiksi Yann Kersalénia Ranskasta.


ÖINEN MAAPALLO / NASA 2017 / NOOA

Pahimmillaan se on kuitenkin kaupunkien ulkopuolella, maaseudulla ja erityisesti saaristossa ja merenrannoilla. Mahdollisimman räikeästä rantojen ja laiturien valaisimesta (ja pilaamisesta) on tehty uusi öykkäröintilaji.


Do diin, gossar och flickor, Tän mittaamattoman suuren taivaankappaleiden geometrisen leikin keskellä, me ei oikein voida tehdä muuta, kun panna ”stidi alle” ja ”tulta pesään”.

Tompteblåss, Martin Relander 14.10.2019


TÄHTISADE

PS. Joskus 80-luvun alussa päädyin ensimmäisellä arkkitehtuurin pyhiinvaellusmatkallani Geneveen ja näin Le Corbusierin suunnitteleman Immeuble Clarté -kerrostalon, jonka lasitiiliset porrashuoneet oli valaistu putkenpäihin ruuvatuilla paljailla hehkulampuilla. Eikä muuta. Mikä shokki. Paljaita hehkulamppuja, jotka bloosaa suoraan silmiin. Onko se kivaa ja mitä Lisa Johansson-Papekin nyt sanoisi?


Kaiken huipuksi samalla matkalla Wienissä tuli vastaan Adolf Loosin Cafe Museum, se oli siihen aikaan pahasti deekiksellä ja kauheessa kondiksessa, mutta siellä oli joitain alkuperäisiä lamppuja jäljellä. Arvatkaa minkälaisia ne oli? Ja kun tästäkin oli selvitty niin vielä tuli yksi isku päin vähän valaisinteknologiaa opiskelleen sisustusarkkitehtiklopin näköä. Kun matkan kohokohdaksi tarkoitetun Ludvig Wittgensteinin 1926 suunnitteleman talon aulassa vastaan tuli taas - aivan oikein - paljaita hehkulamppuja.


Siinä oli sulattelemista. Palasin kotiin sekavin tuntein ja päätin itse ottaa asiasta selvää. Ja vähän aikaa pohdittuani minusta tuli niin sanotun epäsuoran valon ystävä. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että kaikki valo suunnataan päin seiniä tai kattoa ja heijastetaan epäsuorasti takaisin huoneeseen. No siinä menee tietenkin puolet valotehosta hukkaan ja tulos voi olla vähän kalpea tai jopa kelmeä. Kun valo tulee jotenkin epämääräisestä suunnasta jostain ylhäältä. Mutta se nyt oli valitsemani tie ja sillä tiellä mä oon pysynyt.

168 views