Tämä on Alku Atlas ja tämän olisi pitänyt olla kaiken alussa. Mutta kovassa innostuksessa asiat menevät usein sekaisin.
Oli miten oli. Kaikki sai alkunsa siitä, kun Jöiski, Yrjö Wiherheimo ja puuseppä Seppo Auvinen olivat pitkään jatkuneen yhteistyön saattelemana saaneet aikaan trendivapaan kokoelman kalusteita, valaisimia, esineitä ja tekstiilejä. Ne olivat päättäneet ruveta markkinoimaan tätä Auvinen&Wiherheimo kokoelmaa internetissä julkaisemalla neljä kertaa vuodessa, talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä ilmestyvää uutiskirjettä. Jöiski kysyi, että olisinko minä kiinnostunut osallistumaan tähän hankkeeseen omalla tavallani ja kirjoittamalla kulttuurista, taiteesta, taideteollisuudesta ja kalustesuunnittelusta ja muista sellaisista aineellisista ja henkisistä pyrkimyksistä, joiden kanssa me kaikki kamppailemme.
Tarjous oli houkutteleva, melkein vastustamaton, mutta asiaa piti vähän miettiä. Ei se ole niin iisiä kuin miltä se kuulostaa. Ensin pitää löytää hyvä vire, saavuttaa sopiva stimmung ja korkea atmosfääri, että homma kulkee ja onnistuu. Mutta niin kuin te huomaatte, siinä kävi sitten näin.
Puhe ja kirjoitus ovat kaksi eri asiaa ja tapaa välittää ajatuksia. Minä olen sanasokea lehtori taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Minä puhun työkseni. Puhuminen on aikaan sidottua ja vaivatonta. Puhuja tietää kenelle puhuu ja näkee, miten yleisö ottaa puheen vastaan. Miten mielenkiinto herää ja kasvaa. Hän näkee nauraako yleisö vai itkeekö. Ymmärtääkö se asian vai ei. Puhuja voi toistaa itseään, palata alkuun tai hypätä tylsän kohdan yli. Puheen voi aloittaa ja lopettaa kun siltä tuntuu, puhevauhtia voi kiihdyttää tai hidastaa ja äänenpainolla, ilmeillä ja eleillä voi korostaa asian merkitystä.
Sen sijaan kirjoittajalla on vaikeuksia. Kirjoittaja ei tiedä kuka häntä lukee. Kuinka monta lukijaa lukee tekstin. On epäselvää, onko edessä vastaanottokykyinen ja -haluinen yleisö, vai ei. Ja aika, joka kirjoittamiseen kuluu ei ole missään suhteessa aikaan, joka kuluu kirjoitetun lukemiseen. Lisäksi kirjoittaminen on kohtalokasta, siitä jää pysyvä jälki. Kun teksti on kerran painettu, ei paluuta ole.
Olen lukenut Gustave Flaubertin Bouvard et Pécuchet ja Dictionnaire des idées reçues, Catalogue des opinions chic. Tunnen diletantismin, allodoxan ja heterodoxan piilevät vaarat ja jossain takaraivossani on Blaise Pascalin määritelmä puolipukeisesta, pinnallisesta, näsäviisaasta demihabille tyypistä, joka heiveröisessä järkeilyssään jää aina puolitiehen.
Mutta minulla oli luentojen laatimista varten menetelmä, joka pitää ajattelun, puheen ja esityksen kurissa. En koskaan oppinut käyttämään endoskooppia, pyörillä varustettua tornimaista laitetta, jonka nousevien ja laskevien lasilevyjen väliin puristettiin kirjoja ja jonka heijastama kelmeä kuva tuskin erottui luokkahuoneen taustaseinästä tai yliolan heitintä, jonka liukkaat muovikalvot valuivat aina lattialle ja sekoittuivat lopullisesti keskenään.
Minä aloitin propagandatyöni alan kirkkaimmalta ja teräväpiirtoisimmalta huipulta. Käytössä oli Kodak S-AV karuselli diaprojektori ja valopöytä. Se on yksinkertainen menetelmä ja homma toimii suunnilleen näin. Mennään kirjastoon, etsitään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, lainataan niin monta kirjaa kuin yksi ihminen jaksaa kantaa. Otetaan Nikon F1 kamera. Mennään illalla Taideteollisen korkeakoulun 9. kerroksen valokuvastudioon. Kirjat repro-kuvataan 35 mm diafilmille ja viedään kehitettäväksi Rautatieaseman tunnelissa sijainneeseen Aseman kuvaan, ennen kello 24.00. Sinisiin laatikoihin pakatut kehystetyt diakuvat noudetaan seuraavana aamuna kello 8.00. Ne levitetään suurelle valopöydälle ja pannaan järjestykseen. Luodaan esityksen juoni, kesto ja rytmi. Sen jälkeen 80 diaa asetetaan nurinpäin ja ylös-alaisin käännettynä karuselliin, jotta ne olisivat projisoituina oikeinpäin. Tämä on koko operaation vaikein vaihe. Moni varmaan muistaa hyvissäkin luentotilanteissa käyneen, että ylös-alaisin heijastetut kuvat ilmestyvät valkokankaalle ja yleisö saa vääntää päätään ja käyttää mielikuvitustaan, ymmärtääkseen mistä tässä on kyse?
Tämä vanha menetelmä toimii vieläkin, vaikka olen jo kauan aikaa sitten siirtynyt digi- avaruuteen ja internetin ihmeelliseen maailmaan. PowerPoint-esitys toimii täsmälleen samalla tavalla kuin diaesitys kunhan vain kieltäytyy kaikista Bill Gatesin tarjoamista oheistuotteista, kytkennöistä ja graafisista hienouksista.
Kun rohkeus oli kerätty ja päätös tehty, piti vastata. Kyllä se käy ja minä ryhdyn tähän hommaan. Mutta ennen kuin yhtään mitään oli kirjoitettu, oli ratkaistava vielä yksi pikku ongelma. Mikä nimi näille kirjoituksille annetaan. Blogi ei käy, se kuulostaa höpinältä. Tässä ei ole kyse ajankohtaisista, vaan vanhoista ja ikivanhoista asioista, jotka saavat joskus melkein myyttisiä mittasuhteita.
Tarvitaan jotain vakavampaa. Ja mieleeni tuli lapsuuden sinikantinen Pikku jättiläinen. Muisto siitä, kun talvella vilun ja kuumeen kaatamana piti sairasvuoteessa viettää pitkiä päiviä, iltoja ja öitä, voimatta tehdä mitään muuta kuin lukea. Mutta minä pidin siitä. Sain lukea rauhassa niin pitkään kuin halusin. Siinä oli paljon kuvia ja sen kannessa Atlas kannatteli maapalloa harteillaan. Myöhemmin, kun tiedonjano ja käsityskyky kasvoivat, kirjahyllystä löytyi Otavan iso 14. osainen mustan puhuva nahkaselkäinen tietosanakirja. Viljo-vaari oli kirjoittanut sen vesirakentamista koskevat kappaleet. Se riitti tiedonhalun tyydyttämiseen aina näihin päiviin asti.
“I have always imagined that paradise will be a kind of Library.” Jorge Luis Borges
Henrik Tikkanen kertoo jossakin osoitekirjoistaan isoisänsä, taidehistorian professorin J.J. Tikkasen kuolinpesän jaosta. Hän pinosi isoisänsä kirjat niin, että kaikkein kauneimmat nahkakantiset ja kullalla kirjaillut sidokset pantiin kahteen pinoon ja parhaat kirjat kolmanteen. Henrikin sisarukset saivat valita ensin. Te varmaan arvaatte, miten siinä jaossa kävi? Hän sanoi, että kirjahyllyssä olevat kirjat antavat sivistyneen ja varman olon - vaikka niitä ei olisi edes lukenut.
Kreikkalaisten taivaassa oli ahdasta. Se oli täynnä jumalia ja puolijumalia, joilla oli kaikenlaisia hankalia ja isoja tehtäviä suoritettavanaan. Suhteet olivat aika kireät. Titaaneilla oli jatkuvia riitoja, draamoja ja kalabaliikkeja siitä kuka tekee ja mitä. Maailman ja taivaankannen kannatteleminen oli ylivoimaisesti kaikkein raskain tehtävä. Tähän hommaan pantiin tietenkin koko sakin vahvin ja tyhmin tyyppi. Atlas. Huolimatta erilaisista yrityksistä rimpuilla itsensä irti tästä taakasta hän kannattelee yhä harteillaan koko maailmaa.
Myöhemmin 1570 flaamilainen maantieteilijä Gerardus Mercator laati karttaprojektion ja maailmankartan. Se perustui maapallon pinnan ääriviivojen heijastamiseen lieriömäiselle kuvapinnalle, joka voidaan avata ja levittää suoraksi tasopinnaksi ja näin syntyy käyttökelpoinen karttalehti. Vaikka se vääristää mantereiden mittasuhteita napoja kohti siirryttäessä sen ylivoimaisuus piilee siinä, että ilmansuuntien väliset kulmat ovat kartalla samat kuin luonnossa. Se oli nerokas keksintö merenkulun tulevaisuuden kannalta.
Mercator laati myös ensimmäisen koko maapalloa kuvaavan karttakirjan. Hän antoi teoksen nimeksi Atlas Sive Cosmographicae Meditationes de Fabrica Mundi et Fabricati ja painoi sen kanteen alkulehdelle kuvan.
Se sopii meille hyvin. Nimi tuntui osuvalta ja omaperäiseltä. Vasta paljon myöhemmin, kun kirjoittamista oli jatkunut jo pari vuotta, huomasin että me emme ole tässä yrityksessä yksin, vaan monet muutkin olivat keksineet saman ajatuksen ja erilaisia Atlas-nimisiä kompilaatioita on laadittu kaikkialla - kautta aikojen.
Liivinmaan Riigan katedraalikoulun opettaja Johann Gottfried Herder irtisanoutuu opettajan työstään, myy kaikki kirjansa ja huonekalunsa ja lähtee kesäkuun 3. päivänä vuonna 1769 hollantilaisen purjelaivan matkassa kohti tuntematonta.
Atlantilla Herder näki itsensä juurettomana olentona, joka oli lähtenyt turvalliselta rannalta vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta ja oivalsi olevansa kuin Kreikan argonautit. Laivamatkan kaikki tapahtumat ja kokemukset valaisivat hänelle myyttien alkuperäistä aikakautta. Antiikin aikoina luonnonlaeista tietämätön ihminen tarkkaili taivaan merkkejä – mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä. Zeuksen salamaniskut olivat pelottavia silloin ja merellä ne pelottavat vieläkin. Ja kun purjelaivalla lukee Homerosta tai Orfeusta voi löytää toinen toistaan luonnollisempia selityksiä antiikin myyteille.
Saksalainen Sturm und Drang liike oli syntynyt.
Suunnilleen samaan aikaan Ranskassa alkaa valistuksen aika. Alhambren ja Denis Diderotin ensyklopedia 1770 oli valistuksen, edistyksen ja sivistyksen kunnianhimoinen hanke. Idea oli hyvä. Yritys koota yksiin kansiin aikansa paras tieto ja arvokkaimmat saavutukset ja levittää se mahdollisimman monen ihmisen saatavaksi. Hyödyksi ja iloksi. Lisätä tietoa ja vähentää luulemista niin, että ihminen voisi ajatella itse ja vapaasti. Hyvin tuntemamme multitalentti, kulttuurin moniottelija ja autodidakti Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kirjan musiikkia koskevan osan. Mutta tieto lisää myös tuskaa ja se johti lopulta Ranskan vallankumoukseen 1789. Siitä ei Sturm und Drangia puuttunut.
Taiteessa kuvien vierekkäin asettaminen, rinnastaminen ja vertaaminen on ikivanha menetelmä tarinan kertomiseksi. Katollisen kirkon alttaritaulut, diptyykit ja triptyykit tai ortodoksisen kirkon ikonostaasit ovat hyviä esimerkkejä. Myös nykytaiteessa kuvien rinnastaminen, yhdistäminen ja päällekkäin asettaminen, kollaasi ja montaasi ovat käytettyjä tekniikoita; kubismissa, dadaismissa ja surrealismissa. Asettamalla kuvia vierekkäin, päällekkäin ja niitä rinnastamalla syntyy uusia ajatuksia ja mielenkiintoisia tulkintoja tutuista asioista.
Pariisissa Seinen vasemmalla rannalla, latinalaiskortteleissa, Saint-Germain-des-Prés bulevardin varrella on hyviä kirjakauppoja ja paras niistä oli nimeltään La Hune. Kävin siellä usein ja joka kerta näkyi hyllyjen välissä omituisen jäykästi käyttäytyvä ja pukeutuva mies. Hän kasasi isoja kirjoja kuin koivuklapeja perässä kulkevan autonkuljettajan käsivarsille. Tuli kassalle, maksoi ja lähti pois. Myöhemmin selvisi, että hän oli Karl Lagerfelt. Hänen piti kai löytää yhä uudestaan ja uudestaan inspiraation lähde neljä kertaa vuodessa esiteltävää Chanel-mallistoa varten. La Hune lopetti toimintansa ja sulki ovensa kymmenen vuotta sitten Ranskan vallankumouksen vuosipäivänä. Nyt sen paikalla on Bernard Arnaultin omistama Louis Vuitton kauppa.
Minkä muusan palveluksessa me olemme? Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Robert Zimmermann, siis Bob Dylan sen sanoo.
You may be an ambassador to England or France
You may like to gamble, you might like to dance
You may be the heavyweight champion of the world
You might be a socialite with a long string of pearls
But you're gonna have to serve somebody, yes indeed
You're gonna have to serve somebody
Well, it may be the Devil or it may be the Lord
But you're gonna have to serve somebody
Me palvelemme Pallas Athenea. Taideteollisuuden suojelijaa. Kuten muistamme, Zeus oli taas kerran melskannut jumalten taivaallisissa pidoissa, nainut kaikkia paikalla olleita ja saanut kauhean päänsäryn. Hän kärsi niin kovasti, että pyysi seppää apuun. Hermes löi Zeusta kirveellä päähän ja otsasta tuli ulos loistavaan sotasopuun pukeutunut Pallas Athene. Näky oli niin ihmeellinen, että aurinko pysähtyi taivaanlaelle ja jäi ihailemaan sitä.
Vaikka Atlaksen aihepiiri on laaja ja vaihtelee, niin minusta tuntuu siltä kuin tässä käsiteltäisiin aina samaa asiaa. Sitä vain kierretään ympäri ja se näyttää erilaiselta, eri suunnista katsottuna. Atlas-kirjoituksissa yhdistyy suuret ja pienet, kevyet ja vakavat, syvälliset ja pinnalliset asiat. Samaa aihetta tarkastellaan läheltä ja kaukaa. Ja huomataan, että kaikki muuttuu mielenkiintoiseksi, kun asiaa tarkastelee tarpeeksi läheltä ja tarpeeksi kauan.
Taideteollisuus on kuin taikapiiri, kun sen valtaan joutuu, joutuu leikkiin, jossa kiistellään siitä, mikä on hienoa ja kaunista ja tekemisen arvoista, mutta tärkeämpää kuin erimielisyydet, jotka erottavat sen piiriin joutuneet - on yksimielisyys siitä, että asia on kiistelemisen arvoinen. Taideteollisuuden taikapiiri on illuusio ja pelkkää mielikuvitusta. Mutta ilman mielikuvitusta ihminen ei olisi mitään. ”Imagination decides everything: it creates beauty, justice and happiness, which is the world's supreme good.” Blaise Pascal
Me elämme pimeitä aikoja. Päivä lyhenee ja valon määrä vähenee. Lämpö ja värit loittonevat. Nyt on oikea aika sytyttää kynttilä. Kunnes uusi vuosi taas koittaa ja elämä voittaa.
Ja lopuksi, toivottavasti se mikä tarkkuudessa menetetään, se elävyydessä voitetaan.
20.11.2024
Martin Relander
Comments