INTERNATIONAL

Me olemme aikaisemmin jo käsitelleet modernia suomalaista kalustesuunnittelua ja sen saavutuksia. Mutta moderni muotoilu on kansainvälistä. Paikalliset erot sekoittuvat ja lopulta häviävät. Modernin ideat kulkevat nopeasti ja kauas, irti olosuhteista, joissa ne alun perin syntyivät.

Ideat näyttävät usein ihmeiltä eikä meillä ole mitään ihmeitä vastaan. Päinvastoin - ne kiinnostavat meitä. Ihmeen tekemiseen tarvitaan aina vastaanottohaluinen ja -kykyinen yleisö.

Tässä käsitellään modernin kansainvälisen kalustesuunnittelun kiistattomia saavutuksia ja ihmeitä, jotka aikanaan olivat mitä suurimmassa määrin kiistanalaisia. “Round up the usual suspects”. Tässä esitellään siis suunnilleen samoja kalusteita kuin kaikissa muissakin aihetta käsittelevissä kirjoituksissa. Mutta siihen on hyvä syy.

Kulttuurissa on käynnissä kiista siitä mikä on hienoa, arvokasta ja tavoittelemisen arvoista tekemistä.

Tämä ei ole revisionismia. Se ei ole meidän lajimme. Jos sallitte ja silläkin uhalla, että nuorimmat lukijat nukahtavat suorille jaloilleen, antakaa minun kertoa ja näyttää muutamia kuvia.

Jos ajatellaan mitä kalustesuunnittelun eturiviin aina asetetut, Michel Thonet, Gerrit Rietvelt, Mart Stam, Marcel Breuer, Arne Jacobsen, Alvar Aalto tai Yrjö Kukkapuro ovat osaltaan saaneet aikaan tällä saralla ja kun käytämme vähän mielikuvitusta ja ajattelemme, mitä he aikanaan tekivät, niin se mikä näyttää meistä nyt itsestään selvältä on ollut aikanaan jotain aivan muuta kuin itsestään selvää.  Ei voi kuin hämmästellä ja ihailla kuinka nämä suunnittelijat ovat aikanaan onnistuneet muuttamaan arvojamme ja käsityksiämme siitä mitä pidetään hienona.

On suunnilleen selvää, että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa on pidetty hyvin hienona sitä, minkä tekemiseen menee paljon aikaa ja vaivaa  - tämähän on mahdollista vain harvoille ja etuoikeutetuille. Ja juuri siinä on hienon määritelmän ydin.

Kun aikaisemmin pidettiin hienona sitä, että kalusteen tekemiseen menee mahdollisimman paljon aikaa ja vaivaa niin juuri siitä syystä ne olivat kalliita, hienoja ja harvinaisia. Kuvitelkaa, että tässä tilanteessa, joku yrittää ja onnistuu kääntämään koko asetelman päälaelleen ja esittää, että päinvastoin, on paljon hienompaa tehdä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman monelle. Tämä, jos mikä, on onnistuessaan symbolinen vallankumous.

Mutta tämä, niin kuin kaikki muutkin vallankumoukset, on tuskallinen tapahtuma. Ilosanoman hinta on kova ja jonkun pitää maksaa se. Ja ne, joiden piti hyötyä tästä kumouksesta kaikkein eniten, joutuivat maksamaan korkeimman hinnan.

Käsityöläinen menetti asiakkaansa ja hänen paikkansa ottanut tehtaan työläinen joutui tekemään samaa yksinkertaista osaa aamusta iltaan, päivästä ja vuodesta toiseen, ymmärtämättä tai näkemättä koskaan työnsä lopputulosta. Tehtaan työläinen saa palkkaa, myy työvoimaansa, mutta menettää vapauden, itsenäisyyden, itsemääräämisoikeuden ja lopulta tietenkin ammattiylpeytensä.

Kuten tiedämme tämä kaikki alkoi viime vuosisadan puolella Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa.

Michael Thonet oli itseoppinut ja yritteliäs puuseppä ja teollisuusmies, jolla oli kapasiteettiä ja hyviä ideoita. Hän oli oivaltanut teollisen valmistustavan ylivoimaisuuden ja mahdollisuuden tuottaa suuria määriä mitä tahansa tavaraa halvalla konevoiman, muotin ja työnjaon avulla. Hänellä oli kuitenkin aluksi vaikeuksia löytää kohdetta tai asiakasta, joka tarvitsi niitä. Lopulta tajusi uuden nousevan keskiluokan huvittelutiloissa, teattereissa, kahviloissa ja ravintoloissa tarvittavan paljon halpoja istuinkalusteita.

Gerrit Rietveld oli hollantilainen puuseppä, hän käytti pienessä verstaassaan hienostuneita puusepän liitoksia kuten kaikki muutkin itseään kunnioittavat puusepät aikanaan tekivät. Mutta hänellä oli kunnianhimoisempi idea, joka ohitti perinteisen puusepän taidoilla keikaroinnin. Hän osallistui suunnittelukilpailuun, jonka tarkoitus oli löytää mahdollisimman halpa, alle 35 guldenia maksanut tuoli.

Hän suunnitteli Rot und Blau nojatuolin, jonka kaikki liitokset olivat identtisiä ja mahdollisimman yksinkertaisia toteuttaa. Tulos oli ennenäkemätön abstrakti veistos, joka sekoitti Bauhaus ja De Stijl sakin avantgardepäät ja muutti käsityksemme modernin tuolin muodosta ja rakenteesta.

Modernin kalusteen varsinainen läpimurto ja teollisen sarjavalmistuksen valtakausi alkoi vasta, kun oivallettiin tai paremminkin uskallettiin vaihtaa puu teräkseen, kalusteen materiaalina. Metalli on täysin homogeeninen materiaali, jota voi työstää, muotoilla, taivuttaa koneellisesti ja liittää yhteen nopeasti ja lujasti hitsaamalla ja pintakäsitellä kemiallisesti, joko niklaamalla tai kromaamalla.

Unkarilainen Marcel Breuer ajoi Adler-merkkistä polkupyöräänsä Bauhausissa Dessaussa ja piti sitä hyvänä. Se oli tehty Mannesmanin saumattomasta ohutseinäisestä teräsputkesta ja sitä pystyi taivuttamaan jyrkälle säteelle.

Hän suunnitteli modernin kalustesuunnittelun ikonin, Wassily tuolin. Tuoli oli alun perin verhoiltu jäykällä kankaalla. Nahan käyttäminen alkoi vasta kun Italialainen Gavina, alkoi tekemään tuolista hienoihin paikkoihin ja hienoille ihmisille sopivaa luksusesinettä. Marcel Breuerin tarkoitus oli ollut jotain aivan muuta, kuten hän itse sanoi: “This metal furniture is intended to be nothing but a necessary apparatus for contemporary life.”

Samaan aikaan ja hieman hämärissä olosuhteissa vuonna 1927 tapahtui taas ihme, kun arkkitehti Mart Stam esitteli ensimmäisen niin sanotun cantilever-rakenteisen tuolinsa. Die Freischwinger. Se oli radikaali ja ennennäkemätön joustava tuoli ilman takajalkoja. Stamm oivalsi, että teräs on paitsi luja, myös joustava materiaali. Tämän yksinkertaisemmin ei tuolia voi tehdä.

Mart Stam oli valmis tähän uhkarohkeaan loikkaan kohti tuntematonta. Hän oli nähnyt tsekkoslovakialaisen Tatra-merkkisen auton putkirunkoiset istuimet ja oivaltanut, että ne sopivat myös rakennuksen sisätiloihin.

Tuolin kömpelö prototyyppi oli tehty kaasuputken paloista, jotka oli liitetty yhteen valurautaisilla kulmapaloilla. Tuoli esiteltiin Walther Gropiuksen masinoimassa Weissenhofin Die Wohnung näyttelyssä vuonna 1927. Paikalle oli kokoontunut koko modernin arkkitehtuurin kuohukerma näyttämään arkkitehtuurin ja kalustesuunnittelun taitojaan koko maailmalle. Le Corbusier, Walther Gropius, Ludvig Mies van der Rohe, J.J.P. Oud ja Bruno Taut. Tulos oli vavisuttava. Paluuta ei enää ollut. Moderni arkkitehtuuri ja muotoilu oli lyönyt itsensä lopullisesti läpi.

Weissenhofin näyttelyssä esitellyt teräsputkikalusteet aiheuttivat freneettisen putken taivuttamisen aikakauden, kun jokainen kynnelle kyennyt, itseään modernina pitänyt arkkitehti alkoi suunnitella monimutkaisia putkikalusteita, joilla ei ollut mitään tekemistä kalusteen funktion kanssa. Funktionalismista tuli pelkkä tyyli muiden joukossa.

Le Corbusierin, Pierre Jeanneretin ja Charlotte Perriandin yhteistyöstä syntyivät eräät modernin kalustesuunnittelun kaikkein näkyvimmät klassikot. Historian viimeaikainen kirjoitus on osoittanut, että Charlotte Perriandin osuus tässä työssä on ollut ratkaiseva.

Le Corbusierin kyseenalainen ansio oli esitellä ihmisen perustarpeiden olevan tyyppejä. Istumisen suhteen hän havaitsi, liiallista mielikuvitusta välttäen, että ne voidaan pelkistää viiteen tyyppiin. Ja lopulta hän väitti, että tuoli ei ole muuta kuin kone istumista varten.

Jean Prouvé oli taitava seppä, teollisuusmies ja -yrittäjä eikä hänellä ollut mitään tarvetta romantisoida tai mystifioida metallia.  Hän arvosteli ankarasti Le Corbusieria järjettömästä teräsputken kanssa mässäilystä. Itse hän tavoitteli paljon tehokkaampaa ja järkiperäisempää materiaalinkäyttöä. Hän ylisti ohuen profiloidun levyteräksen tarjoamia mahdollisuuksia, tehokasta valmistustapaa, taloudellista materiaalinkäyttöä, keveyttä ja lujuutta. Hän suunnitteli Pariisiin yliopisto-opiskelijoiden asuntolaan Cité nojatuolin, jonka muoto on silmiinpistävä melkein mahdottomassa muodossa.

Uusien materiaalien mahdollisuuksien oivaltaminen on täytynyt olla tajuntaa laajentava kokemus. Kun ennennäkemättömän keveiden, joustavien ja lujien kalusteiden suunnittelu ja valmistus kävi mahdolliseksi.

Kun Amerikka toisen maailmansodan jälkeen palasi takaisin siviilielämään, se ryhtyi sotimisen sijasta rakentamaan. Amerikkalaiset olivat hävittäneet puolet Eurooppaa ja nyt se piti jälleenrakentaa. Tähän ryhdyttiin samalla tarmolla, jolla oli aikaisemmin tuotettu erilaisia helvetinkoneita. Samat tehtaat, jotka olivat tuottaneet ylivoimaisella vauhdilla aseita, alkoivat nyt valmistamaan kodin tavaroita ja levittämään niitä ympäri raunioiksi pommitettua Eurooppaa.

Uusiin pieniin asuntoihin tarvittiin keveitä ja teollisesti valmistettuja kalusteita. Modernin taiteen museo MoMa New Yorkissa järjesti useita kilpailuja, joissa etsittiin vastausta tähän probleemiin. Eero Saarinen ja Charles Eames menestyivät parhaiten.

He käyttivät kalusteissaan sotateollisuutta varten kehitettyjä synteettisiä komposiittimateriaaleja ja raskaaseen muottitekniikkaan perustuvia valmistusmenetelmiä, jotka tekivät mahdolliseksi tehokkaan teollisen sarjavalmistuksen ja sen lisäksi ennennäkemättömän ihmisen vartaloa myötäilevän plastisen muodon.

Tätä samaa periaatetta sovelsi Arne Jacobsen. Vuonna 1952 Jacobsen osui oikeaan, kun hän suunnitteli tanskalaisen Nova lääkefirman ruokalaan tuolin. Tuolissa yhdistyi kevyt ja joustava plastinen muotopuriste ja ohut teräsjalka. Se oli selkeässä kirkkaudessaan täysosuma. Ensin tuli "Myran", muurahaistuoli, ja vähän myöhemmin H55 näyttelyssä esitelty "Sjuan". Niitä tulee vieläkin, eikä loppua näy. Niin kauan kuin Pohjoismaissa valmistetaan huonekaluja näitä tuoleja tullaan tekemään. "Myran" on edelleen yksi kaikkein hienoimpia modernin tuolin esikuvia, jota myötäillen tehdään jatkuvasti uusia versioita. Mutta vain harvoin päästään alkuperäisen tuolin tasolle.

On kiistaton tosiasia, että tanskalaisilla on kalustesuunnittelun ja tuotannon saralla enemmän kapasiteettia kuin yhteen pieneen maahan mahtuu. Tanskalla on aivan omaa luokkaansa oleva korkeatasoisen rakennetun ympäristön traditio ja kulttuuri.

Kalustesuunnittelussa se huipentuu Poul Kjaerholmiin. Nyt on aika ottaa hattu päästä. Poul Kjaerholm on ehkä kaikkein kovin pohjoismainen kalustesuunnittelija kautta aikojen. Hän suunnitteli lyhyeksi jääneen uransa aikana kokoelman huonekaluja, jotka ovat kaikki jääneet historiaan.

”I would rather express the character of the materials than my own character”.

Poul Kjaerholm.

1980-luvun alussa postmodernismi villitsi maailmalla kyllästyneet ja kaiken nähneet kulttuurityöntekijät, arkkitehdit, sisustusarkkitehdit ja tietenkin kalustesuunnittelijat. Mutta ilonpito oli aika lyhytaikaista. Monet yritykset kuten Zanotta, Capellini, Baleri, Pollucco ja Zeus Italiassa tai Vivero Suomessa, valitsivat toisen tien.

Tähän loppuun kirkas valon välähdys. Belgian lahja modernille kalustesuunnittelulle on Maarten van Severen. Joka tuli, näki, voitti ja lähti saman tien pois. Eksentrinen ja rajua elämää viettänyt suunnittelija Gentin kaupungista, jossa hänellä oli koti, studio ja verstas vanhassa, kylmässä tiilisessä tehdashallissa. Hän suunnitteli ja valmisti itse kaikki kalusteensa, kunnes Lensvelt ja Kartell ja lopulta Vitra ymmärsivät Maartenin työn merkityksen.

Voi sanoa, että hän melkein pakkomielteen omaisesti pelkisti kalustetyypit, tuolin, pöydän ja kaapin niiden syvimpään ytimeen asti. Tuloksena oli arkkityyppisiä esineitä, joiden yksinkertainen, pelkistetty muoto kätkee äärimmäisen hienostuneen, melkein nerokkaan materiaalin, rakenteen ja toiminnan tajun. Lopputulos on pieni ihme.

Tämä ei pääty tähän. Niin kauan kuin kalustesuunnittelu on kulttuuria, on se kilpakenttä, jossa tullaan kiistelemään siitä, mikä on hienoa ja tekemisen arvoista.

“Louis, I think this is the beginning of a beautiful friendship.”

Martin Relander

14.8.2024