top of page
Etsi

PINNALLISUUS

Tässä yritetään tehdä silmänkääntötemppu. Muljauttaa silmät kuopissaan ja kääntää ne sisäänpäin. Tehdä pinnallisesta syvällistä ja ajatella arkkitehtuurin ja sisustusarkkitehtuurin alkuperää - ei sen enempää eikä vähempää.


Jos sanotaan, että rakennuksen ensimmäinen tehtävä on suojata ja säilyttää jotakin, jota pidetään vaalimisen ja suojelemisen arvoisena, siis jotakin jota varten koko komeus pystytetään, niin mitä sen sisällä pidetään ja suojellaan? Onko se tuli vai tavara, elävä olento, ihminen ja perhe, vai jokin henkiolento, jumala tai epäjumala.

KEITTOKOTA / GÖSTA GROTENFELT 1910 / MUSEOVIRASTO

Funktionaalinen arkkitehtuuri esitti, että rakennuksen ulkokuoren, julkisivun tulee kertoa ja ilmentää rakennuksen käyttötarkoitusta eli sen funktiota. Kertoa, mitä sen sisällä tapahtuu ja tehdään.


Mutta oli rakennuksen tarkoitus mikä tahansa, niin ulkoa katsottuna se näyttää enemmän tai vähemmän suljetulta laatikolta, jonka ulkopintaa rikkovat vain erikokoiset aukot, ikkunat ja ovet. Meillä ei yleensä ole mitään mahdollisuutta päästä katsomaan, mitä sen sisällä tehdään.


Tästä suunnasta nähtynä arkkitehtuurin tehtävä on toimia nimenomaan ulospäin. Esittää, julistaa ja juhlistaa, sitä mitä se suojaa. Ja juhlia rakennuttajaansa. Siis pystyttää näkyvä ja pysyvä monumentti rakennuttajalleen. Me emme voi olla näkemättä rakennusta ja mitä suurempi ja korkeampi se on, sen varmemmin me näemme sen.

.

Oli miten oli, tämän Atlaksen aihe on vaatimattomasti käsitellä ja esitellä sisustusarkkitehtuurin asemaa rakentamisen hierarkiassa. Ei sellaista sisustusarkkitehtia ole olemassakaan, joka ei heikkona hetkenä ajattelisi, että tämä on somistamista ja pinnallista viihdettä rakentamisen vakavassa maailmassa.

GOTTFRIED SEMPER / THE FOUR ELEMENTS OF ARCHITECTURE / 1851

Saksalaisella arkkitehdillä Gottfried Semperillä riitti näkemystä, rohkeutta ja herkkyyttä sekä arkkitehtuurin että sisustusarkkitehtuurin alalla. Hän esitti 1800-luvun puolivälissä omaperäisen selityksen arkkitehtuurin alkuperästä. Hänen mukaansa rakennuksen tarkoitus oli ennen kaikkea rajata ja jakaa tilaa. Pitää petoeläimet, sade, lumi ja kylmä ulkona ja ihmiset, tuli ja lämpö sisällä. Näin ollen rakennuksen tarkoitus ei ole rakenne vaan pinta, joka jakaa ja verhoaa ihmisen - koristeellisesti.

ISRAELIITTIEN TABERNAAKKELI SIINAIN ERÄMAASSA / GEORGE NEEDHAM 1874

Semperin mukaan primitiivinen rakennus on syntynyt sitomalla, kutomalla ja punomalla. Se oli alun perin kangasta. Aivan kuin ihmistä pukeva vaate. Ohutta pintaa, joka verhoaa rakenteen, seinän ja muurin, joka jakaa ja rajaa tilan. Rakennuksen pinta on aina koristeellinen. Samoin kuin vaatteen, sen tehtävä on koristaa ihmistä ja tilaa. Hän meni niin pitkälle, että väitti runkorakenteen olevan olemassa vain kannattelemassa ja pitämässä pystyssä pintaa, joka on koko harjoituksen todellinen tarkoitus. Eli kaikkien kivi-, tiili-, hirsi ja betoniseinien perimmäinen tehtävä on kannatella kangasta, paperia tai nahkaa, joka sen pintaan ripustetaan.


Tämä uhkarohkea, arkkitehteja ja insinöörejä järkyttävä ajatuskulku avaa mielenkiintoisia näkymiä. Ja se kiinnostaa meitä, koska se koskettaa sisustusarkkitehtuurin työtä ja ammattikunnan itsetuntoa. Se kääntää rakentamisen hierarkian ja tärkeysjärjestyksen ylös alaisin.

LEIJONA-PORTTI / ISHTAR / BABYLON / 600 E.A.A. / LOUVRE / PARIISI

Tiili ja tiilimuuraus rakennusaineena ja -tapana keksittiin Mesopotamiassa joskus 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. On osoitettu, että poltettu tiili valittiin rakennusaineeksi ei siksi, että se olisi puristusta tai säätä paremmin kestävä rakennusaine, vaan siksi, että siihen saatiin koristeellinen, värikäs sininen tai vihreä lasitettu pinta.

KREIKKALAISEN NAISEN CHITON / 1900 / PRINCETON UNIVERSITY PRESS

Kreikkalaisen ja roomalaisen arkkitehtuurin pylväsjärjestelmä ja pylväiden uritus, eli kanneleeraus, jossa kovaa kiveä käsitellään kuin tekstiiliä. Se muistuttaa hienosti laskostuvaa naisten vaatetta.

KREIKKALAINEN PYLVÄSJÄRJESTELMÄ / POSEIDONIN TEMPPELI / CAP SUNION

Vitruvius uskoi, että kanneleeraus jäljitteli kreikkalaisten naisten hameen laskostusta. Sen aikaansaama valon ja varjon kontrasti sai pylväät näyttämään täydellisen pyöreältä ja samalla se hävitti vaakasuorat saumat. Kreikkalaiset pitivät rytmiä rakennuksen tärkeänä elementtinä. Ne näyttivät ohuemmilta, keveämmiltä ja korkeammilta kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan. On myös spekuloitu, oliko tarkoitus muistuttaa puuseppien tapaa häivyttää kirveen iskun jäljet tukeista veistetyistä pilareista. Vai oliko tarkoituksena jäljitellä kasveista sidottuja ruoko- ja puunippuja.

SAINTE-CHAPELLE / PARIISI 1241-1248

Sama pylväsnipputeema toistuu goottilaisisten katedraalien ruoteissa. Voidaan ajatella, että goottilaisen katedraalin arkkitehtuurin pointti ei ole suippo ja korkea holvikaarirakenne, vaan niiden väliin jäävät värikkäät lasi-ikkunat, joiden kautta auringon valo siivilöityy ihmisten iloksi ja jumalan kunniaksi kirkkosaliin.

Renessanssin rustico-muuraus on kivityö, jossa seinän rakennuskivet hakataan meisselillä karheaksi, enemmän tai vähemmän luonnonkiveä muistuttavaksi pinnaksi. Onko sen tarkoitus ilmentää raskasta taakkaa, jonka kiviseinä kantaa vai aikaansaada rikas koristeellinen tekstuuri ja struktuuri?

PALAZZO MEDICI RICCARDI / FIRENZE 1444 / ITALIA

Italialaiset arkkitehdit Filippo Brunelleschi ja Leon Battista Alberti kehittivät rusticosta rakennuksen julkisivun pääasiallisen koristeaiheen. He rakensivat Italian kaupunkivaltioiden ruhtinaille palatseja, joiden tehtävä oli osoittaa rakennuttajan varallisuutta, mahtia ja korkeaa asemaa. Mitä mielikuvituksellisempia pintakuvioita käytettiin koristamaan talon kivisiä julkisivuja. Pinnat hakattiin muistuttamaan madon syömää puuta, täyteen nauloja lyötyä lautaa, vulkaanista laavakiveä tai pesusientä.


Niccolò de' Carissimi kertoo Medicien palatsin tekemästä vaikutuksesta: "Talo, joka - yhtä paljon kattojen komeudessa, seinien korkeudessa, ovien ja ikkunapielien viimeistelyssä, huoneiden ja salien määrässä, hienoimpien kirjojen arvoisissa työhuoneissa, puutarhojen suloisuudessa, kuin verhojen ja mattojen koristelussa, seinä- ja kattopaneeleiden mittaamattomassa taidokkuudessa, ylevissä veistoksissa ja loputtoman moninaisissa esineissä, yhtä hyvin kuin rikkaimmissa hopeaesineissään - on hienointa mitä eläessäni olen nähnyt. Talo on kaikilta sivuilta kullalla ja hienoimmalla marmorilla koristeltu. Täynnä kohokuvia ja patsaita. Suurten mestareiden toteuttamia upotuksia lattioissa ja penkeissä. Kaikki talon seinävaatteet ja matot ovat puhdasta kultaa ja silkkiä. Ja kiillotetusta marmorista rakennettu puutarha erilaisine kukkaistutuksineen näyttää enemmän maalaukselta kuin luonnolta."

KUSTAA III:N TURKKILAINEN KIOSKI / HAGAPARKEN / TUKHOLMA 1786

Ruotsin teatterikuningas Kustaa III:n huviksi rakennettu kuparinen sulttaanin kioski-teltta Hagan puistossa Tukholmassa osoittaa draaman tajua ja halua, ilman minkäänlaisia estoja. Se vie verhoilun teeman niin pitkälle, että paviljonki näyttää lopulta kehnon oopperan lavastukselta paljastaen arkkitehtuurin alkuperän paremmin kuin mikään toinen rakennus. Kuitenkin se toimi esikuvana Le Corbusierin ja Iannis Xenakiksen Philipsin paviljongille Brysselin maailmannäyttelyssä ja Frei Otton Munchenin Olympiastadionin katokselle.

FREI OTTO / MUNCHENIN OLYMPIASTADION 1972

Adolf Loos, wieniläisen arkkitehtuurin huono omatunto ja riivaaja, tarjoaa loistavan vasta-argumentin. Hän sanoo, että koriste on rikos. Osoitus ihmisen barbaarisesta mausta ja heikosta tahdonvoimasta. Mutta heti kun silmä välttää, Loosin valkoisen kuution sisältä paljastuu ihmeellinen näkymä, maailman hienoimpia, kaukaa haettuja kalkki- ja vuolukivilaattoja, jotka on valittu niiden värikkäiden, koristeellisten suonien vuoksi. Ja eksoottisia trooppisia puulajeja, jotka on valittu niiden lämpimien värien ja voimakkaiden syykuvioiden takia sekä paksuja villamattoja ja värikkäitä silkkiverhoja. Kaikkialla ja jokaisen huoneen pinnassa.

ADOLF LOOS / VILLA MULLER 1930 / PRAHA

Ludvig Mies van der Rohen Barcelona-maailmannäyttelypaviljonki on toinen koristeellisuuden paraatiesimerkki siitä, miten arkkitehtuuri on enemmän pintaa kuin tilaa tai rakennetta. Sillä vaikka rakennuksen tila avautuu, sulkeutuu ja jakautuu uudella tavalla, mitä muuta se oikeastaan on kuin koristeellisella travertiini- ja marmorikivipinnoilla mässäilyä. Kiviseinät eivät kanna mitään, vaan peittävät takana olevat kantavat teräsbetonirakenteet. Samoin teräspilarit on tehty näkymättömiksi verhoilemalla ne peilikiiltävällä kromatulla pellillä.

BARCELONA-PAVILJONKI 1937 / REKONSTRUKTIO / KUVA: FONDACIO MIES VAN DER ROHE

Sigurd Leverentzin 30-luvun jälkeen rakentamissa kirkoissa on tyypillinen tiilimuuraus, jossa saumalaasti on tärkeämpi kuin tiiliskivi. Sauma korostaa seinän tekstuuria ja muodostaa tiilikudelman. Samoin on Alvar Aallon Muuratsalon koetalon kanssa. Me uskomme, kun sanotaan, että tämä on muurauskoe. Mutta me voimme myös väittää, että me näemme tilkkutäkin. Itsetarkoituksellisen tekstuurin tai pintastruktuurin. Tiiliseinä on ikään kuin kudos, jossa kude eli tiili ja loimi eli laasti risteilevät ja muodostavat sidoksen. Kudottu, punottu ja sidottu kivi. Jopa Tadao Andon kaikkein abstrakteimmissa ja aineettomimmissa, paljaissa betonivalupinnoissa näkyy koristeelliset raakalaudan syykuviot ja muottivanerin saumat.

SIGURD LEVERENTZ / SANKT PETRI KYRKA / KLIPPAN / RUOTSI 1958

Luulisi, että tämän argumentin teho heikkenee, kun siirrytään omaan aikaamme. Vai heikkeneekö? Ajatellaan vaikka tyypillisiä lasi- ja teräsjulkisivuja. Jean Nouvelin Arabimaiden kulttuurikeskus Seinen rannalla, Pariisin keskustassa. Mitä kameran suljin tekee rakennuksen julkisivussa? Se on mashrabiya, viittaus Islamin arkkitehtuurin ikkunan tai parvekkeen eteen rakennettuun pitsisäleikköön, kaihtimeen tai verhoon. Rakennuksen sisäpihalla, katseilta piilossa on lasipintaan ripustettu läpikuultavia alabasterilaattoja.

JEAN NOUVEL / INSTITUT DE MONDE ARABE / PARIISI 1986

Dominique Perraultin suunnittelema Ranskan kansalliskirjasto muodostuu neljästä korkeasta lasitornista. Yhtäkkiä huomattiin, että eihän tämä käy ja kauhella kiireellä ja vaivalla jouduttiin rakentamaan betonilaatikoita ja puisia kaihtimia lasitornien sisään suojaamaan mittaamattoman arvokkaita valonarkoja kirjoja niin, että ne säilyisivät tuleville sukupolville. Eli miksi tehdä mitään yksinkertaista, kun yhtä hyvin voi tehdä jotain monimutkaista. Nerokasta.

DOMINIQUE PERRAULT / RANSKAN KANSALLISKIRJASTO 1995 / PARIISI

Entä silkkipainetut ja hiekkapuhalletut lasijulkisivut tai ruostumattomasta teräksestä kudotut verkot ja kaikki muut laserleikatut julkisivupaneelit. Eikä tämä tähän lopu, Samuli Naamanka on kehittänyt graafisen betonin arkkitehtien iloksi. Kaikki kuviot ovat nyt mahdollisia ja tekstiilitaiteen aika arkkitehtuurissa on taas koittanut.


Tämä koskee sisustusarkkitehtuurin asemaa rakentamisessa. Onko se pinnallista? Onko se somistamista ja koristamista? Verhojen ripustamista ja tyynyjen asettelemista? Vai pelkkää televisioviihdettä? Mikä on koko touhun tarkoitus? Voi väittää, että sisustusarkkitehdit kärsivät kollektiivisesta alemmuudentunteesta ja oman arvon tunnon puutteesta, koska se ei ole vakavaa, rakenteellista eikä kestävää.

BIRGER CARLSTEDT / CHAT DORÉ 1929 / UNIONINKATU 19 HELSINKI

On pinnistettävä äärimmilleen muistaakseen, mitä on menetetty. Unohtaminen on niin luonnollista ja melkein itsestään selvää. On vaikea muistaa edes sitä, että Alvar Aallon Rautatalon toinen kerroksen marmoripihassa sijaitsi Colombian kahvila. Tai, että Kultainen Härkä oli Uudenmaankadulla sijainnut boheemi teatteri- ja taitelijasakin kantapaikka, jonka keskellä suihkulähde ja musta flyygeli loivat mystistä tunnelmaa. Ja Mariankadun kivijalassa oli ihana savuinen juoppolallien luola, Savanna, jota koristi katosta roikkuvat punaiset lyhdyt.

RAVINTOLA SAVANNA / MUSEOLAITOS / KUVA 2001

On ihme, että Savoyn, Kosmoksen, Kuusihokin, Eliten, Seahorsen ja Kolmen Kruunun sisustukset ovat säilyneet suunnilleen alkuperäisissä kuoseissaan, tässä raivomodernissa Suomessa. Kaikki muu on muutettu, purettu ja hävitetty jonkun uuden tyylin tai tarkoituksen tieltä. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin häilyviä muistoja ja haalistuvat valokuvat.

POUL KJAERHOLM / DEN SORTE RAVN 1972 / NYHAVN / KÖÖPENHAMINA

Ravintola Den Sorte Ravn Kööpenhaminassa oli vanhan satama-altaan reunalla, kauppahuoneen kellarikerroksessa sijainnut Poul Kjaerholmin 70-luvulla suunnittelema pieni ravintola. Kanavan ranta. Laituri. Mukulakivikatu. Kaksi askelta alas. Sisäänkäynti, edessä vastaanottotiski sen takana avoin keittiö, vasemmalla garderoobi, kabinetti ja oikealla ravintolasali. Tiiliholvattu katto. Valkoiseksi rapatut seinät, jossa punainen tiilireliefi. Lattia oli laskettu isoista savitiililaatoista. Salin takaseinällä istui musta korppi. Ikkunaseinää pitkin kulki luonnonvärisellä parkkinahalla verhoiltu penkki. Salin keskellä seilasi pyökistä tehtyjä pöytiä ja keveitä Thonet-tuoleja. Kuvan ulkopuolelle jäi monumentaalinen tummanharmaa kalkkikivitiski ja samasta kivestä veistetyt portaat, jotka nousivat takaisin kadulle. Minä muistan tämän, ehkä siksi, että se muutti käsitykseni sisustusarkkitehtuurin pinnallisuudesta ja syvällisyydestä.

AARNO RUUSUVUORI / KLUUVIN GALLERIA 1979 / HELSINKI

Kluuvin galleria oli aikanaan Helsingin kaunein sisätila. Kätketty tilataiteen aarre. Se oli varattu niille taiteesta kiinnostuneille, jotka näkivät sen verran vaivaa että nousivat hissillä tai portaita pitkin Helsingin kaupungintalon viereisellä sivukadulla sijainneeseen 4. kerroksen galleriaan, katsomaan nuorten tuntemattomien taiteilijoiden töitä. Se oli tyhjä, valkoinen tila. Lattia valkoista marmoria. Katossa valkoinen purje. Takaseinä lasitiiltä, jonka kautta valo tulvi tyhjään tilaan. Se oli kuin taivaassa. Sitten siitä tehtin Helsingin kaupungin kopiokonekeskus!

SIGURD LEVERENTZ / KUKKAKIOSKI / MALMÖN HAUTAUSMAA/ 1969

Ja nyt itse asiaan. Tilan pinnalliseen ja syvälliseen kosmologiaan. Tilan rakenne ja jako ei ole neutraali, vaan hierarkkinen - arvojärjestys. Eli ylhäällä/alhaalla, sivussa/keskellä, edessä/takana tai valossa/varjossa ja niin edelleen, eivät ole vain paikkoja tilassa vaan myös asemia arvojärjestyksessä. Tässä kosmologiassa sisätila on sivussa, takana, ja varjossa. Adolf Loos sanoo, että asunto kääntyy sisään päin, merkkinä asukkaan sivistyksestä, hyvästä mausta ja tyylitajusta. Sillä sivistyneen ihmisen ei tarvitse katsoa ikkunasta ulos. Eikä hän kaipaa ulkopuolista ihailtavaa näkymää, virikettä, viihdettä tai seuraa - sillä oma seura riittää.


Edgar Allan Poe, jonka me tunnemme psykologisista kauhutarinoista, on asian ytimessä. The Philosophy of Furniture (1841) perustelee englantilaisen sisustuksen ylivoimaisuutta amerikkalaiseen verrattuna. Amerikkalaisilla ei ole aristokratiaa, on vain rahaa. Sen tyylitaju ja sisustusmaku edustaa vasta hankitun varallisuuden esittämistä, kun ei ole mitään muuta kuin rahaa. Se on pelkkä näytös. Vaikka sisustaminen on yhtä turhaa ja hyödytöntä touhua kuin filosofia, niin juuri siksi se on hienointa mihin ihminen voi ryhtyä - samalla tavalla kuin kananmunan keittäminen.


Herkkä tarkkailija ja vaeltaja, Robert Walser kirjoittaa. The building consists of two halves. Inside and the outside. And sometimes the inside is more important than the exterior.What good is it for a building to stand there tall and proud, if the people who live there, cannot props it”. Siis mitä elämä on ilman rekvisiittaa ja pynttiä, joita me tarvitsemme.

Arkkitehtuurin historia ja teoria tarjoaa lukijalle loputtoman ilon aiheen. Aikamme kirkkaimmat mielet ja terävimmät kynät; Vitruvius, Alberti, Palladio, Gropius, Le Corbusier, Giedion, Zevi, Jencks ja Schumacher ovat vaivannet päätään vakavalla kysymyksellä arkkitehtuurin tarkoituksesta. Toinen toistaa syvällisempiä ideoita on esitetty. Näyttää siltä, että vastauksesta riippuu koko sivistyksemme ja ihmiskunnan kohtalo. Historian kirjoitus on kiva laji. Se joka pääsee ajassa taaksepäin, muita pidemmälle, mahdollisesti alkuräjähdykseen asti - voittaa.


Ja sinne päästään, kun Heidegger, Foucault, Deleuze, Derrida, Lyotard ja muut filosofit otetaan mukaan. Onneksi Thomas Bernhard tarjoaa kirjassaan Vanhat mestarit vastalääkkeen Martin Heideggerin ”dasein” tautiin, jota Juhani Pallasmaa aikanaan levitti arkkitehtiopiskelijoiden parissa.


Meille tarjotaan maailmanluokan huopaamista ja soutamista. Taivaallinen ja maallinen. Vanhanaikainen ja nykyaikainen. Genius Logi, Zeitgeist ja Sturm und Drang. On lokaali, ruraali, vernakulaari, urbaani, suburbaani, nationaali, internationaali ja globaali. Klassinen, romanttinen ja funktionaalinen. Ja nyt postmoderni, dekonstruktiivinen, digitaalinen ja parametrinen arkkitehtuuri. Tämä on ikiliikkuja.


Bruno Zevin ansio on karsia kaikki arkkitehtuurin tekniset ja taloudelliset motiivit yksi kerrallaan pois. Ja jäljelle jää, arkkitehtuuri on arkkitehtuuria. Tilataidetta. Totuus on tautologinen - halleluja. Lopulta kuten Alvar Aalto niin kauniisti sanoo ”arkkitehtuurissa vaikeinta on arkkitehtuuri”.

CASA MALAPARTE / ADALBERTO LIBERA / CAPRI / ITALIA 1937

Horror Vacui on ihmisen tyhjän tilan ja pinnan kammo. Sen hillitsemiseksi ja rauhoittamiseksi tarvitaan joka puolelle ja joka pinnalle, jokaiselle neliömetrille ja -sentille jotain, joka kätkee kammottavan tyhjyyden. Onko sisustusarkkitehtuurin tehtävä täyttää tämä tyhjiö?

GESELLIUS LINDGREN SAARINEN / SUUR-MERIJOKI 1901

Sisustusarkkitehtuuri on keskiluokan taidetta. Rakennusten sisustuksen suunnittelu oli alun perin arkkitehtien tehtävä. Vähitellen työnjaon seurauksena syntyi sisustusarkkitehtien ammattikunta, joka erikoistui tähän tehtävään. Sisustusarkkitehtuurin nousu ja loistokausi osuu aikaan, jolloin uusi yhteiskuntaluokka, kauppiaat, porvarit ja virkamiehet saavuttivat sen verran hyvän aseman, että sillä on mahdollisuus ja tarve tehdä olemassaolonsa ja saavutettu asema näkyväksi. Sisustusarkkitehtuuri sopii tähän tehtävään hyvin. Se on helppo, nopea ja halpa rakentaa, muuttaa ja purkaa. Kun maku muuttuu.


Sisustusarkkitehtien työn tulokset ja saavutukset ovat tuhoon tuomittuja jo ennen valmistumistaan. Keskiluokan maku on yhtä helppo omaksua kuin vaihtaa. Keskiluokan asema on määritelmänsä mukaisesti epävarma. Se elää ainaisessa nousun toivossa ja putoamisen pelossa. Se ei ole sidottu mihinkään pysyvään asiaan, asemaan, tilaan tai paikkaan. Siksi se muuttuu koko ajan. Ollakseen edes kerran oikeassa keskiluokan on koko ajan omaksuttava uusia tapoja ja tyylejä. Lopputuloksen voi tietenkin arvata. Se on aina vähän väärässä paikassa, väärään aikaan.


Meissä herää henkiin pieni arkkitehti jo lapsena, kun sängyn ja pöydän alla lakanasta ja pöytäliinasta tulee ensimmäinen oma tila. Ja se jatkuu, kun pystyttää laavun tai teltan keskelle metsää. Se tarjoaa oman tilan ja suojan, paitsi Ranskan ylätasangolla, kun keskellä yötä villisikalauma alkaa kankaan toisella puolella röhkimään ja penkomaan juuria maasta – siinä tulee äitiä ikävä.

KOLME PIENTÄ PORSASTA / CHARLES SYLVESTER / 1922

Kansanviisauksien, sananlaskujen ja satujen tarkoitus on pitää lasten kuriton mieli ja maailmankuva järjestyksessä. Satu kolmesta pienestä porsaasta ja isosta pahasta sudesta kertoo porsaiden yrityksestä rakentaa suoja susihukkaa vastaan. Porsaat rakentavat talot oljista, risuista ja tiilistä. Niin kuin hyvin muistatte susi puhaltaa laiskojen porsaiden heinä- ja risukasat nurin. Mutta tarmokkaan possun tiilitalo kestää ja lopuksi pikku possut sytyttävät takkaan tulen, pistävät padan porisemaan ja panevat pidot pystyyn. Sen pituinen se.


Sadun opetus on pläkki-selvä. Miten laiskalle ja ahkeralle rakentajalle käy. So sorry.


Martin Relander

31.8.2023


116 katselukertaa

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


Commenting has been turned off.
bottom of page