Mikä tekee meistä ihmisiä ja mikä erottaa meidät muista eläimistä? Ihminen on työkaluja tekevä eläin. Homo faber. Näin ja vain näin - työkalujen avulla - ihminen voi muuttaa maailmaa ja todellisuutta, jossa elää.
Appius Claudius Caesus sanoo, että valmistamalla työkaluja ihminen kykenee vaikuttamaan omaan kohtaloonsa ja ympäröivään maailmaan. Homo faber suae quisque fortunae. Jokainen on oman onnensa seppä. Antiikin kreikkalaisia tämä ei kuitenkaan kovasti kiinnostanut. Heitä kiinnosti ennen kaikkea se, miten ihminen erosi eläimestä ajattelukykynsä ansiosta.
He pitivät ajattelua pajon tärkeämpänä kuin kykya muuttaa todellisuutta. Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles sanoo, että samoin kuin kasvit, ihminen kykenee lisääntymään ja eläimet liikkumaan, mutta erotuksena niistä ihminen kykenee ajattelemaan. Hän pystyy järkevästi ajateltuihin ja suunniteltuihin hankkeisiin. Rene Descartes saavutti tämän ajatuskulun kylmän huipun, lausuessaan yksiselitteisesti: Cogito ergo sum. Ajattelen, siis olen.
Toisaalta brittiläinen matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell sanoi joskus 50-luvulla, että hän ei ole havainnut mitään ihmisen järkevään toimintaan viittaavaa merkkiä. Ja tämä jos mikä kuulostaa oikealta tulkinnalta viimeaikaiset tapahtumat huomioon ottaen.
Aristoteleen mukaan ihmisen elämässä ajattelu, mietiskely ja pohdinta ovat paljon arvokkaampaa puuhaa kuin ruumiillisen työn tekeminen. Hän kirjoitti teatterista, tragediasta ja komediasta mutta ei kuvanveistosta. Sitä pidettiin pelkkänä sotkuisena ruumiillisen työn tekemisenä.
Kun Pheidias hakkasi kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla Parthenonin friisejä Carraran marmorista, hän sai osakseen aikansa filosofien vähättelyä ja halveksuntaa. Ruumiillista työtä tekevänä raakana käsityöläisenä. Asia on myöhemmin korjattu ja häntä pidetään syystä veistotaiteen isänä. Hänen muotokuvansa on ikuistettu Ateneumin päätykolmioon ja nimensä kaiverrettu siihen kullatuin meisselityylisin kirjaimin.
Taiteilijoita ei pidetty luovina ihmisinä vaan käsityöläisinä. Platonin dialogeissa taiteilijaa verrataan pölkkypäähän, jäljitelmien jäljittelijään, joka käyskentelee ympäriinsä ja pitää peiliä kädessään ja mitään käsittämättä, kopioi kaiken vastaan tulevan ja näkyvän, auringon, taivaat ja maat.
Ja nyt asiaan. Kun katsoo kaikkein vanhimpia suomalaisia työkaluja, joilla maailmaa on yritetty muuttaa. Kivikautista talttaa tai kivikirvestä. Huomaa miten hyvin ne on tehty. Miten paljon aikaa ja vaivaa niiden tekemiseen on pantu. Työkalut ovat ilman muuta olleet aikansa arvokkaimpia esineitä ja niiden symbolinen arvo on ylittänyt moninkertaisesti niiden käyttöarvon.
Suomalaisista työkaluista kaikkein vaikuttavin on puukko. Sille ei ole vertaa missään päin maailmaa. J. Sireliuksen mukaan hieman erilaisia puukkoja tehtiin jokaisessa maakunnassa. Mutta niillä kaikilla oli yhteisiä piirteitä. Yksinkertainen muoto. Suhteellisen lyhyt, kämmenen leveyden mittainen terä ja suora kahva. Kaikki ovat omalla tavallaan hienoja. Mutta kaikkein hienoin ja jaloin on kainuulainen Tommi-puukko.
Tommi-puukko on selkeälinjainen, harmoninen ja tasapainoinen työkalu. Terä on noin 90mm pitkä. Kahva on yleensä raidan juurta. Kahvan päässä, jossa terän ruode niitataan kahvaan on valettu messinkihela. Nahkainen tuppi on musta ja punainen.
Tommi-puukkoja tehdään käsityönä, eikä niitä voi ostaa rautakaupoista. Aikanaan niitä piti hakea Hyrynsalmen Kesoililta. Huoltoaseman tiskin alla oli pahvilaatikko, jossa oli kasa puukkoja. Joukossa Setti Keräsen takomia puukkoja. Se myyjä tiesi mitä teki ja mitä oli myymässä ja minun rahat eivät riittäneet Keräsen puukon ostamiseen. Ja nyt se on myöhäistä. Minä ostin Antti Kemppaisen puukon ja se oli kyllä hieno. Nykyään kaikkein taitavin seppä taitaa olla Mikko Inkeroinen.
Asiasta kilpaillaan edelleenkin. Fiskarsissa järjestetään joka kevät äitienpäivän tienoilla puukkopäivät. Sinne tulee ympäri Suomea puukkoseppiä ja alan entusiasteja. Niillä on näyttelyjä, kilpailuja ja näytöksiä. Ja tietenkin myyntikojuja. Että jos suomalainen puukko kiinnostaa, niin sinne pitää mennä.
Fiskars on Suomen vanhin 1700-luvulla perustettu ja edelleen toiminnassa oleva yritys. Fiskars on työkalujen saralla pitkällä. Fiskarsin sakset ja kirves ovat omaa luokkaansa. Minä oli koulupoikana kesätöissä Fiskarsin saksitehtaalla Billnäsissä ja muistan, miten Olof Bäckströmmin suunnittelemia oransseja muovipäisiä saksia tehtiin. Olavi Lindén hioi ne vähän myöhemmin täydelliseksi. Ne ovat yksinkertaisesti maailman parhaat sakset. Piste.
Hyvä. Mutta mitä tehdään, kun kaikki hyvä ja tarpeellinen pitää saada kulkemaan mukana? Mitä ihmisen pitää kuljettaa mukanaan, jos aikoo lähteä jonnekin. Aihetta voi lähestyä esimerkiksi niin, että ajattelee mitä kaikkea taskuista löytyy. Tai pitää löytyä, jos lähtee kotioven ulkopuolelle vähänkään pidemmälle. Eli kun on tehtävä jonkinlainen inventaario mukana kulkevasta kamasta ja niiden käyttötarkoituksesta.
Ennen kuin lähtee yhtään mihinkään pitää tietää mihin suuntaa lähtee. Tähän tarvitaan joko erinomaista luonnonlakien ja -ilmiöiden tuntemusta tai auringon ja kellon yhteistyötä. Tai sitten mukaan pitää ottaa kompassi ja kartta. Kompassi on hieno ja tarkka peli. Se osoittaa magneettisen pohjoisnavan suunnan ja siitä saa selville kaikki muutkin mahdolliset ilmansuunnat. Suunnon marssikompassi on niistä hienoin.
Tämä IGN 3633ET (Institut Géographique National) karttalehti, näyttää tien korkeimpaan paikkaan, mihin minä olen omin voimin koskaan päässyt. Pointe de l`Échelle, lähellä Aussoisin kylää 3418 metriä merenpinnan yläpuolella.
Vuoristossa perille, siis huipulle, pitää päästä ennen puoltapäivää. Tähän tarvitaan tarkkaa aikaa ja kelloa. Sveitsiläiset erikoistuivat kellojen tekemiseen ja hallitsivat niiden valmistusta 1700-luvulta aivan meidän päiviimme asti. Mutta sveitsiläisten kauhuksi japanilaiset ymmärsivät kvartsikoneiston avulla tehdä yksinkertaisen kellon, jossa oli vähän liikkuvia osia. Korvaamalla hienomekaaninen käyntilaite kvartsikiteellä ja vetojousi pienellä paristolla.
Tilanne näytti pahalta, kunnes kaksi sveitsiläistä kelloseppää Elmar Mock ja Jacques Müller plus Nicolas Hayek iskivät vastapuolen omilla aseilla takaisin. He kehittivät kellon, jossa oli vieläkin vähemmän osia eli vain 51 osaa. Muovikuori, hermeettisesti suljettu koneisto, jota ei voi avata tai korjata. Tämä temppu onnistui niin hyvin, että Swatch on nyt maailman suurin rannekellojen valmistaja. Toisaalta japanilaiset eivät ymmärtäneet eivätkä voineet mitään miesten turhamaisuudelle. Kun miesten on vaikea koristella itseään kalliilla koruilla ja jalokivillä, he voivat saavuttaa saman efektin kantamalla ranteessaan kallista sveitsiläistä mekaanista kelloa tai sellaiselta näyttävää leikkikalua.
Jonkinlainen jalo keskitie tässä vaikeassa kellonvalinnan lajissa on Mondaine. Yksinkertainen mutta jollain tavalla vakuuttava kellopeli. Kai siksi, että se näyttää täsmälliseltä. Mondaine on Hans Hilfikerin 1944 suunnittelema Sveitsin valtion rautateiden, Schweizerische Bundesbahnin asemakello.
Ja jos matkalla sattuu tapahtumaan jotakin mielenkiintoista ja näkee jotain mieleenpainuvaa, kannattaa mukana pitää myös kynää ja paperia tai pientä muistikirjaa. Muistikirjassa kaikki pysyy yksissä kansissa. Tai sitten pitää ottaa mukaan kamera. Mutta ne eivät sulje pois toisiaan.
Turistin, joka kyltymättä etsii jotakin mielenkiintoista, tuntee siitä, että hän seisoo kadunkulmassa kartta kädessä ja rinnalla roikkuu kamera aina valmiina. Kotiin palattuaan hän järjestää dia-illan. Merkittävä sosiaalinen tapahtuma, jossa omia saavutuksia voidaan estotta esitellä. Kutsua ystäviä ihailemaan kuvia paikoista ja maisemista, joita on nähnyt ja joissa on käynyt. Taustalla näkyy Akropolis tai milloin tahansa purkautuva Vesuvius, Stromboli ja Etna. Mutta etualaa hallitsee aina itse matkalainen tai hänen seuralaisensa.
Matkaradio on hyvä olla mukana. Kuulee säätiedotukset ja uutiset. Ja ennen kännykkää Yleisradiossa kuuli mielikuvitusta herättäviä tiedotuksia, jossa sanottiin: "tiedotus sen ja sen nimiselle henkilölle lomamatkalla autolla jossain päin Pohjoissuomea. Teitä pyydetään viipymättä ottamaan yhteyttä sen ja sen nimiseen henkilöön."
Italia´s Cup oli italialaisten järjestämä kilpailu eurooppalaisille muotoilukouluille. Jöiski, Stefan Lindfors ja minä osallistuimme siihen Taideteollisen korkeakoulun edustajina joskus 80-luvulla. Kilpailun aihe oli tulevaisuuden raha. Me nousimme kuitenkin heti aivan toisenlaiselle tasolle. Lähtökohta oli tämä. Raha on kommunikaatiota, tai sen puutetta. Ja meidän tehtävämme on ratkaista ongelma suunnittelemalla telepatiavahvistin.
Meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä langattoman tiedonsiirron teknologiasta tai kehityksestä, mutta ei se meitä haitannut. Meidän tavoitteemme oli korkeammalla tasolla. Meillä ei myöskään ollut minkäänlaisia esteitä kuvitella, etteikö tekniikka pystyisi tähän. Jos telepatia on inhimillinen kyky, niin sitä voi vahvistaa. Tarvitaan yksinkertaisesti vain lähetin/vastaanotin ja vahvistin. Muoto oli vapaa, ohimolle kiinnitetty lähetin/vastaanotin muistutti torakkaa, simpukkaa tai näkkiä ja taskussa pidettävä vahvistin lähinnä tavallista AA-paristoa.
Me olimme tietämättämme kehittelemässä tulevaisuuden kännykkää tai oikeastaan siitä vielä monta astetta kehittyneempää laitetta. Ei siis ihan vaatimaton idea.
Me emme voittaneet kilpailua. Mutta ne olivat sitä mieltä, että meidän ehdotuksemme on niin edistyksellinen, että se piti jollain tavalla palkita. Se oli siinä mielessä hyvä, että me saimme palkinnoksi johonkin nurkkaan jääneen Milanon Triennaalin hopeamitalin. Andrea Branzin suunnittelema espanjalaisille mennyt ensimmäinen palkinto oli koivuklapi, josta kettingin varassa roikkui kaiverrettu messinkilaatta. Se hopeamitali komeili Yrjö Sotamaan kaapin päällä koko sen rehtorina olon ajan.
Sitten tuli kännykkä. Ja nyt kysymys kuuluu, onko kenelläkään enää kelloa ranteessa tai kameraa rinnalla, kun kaikilla on nykyään kännykkä taskussa. Kaikki kuviteltavat pelit ja vehkeet saa mahtumaan yhteen ainoaan laitteeseen. Puhelin, kamera, kompassi. Radio, barometri, vatupassi ja taskulamppu. Mutta tässä ratkaisussa, jossa kaikki pannaan yhteen koriin on tietenkin se huono puoli, että jos ja kun se tippuu matalaan rantaveteen tai vessanpönttöön, kaikki sammuu. Tai jos ja kun virta tai kenttä loppuu, kaikki loppuu.
Kännykkä on suomalainen satu. Yhden yrityksen nousu, uho ja tuho. Nokia oli merikaapeleita, kumisaappaita ja vessapaperia valmistava tehdas kunnes Kari Kairamo päätti satsata telekommunikaatioon ja matkapuhelimiin. Alku näytti hyvältä. Jorma Ollila johti ja fokusoi. Esa Saarinen saarnasi, motivoi ja stimuloi yrityksen työntekijöitä ja muita kuulijoita. Ihmemiehet Frank Nuovo ja Eero Miettinen muotoilivat. Vähintään 20 uutta mallia vuodessa.
Nokia mainosti itseään loppuun asti yrityksenä, jossa tekniikka, talous ja design yhdistyvät jollain täysin ainutlaatuisella tavalla toisiinsa. Jota ei ole koskaan aikaisemmin nähty missään muualla. Siis muotoilujohtoisena yrityksenä, jossa muotoilu ymmärretään niin, että mitä enemmän erilaisia malleja ja mitä enemmän erilaisia nappeja kännykässä on, sen parempi. Lopulta sormet eivät mahtuneet enää näppäimien sekaan. Eikä kukaan tiennyt mitä kaikilla näillä näppäimillä ja nappuloilla piti tehdä.
Sitten 2007 tuli Steven Jobs ja iPhone. Applen suunnittelija Jonathan Ive ymmärsi paljon paremmin. Hän oli lukenut Dieter Ramsia ja tajusi mitä ”as little design as possible” oikein tarkoittaa. Ja suunnitteli iPhonen. Jonka hienous oli yksinkertaisesti siinä, että oli vain yksi malli, väri ja nappula. Nokian peli oli yhdellä kertaa pelattu ja se myytiin Microsoftille. Viimeisillä voimillaan Nokia palkkasi visionäärin, basisti Marko Ahtisaaren johtamaan muotoilutoimintaa. Mahtipontisesti ja silmääkään räpäyttämättä hän valjasti kolme, jo kauan aikaa sitten kuollutta hevosta vetämää Nokian uppoavaa muotoilua. Alvar Aalto, Tapio Wirkkala ja Kaj Franck. Ei sen enempää eikä sen vähempää.
Meillä oli selvä näkemys, siitä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Yhtenä kauniina kevätpäivänä me istuimme Valentina Follin ja Arihiro Miyaken kattoterassilla. Milanon huonekalumessujen aikoihin. Aurinko paistoi lämpimästi. Me nautiskelimme kylmiä Campareja magnoliapuun varjossa. Pohdimme Nokian heikkoa tilannetta ja yhtäkkiä me keksimme ratkaisun sen ongelmiin.
Ajatuksen lähtökohta lainattiin paroni Bicilta. Siis tämä esoteerinen mies kuulakärkikynien, tupakansytyttimien ja partahöylien takana. Eli keksitään mahdollisimman pelkistetty, yksinkertainen, suorasukainen ja halpa peruspuhelin. Sen sijaan, ette tavoiteltaisiin yhä monimutkaisempia ja kalliimpia ratkaisuja. Ratkaisu oli kuin taskussa pidettävä kynä. Flute. Siinä oli yksi päälle ja pois näppäin. Alfanumeerinen näppäimistö ja näyttö sekä aurinkokenno latausta varten.
Esittelimme ajatuksen Nokian korkeimmalle johdolle. Vastaanotto oli tyly. Nähtyään laitteen kaikessa yksinkertaisuudessaan he ilmoittivat, että joo. Kuulkaas nyt, te ette voi tehdä tätä, ettekä te voi näyttää tätä kenellekään, koska Nokia on patentoinut kaikki tässä laitteessa näkyvät tekniset ja muotoilulliset piirteet. Aha. Me lähdimme alla päin häntä koipien välissä takaisin kotiin. Eikä näytetty sitä peliä ikinä kenellekkään, paitsi vasta nyt. Emme tiedä olisiko se muuttanut mitään Nokia historian kannalta. Mutta ainakin se olisi merkinnyt aivan oman tien valintaa.
Jos matkalla alkaa väsyttää on hyvä ottaa mukaan taskumatti. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja mistä seuraavan kerran saa virkistystä matkan rasituksista ja vaivoista toipuakseen. Jopa aina raitis Tintti ymmärsi taskumatin merkityksen. Varsinkin kun mukana oli juopotteluun taipuvainen kapteeni Haddock. Taskumatti täytetään maun mukaan, mutta meillä päin mieluiten yhden tähden Jaloviinalla. Tupakka on myös pahe ja huumausaine, jota voi tarvita ja kuljettaa mukanaan.
Mutta tupakan sytyttämiseen tarvitaan avotulta. Eli tulitikkuja tai tupakansytytin. Tulitikut ovat parempi ratkaisu. Voi sytyttää muutakin, jos on jotain poltettavaa ja lämmitellä valkealla tai keittää kahvit, paistaa kalaa tai makkaraa. Tosi paikan tullen ja karummissa olosuhteissa, joissa oikeasti pitää tulla toimeen omillaan tarvitaan myös kirves.
Nämä paussit ovat kaikkien reissujen huippuhetkiä. Retkillä pitää siis olla mukana hyvin pakattua ja säilyvää ruokaa, ei sitä koko ajan voi vain juhlia. Ja yksi sellainen on kalakukko. Leipä, rasva ja kala yhdessä hyvin säilyvässä ja kulkevassa muodossa. Siis säilykepurkki. Toinen suomalainen pakkausklassikko on voipaperiin kääritty muna-anjovis voileipä. Pelkkä ajatus paperin rapinasta nostaa veden heti suupieliin.
Kun liikutaan keskellä sivistystä puukkoa on vähän paha pitää vyöllä. Tarvitaan linkkuveitsi. Taskuveitsi. Kynäveitsi. Tai mikä se on nimeltään. Sitä on hyvä pitää mukana, kun pitää teroittaa kynää, vuolla tikku, leikata leipää, lihaa tai kaivaa kynsiä. Ja mihin kaikkeen sitä nyt voi tarvita. Linkkuveitsessä on tietenkin pieni ero puukkoon nähden. On turha odottaa yhtä hyvää tehoa ja tarkkuutta. Mutta monista hommista selviää kyllä näilläkin. Linkkuveitsiä on joka paikassa. Kaikki erilaisia. Ranskassa on kaksi kuuluisaa mallia. Opinel ja Laguiole.
Ja Laguiolen saa korkkiruuvin kanssa. Joka on hyödyllinen mutta epäkäytännöllinen taskussa. Mutta mitä tehdä, kun vastassa on korkilla suljettu viinipullo. Sveitsiläisillä on tämä versio taskuveitsestä. Swiss armyknife. Siihen saa niin paljon osia kuin vain voi kuvitella mutta yksinkertaisin on taas paras.
Matkoilla kaikki ulottuvuudet pitää kyetä mittaamaan. Tarvitaan kello, mittanauha, laskutikku tai taskulaskin. Kun pitää tietää ja tuntea pituus ja leveys. Korkeus ja syvyys. Tarkasti.
Tietenkin jos ollaan lähdetty liikkeelle oikein tosissaan, voi kiikareista olla hyötyä. Niitä saa hyvin kompakteina ja helposti mukana kuljetettavina malleina. Näkee kauas. Voi kiikaroida mitä eteen tulee ja minne mennä.
Ja mitä muuta oikein tarvitaan? Joskus pahan paikan tullen voi olla paljon hyötyä pienistä ja mitättömistä asioista. Ajatellaan nyt vaikka tätä. Klemmari, nuppineula, ompelulanka ja hakaneula. Narukerä, paukkulankaa ja nippuside. Nykyään jeesusteippi lienee yleisin vastaus kaikkiin eteen tuleviin ongelmiin. Mutta jos ollaan todella niukkoja, tarkkoja ja herkkiä nykyään riittää, kun muistaa kolme P:tä. Eli pass, biljett och pengar.
Mutta jos jätetään saivartelu sikseen ja siirrytään taas asiaan. Niin moni meistä on ns. helahomo. Ruotsalaisilla on tähän tarkoitukseen hyvä ja osuva käsite Brylbög. Helahomo on ihminen, joka ei tule toimeen ilman kaikenlaisia vehkeitä, kamoja, heloja sun muita. Tämä on aivan omanlaisensa ihmislaji mutta meissä kaikissa se on piilevänä luonteenpiirteenä. Se tulee esiin ja kukoistaa joissain yksilöissä kirkkaampana kuin toisissa. Meillä on hyviä nimeltä mainitsemattomia esikuvia. Heitä seuraamalla voimme olla täysin varmoja, että pysymme tämän välineurheilun kehityksen tahdissa ja seuraamme aikaamme. Kun meillä on mahdollisuus nähdä ja tarkastella kun he ylpeänä esittelevät mukana kulkevia viimeaikaisia välttämättömiä hankintojaan.
Kun on selvää mitä mukaan tarvitaan, herää kysymys, miten ja millä konsteilla tämä helahoito ja koko komeus pidetään yhdessä kasassa?
Tässä tarkoituksessa vyö on hyvä. Paitsi, että se pitää housut ylhäällä kaikissa olosuhteissa niin siihen voi kiinnittää kaikenlaisia tillbehöörejä. Kun vyötä lähtee hankkimaan pitää olla tarkkana. Valinnassa kannattaa seurata hevosmiehiä. Esimerkiksi Chilestä ja Argentiinasta saa hienoja gauchojen käyttämiä vöitä. Ja hieman lähempänä meitä Tukholmassa voi suositella Palmgrensin satulaseppää. Hevosmiehet ja satulasepät taitavat suitsemisen salaisuudet.
Riippumatta siitä mitä Bernard Rudofsky sanoo kirjassaan, Are Clothes Modern?, taskuja ei voi koskaan olla liian paljon, eivätkä ne voi koskaan olla liian suuria. Joseph Beuys ymmärsi tämän asian hyvin. Hän valitsi perhokalastajan liivit päällimmäiseksi vetimekseen. Eikä sen jälkeen eronnut siitä eikä huopahatustaan koskaan.
Kun katsoo työmiesten vaatteita, tulee vähän kateelliseksi. Heillä on taskuja ja varusteita enemmän kuin kenelläkään muulla. Euroopan unionissa on se hyvä puoli, että työsuojelun nimissä tehty työ on tehnyt eurooppalaisista työmiehistä hyvin pukeutuvia. Ennen työmiehen erotti siitä, että hän pukeutui huonommin kuin muut. Työvaatteet olivat karkeasti tehtyjä, huonosti istuvia, kuluneita ja likaisia. Nyt ne toimivat, näkyvät, suojaavat, turvaavat ja tekevät mitä pitääkin tehdä.
Oli taskuja kuinka paljon tahansa ne täyttyvät jossain vaiheessa turhista ja tarpeellisista tavaroista. Tarvitaan muita systeemejä, joissa kamoja voi kuljettaa mukanaan. Risto-Matti Ratian saavutuksista suomalaisen muotoilun alalla voi olla montaa mieltä, mutta tässä kohtaa, olkalaukun kohdalla hän oivalsi jotakin ja osui oikeaan. Marimekko tai Décembre valmisti 70- ja 80-luvuilla useita hienoja, omaperäisiä ja käytännöllisiä olkalaukkuja, tekemättä mitään eroa sen kanssa oliko käyttäjä mies vai nainen. Ihan samaa tavaraa tarjottiin ja kelpasi kaikille.
Ja laukuista puheen ollen, jossain vaiheessa tärkeältä näyttävät ihmiset, siis pukumiehet näyttivät tärkeytensä kuljettamalla papereita edes takaisin mustissa asiakirjasalkuissa ja yrittäessään esittää, jos mahdollista vieläkin tärkeämpää he kuljettivat papereita pilottilaukussa. Onneksi ne päivät ovat ohi. Nyt ainut, joka kertoo millä asialla joku on liikkeellä, näkyy olalla roikkuvasta, selkää vääntävästä läppärilaukusta ja kaikilla on sellainen.
Mitä reppuun mahtuu? Mitä reppuun tarvitaan? Riippuu siitä, mihin, miten pitkälle ja kuinka pitkäksi aikaa aikoo lähteä. Vaeltamaan lähtevä ihminen on pateettinen näky. Paradoksi on siinä, että jos ottaa liian paljon ei pääse eteenpäin ja jos ottaa liian vähän ei pääse perille. Kun kaikki tarpeellinen levitetään ja järjestetään yhdellä kertaa punnitsemista ja tarkastamista varten lattialle. Ei voi olla ihmettelemättä, miten kaikki tämä saadaan pakatuksi hyvässä järjestyksessä yhteen ainoaan reppuun.
Reppu on kaikin puolin hyvä keksintö. Lähtökohta on kai nyörien ja narujen avulla olalla pidetty kangaspussi. Siitä se on kehittynyt eri suuntiin ja tarkoituksiin. Niin että iso ja raskas kantamus pysyy mukana ja paino jakautuu tasaisesti hartioille. Ja kummatkin kädet ovat vapaina tekemään mitä kulloinkin pitää tehdä.
Ruotsalaiset ovat onnistuneet kehittämään ja kaupallistamaan selkärepun city-version. Fjällrävenin Kånken reppu on ilman muuta hyvä ja kompakti ratkaisu. Se sopii tytöille ja pojille. Yhtä hyvin metsään ja kaupunkiin. Koulutielle ja töihin.
Matkalaukun probleemi. Minä en koskaan ole onnistunut omaksumaan Samsonite tai Rimowa -tyyppistä kulmikasta ja kovaa matkalaukkua tapana kuljettaa tavaroita paikasta toiseen. Toimiakseen kunnolla matkalaukku edellyttää vastaanottajia ja kantajia käryineen asemilla, laitureilla ja piccoloja hotelliauloissa. Tasaisia pintoja ja teitä. Ja ne pienet pyörät laukun pohjassa eivät toimi sorassa, syvässä lumihangessa ja hajoavat ennemmin tai myöhemmin kynnyksiä, portaita tai rotvalleja vasten ajettaessa.
Eikä ole tarvinnutkaan, koska snoukkaajat, surffaajat ja muut nykyajan lökäpöksyiset seikkailijat ovat kehittäneet merimiessäkistä ja jenkkikassista ns. Cargo bagin. Paljon paremman matkatavaroiden kuljettamiseen sopivan ratkaisun. Ison pehmeän kangaskassin, jossa on hihnoja ja kahvoja ja jota voi kantaa olalla, selässä, vetää perässä ja heitellä vapaasti mihin tahtoo mitään rikkomatta.
Jotkut ottavat aina mukaan myös aurinkolasit. Se on tietenkin tyyli ja makuasia. Paitsi lumella, jäällä ja merellä, jossa ei kohta näe yhtään mitään ilman niitä. Ranskalainen optikko Roger Pouilloux kehitti lumisiin olosuhteisiin sopivan linssin. Jean Vuarnet pani ne päähänsä ja voitti syöksylaskun olympiakultaa Squaw Valleyssa 1960.
Robert Walsser ei kuulemma tarvinnut mitään matkoilleen lähtiessään. Mutta hän olikin taiteilija. Hän lähti tyhjin taskuin. Riippumatta vuodenajasta, kesät ja talvet, sateenvarjo oli hänen ainut varustuksensa ja kotinsa. Hän ei tarvinnut kävelyillään mitään muuta laihan kroppansa suojaksi. Sateenvarjon pitää mieluiten olla iso. Siis sellainen, joita paimenet käyttävät vuoristossa. Paimenten käyttämien varjojen ruoteet ovat rottinkia - eikä terästä. Niin, että sateenvarjo ei johda sähköä ukkosmyrskyn iskiessä. Ja jyrkässä maastossa se toimii myös kävelykeppinä tai vaellussauvana.
Varustelussa on kysymys tietenkin siitä mitä lähtee tekemään. Lähteekö pyhiinvaellusmatkalle, kävelemään, vaeltamaan, kiipeilemään, hiihtämään tai metsästämään. Jos lähtee kalastamaan ja onkimaan, mukaan tarvitaan vaikka mitä. Kela, pieneen tilaan menevä vapa ja perhot ovat ilman muuta oltava mukana. Perhokalastajien liivit ovat patenttiratkaisu kaikenlaisen tavaran kuljettamiseen hankalissa olosuhteissa.
Palataksemme alussa esitettyyn kysymykseen, mikä on ihminen? Johan Huizingan mukaan ihminen on leikkivä eläin, Homo ludens. Kaikessa meidän tekemisessämme on siis osa leikkiä ja huvia. Vakavaa ja kevyttä. Kun aika käy pitkäksi voi pelata ja leikkiä kun siihen on leikkikaluja mukana. Esimerkiksi pakka pelikortteja. Yksin voi panna pasianssia ja toisten kanssa voi lyödä pokeria. Matkalla voi myös vihellellä, soittaa huuliharppua tai lauleskella omaksi tai toisten huviksi, niin kuin Yngve tekee.
Eli kun matkaan lähtee kannattaa lähteä hyvässä seurassa. Jos sellaista ei ole, voi ottaa mukaan hyvän pokkarin. Virginia Woolfin Orlando on yksi sellainen, satumainen matka ajassa ja paikassa halki vuosisatojen, mantereitten ja ihmisen identiteetin. Suosittelen.
Tässä vaiheessa/kohtaa pitää tunnustaa, että ei tällaisesta helahoitolistasta tule mitään. Ei tällaista voi tehdä kuiviltaan ja teoreettisesti. Se mitä tarvitaan, on kiinni siitä mihin, miten ja millä eväillä mennään. Atlas tai partiopojille tehdyt listat eivät auta.
Ja yksi asia meinasi unohtua. Kaiken huipuksi taskussa on hyvä pitää omia avaimia. Niin, että pääsee takaisin kotiin, tai sinne mistä oli lähtenyt ikkunoita rikkomatta. Siis Emil Henrikssonin 1919 suunnittelema Abloy avain, joka löytyy jokaisen suomalaisen taskusta ja on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi maamme insinööritaidon hienoimmista saavutuksista.
Löysät pois. Kamat kasaan ja matkaan.
6.5.2022 Martin Relander