Tämä on tunnustus. Pidän kahviloista, baareista ja ravintoloista. Ne ovat minun makuuni. Minä viihdyn niissä. Pidän baaritiskeistä ja niiden ääressä istuvista ihmisistä, baarimikoista ja tarjoilijoista, ventovieraista ja kanta-asiakkaista. Ihmisistä, jotka istuvat, seisovat, kiirehtivät ja vetelehtivät. Ihmisistä, jotka kertovat ja kuuntelevat samoja tarinoita – kuka vain haluaa kuunnella. Se sopii minulle ja minun tyyliini. Olen baarikärpänen.
Kahvilat, baarit ja ravintolat ovat jossain julkisen ja yksityisen tilan välissä. Välitilassa, jossa voi yhtä hyvin olla yksin tai yhdessä. Nähdä ja tulla nähdyksi. Miten haluaa. Tällainen tila on täytynyt olla olemassa siitä lähtien, kun yksityinen ja julkinen tila keksittiin ja erotettiin toisistaan.
Baarit ja kahvilat ovat ideaalisti vapaan kanssakäymisen ja keskustelun tiloja. Paikkoja, joissa voi esittää ja asettaa asioita kyseenalaiseksi. Kaikenlaiset hyvät ja huonot ideat ja ajatukset voivat syntyä, orastaa ja kukoistaa näissä välitiloissa. Baarit ja kahvilat ovat tiloja, joissa se mikä näyttää normaaliolosuhteissa mahdottomalta, näyttää täällä jollain tavalla mahdolliselta. Ajateltavalta ja tehtävältä. Tällä tavalla baarit ja kahvilat ovat kaikkien uusien ajatusten, kuohunnan, kumousten ja jopa vallankumousten kehtoja.
Ne ovat kulttuurin, politiikan ja taiteen tiloja, joissa elämä, ystävyys, rakkaus tai konfliktit ja tragediat purskahtavat ensimmäisen kerran esiin.
Tällaisia paikkoja, joissa ihmiset kohtaavat vapaaehtoisesti tai sopimuksesta oli tietenkin jo aikaisemminkin. Esimerkiksi klubit ja salongit olivat yksityisten ja yleensä varakkaiden ihmisten ylläpitämiä paikkoja, johon pääsi sisään vain kutsusta. Toisin sanoen paikkoja, jossa samanhenkiset ihmiset keskustelivat politiikasta, taloudesta ja kulttuurista. Ja pitivät asiat paikallaan ja hyvässä järjestyksessä juurin niin kuin pitikin pitää. Tästä syntyi tuskin mitään uutta.
Mutta näissä uusissa kaikille avoimissa epätodennäköisten kohtaamisten paikoissa eli kahviloissa ja baareissa on se jokin, ajan atmosfääri, Stimmung ja Zeitgeist, joka tekee sen odottamattoman, yllättävän ja epätodennäköisen mahdolliseksi.
Kun matkamies myöhään yöllä saapuu vieraaseen kylään, hänen on haettava ja löydettävä sisätila, jossa istua alas ja ihmetellä. Koota itsensä kasaan. Mutta kun kaikki muut paikat ovat kiinni, jäljellä on vain kaupungin kahvilat ja baarit. Vaikka ulkona on kylmä ja pimeä, Prahan rautatieaseman kahvilassa ja baarissa on lämmintä ja valoisaa. Kelmeiden loisteputkien valossa kuuluu puheensorinaa. Tästä se alkaa.
Kun silmäilee Italo Calvinon kirjaa ”Jos talviyönä matkamies” ilman, että edes avaa sitä, mieleen tulee väistämättä ajatus paikasta, johon matkamies pysähtyy matkallaan. Emme tiedä kuka hän on, emme tiedä mistä hän tulee ja minne hän menee. Mutta sillä ei ole merkitystä, sillä me tiedämme, että ennemmin tai myöhemmin hän pysähtyy johonkin tuntemattomaan paikaan lepäämään matkan rasituksista. Niin lyhyttä ja vaatimatonta matkaa ei ole olemassakaan, ettei siihen mahtuisi yhtä pysähdystä ja kaikkea mikä siihen liittyy. Ja tämä paikka kiinnostaa meitä enemmän kuin itse matka. Meitä kiinnostaa matkan kiintopisteet, pysähdyspaikat, etapit, kievarit, postiasemat, ja hollituvat, joissa he pysähtyvät. Mitä he näkivät ja tekivät matkoillaan halki Euroopan. Minkälaiseen seuraan he joutuivat ja minkälaisen vastaanoton he saivat? Oliko se lämmin vai kalsea? Kenen kanssa he istuivat? Minkälaisia tarinoita he kuulivat ja kertoivat ja oliko ruoka ja juoma hyvää vai huonoa?
Jo kauan ennen kuin baarit ja ravintolat olivat vakiintuneet kaupunkien kohtaamispaikoiksi, oli kaikkialla Euroopan maaseudulla majataloja ja kestikievareita, joissa matkamies pientä korvausta vastaan sai muonaa ja makuusijan. Talo, jossa hevosella matkustavat saivat yöpyä tai josta sai kyydin seuraavaan kievariin. Se oli osa kruunun perustamaa hollikyyditysjärjestelmää ja kuninkaantietä, joka yhdisti Ruotsin valtakunnan Viipurista-Tukholmaan. Kievaria pitivät maaseudun isot talot ja pappilat, koska se oli hankalaa ja kallista hommaa, mutta vastineeksi talo vapautettiin sotaväenpalveluksesta ja ne saivat viinanpoltto-oikeuden. Se oli silloin ja se on yhä kaikkien anniskelupaikkojen kannattavuuden kivijalka/perusta.
Kun matkoillani saavun uuteen tai vanhaan, tuttuun tai tuntemattomaan paikkaan, minä menen aina lähimpään baariin. Sillä ei ole niin väliä miltä se näyttää, kunhan se on ollut samassa paikassa mahdollisimman kauan. Pääasia on se, että sisällä istuu muita ihmisiä ja tunnelma on hyvä. Haluan tuntea paikan tunnelman, aistia sen hengen ja löytää näin kaupungin atmosfäärin.
Minkälainen paikka tämä on. Minkälaisia tämän paikan ihmiset ovat. Miltä he näyttävät. Mitä he ajattelevat, sanovat ja tekevät. Tarjolla olevien paikallisten nautintoaineiden ja kemikaalien myötävaikutuksella kuva alkaa pikkuhiljaa selvitä ja piirtyä kirkkaana esiin.
Opiskeluvuosina, joskus 80-luvun alussa tein tutkimusmatkan keskieurooppalaiseen kahvilakulttuuriin. Tarkoitus oli tutustua ja perehtyä vuosisadan vaihteen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kahvilakulttuuriin. Yksinkertaisesti istumalla niissä. Kaikki ne kulttuuri-, tiede- ja taidekirjat, jotka olin lukenut ja joista pidin, pyörivät jollain tavalla aina kahviloiden ja baarien ympärillä.
Matka oli kaikin puolin onnistunut. Taustatyö oli tehty. Kirjat luettu. Lähdemateriaali kerätty. Kartat hankittu, reitit suunniteltu, etäisyydet mitattu ja matkan tärkeimmät kiintopisteet ja etapit merkitty tarkasti karttalehdille. Aikataulut oli tarkistettu ja liput ostettu.
Kaikki ja jokaikinen paikka, josta olin lukenut, joissa ne ihmiset, joista olin lukenut, olivat istuneet, olivat edelleen olemassa. Näytti siltä, että mikään ei ollut muuttunut sadassa vuodessa. Kaikki oli ennallaan. Vörösmarty, Cerbeaud, Cafe New York, Kärtner Bar, Café Sacher, Café Central, Baltic Café, Grand Café Orient ja Hotel Europa kaikki ennallaan ja juuri sellaisina kuin kuvittelin niiden olevan.
Yhteistä niissä kaikissa on kahvin, tupakan ja viinan tuoksu. Pitkä baaritiski, juhlava ja massiivinen puinen ja metallinen laitos, joka hallitsee tilaa. Sen takana nousee lasista ja peileistä rakennettu loistava hökötys, joka notkuu kirkkaita laseja ja värikkäitä pulloja. Baaritiskin takana pönöttää paikan isäntä ja vierellä hosuu taidoistaan ylpeä baarimikko. Salissa juoksentelee mustiin housuihin ja valkoisiin esiliinoihin pukeutuneita jäykkiä miestarjoilijoita. Seiniä pitkin kiertää punaisia penkkejä, pieniä pöytiä ja keveitä tuoleja Katosta riippuu kirkkaita valoja. Peilit heijastavat salin valot, värit ja ihmiset edestakaisin seinältä toiselle. Tila jakautuu hyviin ja huonoihin paikkoihin. Eteen, taakse, keskelle ja sivuille. Paikkoihin, joista näkee ja tulee hyvin nähdyksi ja toisiin, joissa voi lymyillä katseilta suojassa.
Ajatukset ajateltu, kirjat kirjoitettu, kumoukset kumottu. Näin ja koin juuri sen mitä olin odottanut. Siis jotain odottamatonta. Jotain, jota en ollut osannut odottaa tai suunnitella. Juuri siksi kahvilaan ja baariin pitää mennä. Varsovassa, Krakovassa, Brnossa, Prahassa, Budapestissa, Wienissä, Pariisissa, Venetsiassa, Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja kaikkialla muuallakin.
Kun istut tällaisessa hyvässä paikassa ja aistit sen tunnelman, tajuat, että se ei ole voinut syntyä yhdessä yössä eikä yhden ihmisen voimilla, vaan se on syntynyt hitaasti ja vähitellen. Monen ihmisen voimalla. Vaivoja säästämättä. Tunnelmasta tulee ajansaatossa niin tiheä, että se tarttuu lähtemättömästi seiniin ja kattoon. Voit olla varma, että istut hyvässä seurassa. Jos pidät kirjasta ja sen kirjoittajasta tai tunnet sielujen veljeyttä ja yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan voit olla varma, että juuri tähän paikkaan kannattaa tulla. Täällä istuu samanlaisia ja samanhenkisiä ihmisiä, joiden ajatuksia ohjaavat sama virrat, joiden keskellä sinä viihdyt. Yhden kahvikupin hinnalla saa aitiopaikan tämän paikan elettyyn elämään, menoon ja meininkiin. Tapoihin ja tottumuksiin. Siis elävään kulttuuriin.
Tietenkin joskus käy niin, että hyvät paikat tukehtuvat omaan hyvyytensä. Ne ikään kuin kuolevat omaan maineeseensa ja kuuluisuuteensa. Näiden paikkojen traaginen tai väistämätön kohtalo on tulla niin kuuluisiksi, että kaikki se mikä teki niistä aikanaan niin hyvän ja kuuluisan, liukenee, haihtuu ilmaan ja pilaantuu. Jäljelle jää vain paha kuiva maku, muisto ja kadonnut tunnelma, johon ei voi enää astua sisään. Kaikki muuttuu lopulta itsensä irvikuvaksi. Tässä näyttää olevan jotain väistämätöntä.
Nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille on kirjoitettu paljon matkaoppaita. Guide Michelin, Qault Millau, Lonely Planet ja Tripadvisor. Ne antavat nopeasti ja vaivattomasti lausuntoja siitä, onko paikka maineensa veroinen ja hintansa arvoinen. Ne ohjaavat matkustajia tiettyihin ja yleensä samoihin paikkoihin ja moni seuraa näitä ohjeita tunnetuin seurauksin.
Ehkä näistä asioista ja paikoista ei pitäisi puhua lainkaan. Ehkä olisi parempi vaieta ja olla hiljaa. Pitää koko homma omana tietonaan ja varjella sitä jonkinlaisena salaisuutena.
Kun yritetään olla käytännöllisiä, työn ja huvin voi joskus yhdistää. Kun sen osaa. Tarkoitan elämän pakollisia työkuvioita, joihin kuuluu huonekalumessut, siellä sun täällä, Ruotsissa, Tanskassa tai Italiassa. Joka vuosi, vuodesta toiseen ja aina samaan aikaan vuodesta pitää mennä samoihin paikkoihin niin kauan kuin kiinnostaa, jaksaa tai on pakko.
Näissä tilanteissa ja ulkomaan matkoilla on hyvä olla rutiineja. Kaikkea ei voi eikä kannata keksiä ja aloittaa alusta, silläkin uhalla, että menettää ja jää paitsi jostain. Kannatta pitää kiinni niistä hyvistä paikoista, jotka olet jo löytänyt. Sitä paitsi sivistyneen ihmisen ei tarvitse jatkuvasti nähdä uusia asioita ja kokea uusia elämyksiä. Hän osaa nauttia siitä hyvästä ja vähästä, joka hänellä jo on.
Hyviä esimerkkejä on monta. Kuten arvaatte Tukholmassa, me Jouko, Pentti, Simo, Jöiski ynnä muut päädymme aina taiteilijoiden perustamaan ja suosimaan Konstnärs Baariin, Norrlandsgatan 9, josta Evert Taube niin kauniisti laulaa: helmi Tukholman baarien joukossa. Ja me menemme sinne joka ikinen kerta.
Ja heti sen vieressä Stureplanilla on Sturehof ja vähän kauempana Rich, kumpikin Jonas Bohlinin 80-luvulla suunnittelemia kahviloita ja ravintoloita. Niissä on jotain ajatonta. Bohlin osaa tämän homman paremmin kuin kukaan muu. Tilat ovat pysyneet presiis samassa kuosissa, kun ne olivat alun alkujaan. Minusta tämä on kestävän kulttuurin ja sivistyksen varma merkki.
Kööpenhaminassa Bella-Centerin messukeskuksessa järjestettiin pitkään ja vielä 80-luvun loppuun asti pohjoismaiden parhaat huonekalumessut. Kööpenhamina on lähellä mutta se on selvästi jo osa Euroopan mannerta ja huokuu continentalia meininkiä. Kööpenhaminassa baarikärpäsen on hyvä olla. Hyviä ikivanhoja kapakoita löytyy joka puolelta kaupunkia, usein vanhojen kauppiastalojen katukerroksista ja kivijaloista.
Kööpenhaminan vanhassa satamassa Nyhavnissa on kapakoita enemmän kuin missään. Satama-altaan aurinkoisella puolella on vanhoja merimieskapakoita. Ja toisella, varjoisalla puolella oli Poul Kjaerholmin suunnittelema Den Sorte Ravn niminen ravintola. Katutason alapuolella. Matalassa valkoiseksi kalkitussa tiiliholvatussa kellarissa.
Se oli tyylikäs ja asiallinen paikka. Ja täällä minä ymmärsin tanskalaisen arkkitehtuurin ytimen. Yksinkertaisen, pelkistetyn eleganssin. Hyvin peitetyn korkean laadun ja jonkinlaisen vaatimattoman ja viileän hienostuneisuuden salaisuuden.
Ja kuten te varmaan tiedätte, joka kevät mennään Milanon huonekalumessuille. Myös siellä on hyviä kahviloita ja baareja. Päivän ja koko messuviikon voi aamusta iltaan suunnitella suunnilleen niin, että miten yhdestä baarista mennään toiseen. Mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Ja siihen väliin mahtuu kaikki se mikä pitääkin. Kaikki messuhallit, näyttelyhuoneet, kaupat ja galleriat. Ja lopulta se tarkoittaa myös sitä, että jossain vaiheessa, yön myöhäisinä tunteina päädytään Maurizio Stocchetton Bar Bassoon, sillä niin tekevät kaikki muutkin.
Oikea italialainen kahvila, jonka nimi on bar, baari, kulmakivi on sen tiski, johon nojaavat sisäpuolelta minkä kahvin valmistamiselta ehtivät, kahvilan työntekijät ja ulkopuolelta kahvilan asiakkaat. Walter Benjamin.
Kun Ben af Schultén tuli Milanoon, Lillo Mangano, Artekin Italian agentti, maahantuoja ja yhteysmies oli vastassa ja sanoi, että ennen kuin me teemme mitään työasioihin liittyvää, me menemme Camparino Baariin Galleria Vittorio Emmanuelessa Duomon kupeessa ja otamme negronit. Niin päästään hyvään tunnelmaan - ennen kuin työt alkavat.
Yksi tärkeä tehtävä ulkomaanmatkoilla, riippumatta siitä mihin menee, on löytää niin sanottu keulabaari. Keulabaari on paikka ja sijaitsee paikassa, jonka ohi kaikkien on kuljettava, mennäkseen sinne, minne ovat menossa. Kun tämän paikan löytää ja sinne istuu voi olla varma, että kaikki – siis ihan kaikki, kulkevat siitä enemmin tai myöhemmin ohi. Sillä ei ole mitään tekemistä sattuman kanssa, vaan se on luonnonlaki.
Keulabaari on kuin laivan komentosilta. Sieltä näkee eteen, sivuille ja taakse. Ero laivaan on siinä, että baarissa sinä pysyt paikallasi ja kaikki muu liikkuu ja lipuu ohi.
Kun työ- ja tunne-elämä myöhemmin heitti minut 80-luvun lopulla Pariisiin, olosuhteet baari- ja kahvilakulttuuriin syvempään perehtymiseen olivat taatut, sillä joka ikisessä kaupungin korttelissa oli monta hyvää kahvilaa ja baaria.
1700-luvun lopulla Ranskan vallankumouksen aloittaneet kuumapäät olivat jakautuneet lukemattomiin fraktioihin ja falangeihin ja kaikilla oli tietenkin oma kahvilansa, jossa kokoontua ja keskustella sekä juonia salajuonia toisia vastaan. Oli Feuillantit, Girondistit, Jacobiinit, Kordilieerit, Raivopäät, Sanskulotit, Tasankolaiset, Vuoristolaiset ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Ja kaikilla oli oma paikkansa, josta heidät oli joka ilta helppo löytää, yhtä hyvin voidakseen liittyä joukkoon tai vaihtoehtoisesti voidakseen vangita koko konklaavin ja kuumapäisen sakin kerta heitolla.
Toinen kahviloiden perustamisen kultakausi alkoi Pariisissa 1800-luvun lopulla konservatiivisen vallankumouksen keskellä. Kun Napoleon III oli kaapannut vallan Pariisin prefekti Paroni Haussman pantiin modernisoimaan keskiaikaista kaupunkia. Hän jakoi kaupungin osiin rakentamalla niiden väliin suoria leveitä katuja ja kaasulyhdyin valaistuja bulevardeja sekä purkamalla vanhat keskiaikaiset korttelit ja rakentamalla niiden tilalle uusia komeita ja korkeita kivitaloja. Tarkoitus oli rauhoittaa katuja, viihdyttää ihmisiä ja tuottaa keskiluokan tarpeisiin ja makuun sopivia tiloja ja taloja sekä kartuttaa vuokratuottoja. Katutasoon tuli kauppoja, teattereita ja meitä erikoisesti kiinnostavia kahviloita, ravintoloita ja baareja. Pariisista tuli eurooppalaisen talous- ja kulttuurielämän ehdoton keskus.
Näihin vasta perustettuihin uudentyyppisiin tiloihin, kahviloihin ja baareihin tarvittiin tietenkin uudenlaisia kevyitä ja halpoja kalusteita. Ja tähän saumaan iski itävaltalainen yrittäjä ja teollisuusmies Michael Thonet poikineen. Hän kehitti vain viidestä yksinkertaisesta osasta kokoonpannun kahvilatuolin. Pyöreäksi sorvatuista pyökkisoiroista taivutetut ja ruuveilla kootut kahvilakalusteet merkitsivät kumousta koko kalusteiden suunnittelun ja valmistamisen saralla. Ne olivat kaikkien nähtäviä teollisen vallankumouksen merkkejä. Koneen voimalla valmistettuja yksinkertaisia, toimivia ja keveitä, mutta kestäviä kalusteita.
Menetelmän ylivoimaisuus ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Vain 20 vuotta ensimmäisen Thonet-tehtaan perustamisen jälkeen, oli ympäri Eurooppaa toiminassassa yli 50 samalla tuotantotekniikalla toimivaa, kilpailevaa huonekalutehdasta.
Poul Henningsen, jolla oli sekä silmää että terävä kieli sanoi osuvasti: ”Arkkitehti, joka pystyy suunnittelemaan viisi kertaa kalliimman, kolme kertaa raskaamman ja puolet yhtä mukavan ja neljänneksen yhtä kauniin tuolin, kuin tämä - voi olla varma saavuttavansa mainetta itselleen.”
Kahviloissa istuvat suuren vallankumouksen pettämät taiteilijat keskittyivät todellisuuden kuvaamiseen sen sijaan, että olisivat yrittäneet muuttaa sitä. He jättivät yhteiskunnan muuttamisen sikseen ja kirkon, kuninkaan sekä porvarit ja kauppiaat omaan rauhaansa ja keskittyivät taiteellisen vallankumouksen tekemiseen ja laadintaan. He päätyivät impressionismiin ja loivat samalla oman mikrokosmoksen ja markkinat, jossa asiakkaina olivat toiset taiteilijat. Nerokasta!
Näiden lukemattomien ja yhä toiminnassa olevien klassisten vuosisadan vaihteen, Belle Époquen baarien ja ravintoloiden rinnalle tuli yksi poikkeustapaus. Tarkoitan Philippe Starckin suunnittelema Café Costes kahvilaa. Se oli ihme. Ajatelkaa tätä, että joku onnistuu perustamaan menestyvän kahvilan ja baarin kaupunkiin, jossa on yli sata vuotta toiminut moni maailman kuuluisimmista kahviloista ja baareista.
Nuori auvergnelainen limonaadikauppias ja baarimikko Jean Costes palkkasi Philippe Starckin suunnittelemaan Pariisin keskustaan, Place de Innocents torille, kauppahallien kylkeen uuden kahvilan. Hän pani kaikki, sekä omat että toisilta lainatut ja varastetut rahat peliin. Ja siinä kävi niin kuin voi vain kuvitella. Todella hyvin tai huonosti.
Paikka oli aina täynnä nuoria kauniita ihmisiä. Täynnä tarvetta nähdä ja tulla nähdyksi juuri oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa. Café Costes oli iloisen ja huolettoman 80-luvun näyttämö, täynnä itseään. Ja kun esilletulijoita ja -panijoita alkoi olla liikaa, ahtaus alkoi kai lopulta ahdistamaan kaikkia ja lopulta myös paikan omistajaa, joka oli saavuttanut kaiken ja enemmän kuin oli uskaltanut odottaa tai toivoa. Paikasta tuli yksinkertaisesti niin suosittu, että Costes kyllästyi ja päätti lopulta lopettaa koko homman ja purkaa koko komeuden.
Mutta aina ei tarvitse mennä kovin kauas. Helsingin keskustassa on yksi hyvä baari ja se on minun kantabaarini. Bar No.9. Uudenmaankadulla. Se on kohta 30 vuotta ollut samanlaisena kuin Eki Kallunki ja Stiina Seppälä sen aikoinaan avasivat. Paikan nykyinen omistaja Niklas Engblom on juuri sen verran fiksu, että ei ole tehnyt eikä muuttanut yhtään mitään.
Kun siirrytään nykyaikaan, arkkitehtuurikilpailuihin ja kaikenlaisiin kaupungin kaunistamis- ja elävöittämisprojekteihin, ei voi olla huomaamatta, että niihin kuuluu aina vähän koominen ja pakkomielteen kaltainen kahviloiden, baarien ja ravintoloiden perustaminen. Ikään kuin ne olisivat takuu siitä, että ihmiset ihmeen kaupalla alkaisivat viihtymään ja voimaan hyvin tässä kylmässä, kovassa ja julmassa maailmassa.
Ja tämä saa ajattelemaan anniskelupaikkojen markkinoinnin ongelmaa ja ketjun probleemia. Miten monistaa ainutlaatuisuuta? Mikä tekee jostain paikasta niin ainutlaatuisen, että ahne ei voi olla ajattelematta eikä yrittämättä monistaa sitä ja perustaa ketjua? Mikä osa tästä alkuperäisestä ja ainutlaatuisesta on siirrettävissä yhdestä paikasta toiseen? Onko se paikka, henkilökunta, asiakkaat, ruoka vai juoma? Sisustus, kalustus tai tunnelma? Vai onko se nämä kaikki asiat yhdessä? Ja jos se on näin, niin miten tätä voi edes ajatella monistettavan?
Näyttää siltä, että ihmiskunnan arvokkaimmat ajatukset ja aineettomat saavutukset jotenkin syntyvät näissä joutilaisuuden tiloissa.
Kiireetön, maailman menosta vapaa, keskustelun ja lukemisen paikka, jossa on tilaa ja aikaa ajatella asioita, joita kukaan ei tarvitse, kysy tai osaa pyytää. Ehkä hyvä idea syntyy vain tällaisessa tilassa ja tilanteessa, jossa mikään ei ole etukäteen suljettu pois tai ulos laskuista. Minä pidän tästä.
Lopuksi vielä yksi vihje. Lukekaa Charles Baudelairen kirja ”Le Spleen de Paris” ja kohta, jossa hän kehottaa humaltumaan. Hän tietää mistä puhuu. Tehkää mitä teette, mutta tehkää se täysin sydämin ja kaikki aistit avoinna.
"On aina oltava humalassa. Siinä kaikki: yksin siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja sortaa teitä maahan, teidän on lakkaamatta humalluttava. Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan. Mutta humaltukaa." Charles Baudelaire
Kuten sanottu uuteen paikkaan, kylään tai kaupunkiin tultaessa on ensimmäinen tehtävä ottaa selvää paikan anniskelupaikoista ja baareista. Ranskassa se ei ole kovin vaikeaa. Paitsi pienessä Pontcharran kaupungissa jossain Chamberyn ja Grenoblen puoliväissä Isère joen laaksossa. Tämä on hitaasti kuoleva kaupunki ja sen näkee siitä, että kaupat, kahvilat, baarit ja ravintolat ovat sulkeneet ovensa. Monien pikkukaupunkien ja kylien keskustojen kahvilat ja ravintolat ovat menettäneet asiakkaansa ja jääneet tyhjiksi, kun uudet tiet rakennetaan ja liikenne ohjataan kaupunkien ohi. Minä olen löytänyt tasan yhden maineensa veroisen paikan Pontscarrasta. Se on Le Petite Bar, Chez Serge. Kylän ainoa jäljellä oleva aito baari, jonka tiskin ääressä vanhat äijät juttelevat illasta toiseen omiaan.
Epätoivoisena lähdin kerran kävelemään poispäin kaupungin keskustasta. Siinä toivossa, että jossain maantien laidalla olisi vielä jäljellä vanha rekkakuskien suosima kahvi ja taukopaikka. Parin kilometrin kävelyn jälkeen kaupungin ulkopuolella vastaan tuli suljettu bensa-asema. Paikka oli pimeä. Kaikki kyltit ja valomainokset olivat ja kauan aikaa sitten ruuvattu pois. Bensapumput ja peltikatokset ruosteessa. Ovi oli kiinni, eikä siinä ei ollut ovenkahvaa, mistä vetää. Sain sormet karmin väliin ja oven auki. Baari oli tyhjä. Ketään ei näkynyt sisällä. Aloin yskimään ja pitämään ääntä. Haloo! Mitään vastausta ei kuulunut. Lopulta tiskin takaa muoviverhon välistä esiin tuli vanha nainen siivousmoppi ja kumihanskat kädessään. Nainen ihmetteli minua eikä sanonut mitään. Tilasin kohteliaasti kahvia ja lasin viinaa. Mutta mitään ei tapahdu. Lopulta huomasin, että seinän vieressä penkillä makasi mies, joka alkaa vähitellen heräämään syntyneestä metelistä. Mies nyökytteli päätään naiselle, joka ryhtyy valmistelemaan tekemääni tilausta. Mies istui pöytääni ja alkoi puhua. Te olette muukalainen ja tulette jostain kaukaa - minä tulen Saksasta. Olen tubisti, savustan kalaa, lihaa ja muuraan savupiippuja.
Minä en vielä tänä päivänäkään tiedä tulinko suljetulla bensa-asemalla asuvan pariskunnan kotiin vai olinko tämän kuihtuvan kahvilan viimeinen asiakas.
Skool,
Martin Relander
19.2.2023