Etsi

ARKKITEHTUURI


Arkkitehtuurista on kirjoitettu paljon ja hyvin. Voisiko sitä tarkastella uudesta näkökulmasta?


Arkkitehtuurin alkuperää ja ihmisen tarvetta asettua asumaan paikalleen ja suojautua luonnonvoimia vastaan on käsitelty perusteellisesti. Samoin rakentamisen yleviä, älyllisiä, teknisiä ja taiteellisia saavutuksia on ylistetty. Entä jos lähtökohdaksi otetaan rakkaus? Rakkaus rakentamiseen.


AKSELI GALLEN KALLELA / UUDISRAIVAAJAT 1900 / ATENEUMIN TAIDEMUSEO

Kysytään miten käy, kun ne, jotka eivät tee arkkitehtuuria työkseen vaan rakentavat rakkaudesta, kun arkkitehtuurin amatöörit ryhtyvät suunnittelemaan ja rakentamaan taloja, kun harrastajat, diletantit, poropeukalo tai joku muu taitelija ellei peräti sisustusarkkitehti ryhtyy puuhaan. Ihme ja kumma, kaikenlaisten epätoivoisten, hapuilevien, teeskentelevien ja yliyrittämisen makuisten kyhäelmien keskeltä löytyy silloin tällöin kaikkein hienoimmat aikaansaannokset ja rakennukset.


Lähtökohta: arkkitehtuurin tuhatvuotisesta historiasta ja teoriasta mitään tietämätön kirvesmies. Kädessä kirves, saha ja kaira. Ympärillä puuta. Mäntyä ja haapaa. Syntyy jykevä hirsikehikko. Varaus. Nurkkasalvos. Harjakatto. Päre- ja paanukatto. Matala ovi ja pienet ikkunat. Eteinen ja kaksi huonetta. Paritupa. Tuvassa takka ja uuni, nurkassa pitkä penkki ja pöytä, lattialla räsymatto. Siinä kaikki. Ei muuta.


Ja kuitenkin tässä näkyy jotain muutakin kuin olemassaolon kamppailu, pakko tai tehokkuuden tavoitteleminen. Siinä näkyy myös talonpoikainen eetos, telos, paatos ja kauneuskäsitys. Syvään juurtunut ja erottamaton osa elämää ja elämän iloa. Siihen mihin järki ei pysty tarvitaan sydäntä.


RYYSYRANNAN JOOSEPIN TALO / JAANA LUKKARIN ARKISTO

Pariisi vuonna 250. Saint Denis oli nimitetty Pariisin ensimmäiseksi piispaksi, mutta roomalaiset pakanat leikkasivat piispalta pään poikki. Hän pettyi saamaansa kohteluun ja lähti murjottaen pois paikalta pää kainalossaan, käveli kohti pohjoista, kunnes häntä alkoi väsyttää ja hän päätti heittää henkensä. Piispa saapui pieneen kylään, jossa ystävällinen majatalonpitäjä lupasi auttaa ja pani hänet kuoppaan. Siinä kävi tietenkin niin, että hänestä tehtiin katollisen kirkon marttyyri ja ihmisiä alkoi virrata ihmettelemään hänen hautaansa niin, että lopulta siitä tuli pyhiinvaelluspaikka. Saint Denisistä tehtiin Ranskan suojeluspyhimys. Paikalle pystytettiin pieni kirkko, mutta se kävi heti ahtaaksi, kun sakkia tuli aina vaan lisää ja lisää.


GOOTTILAINEN PILARIJÄRJESTELMÄ / SAINT DENISIN BASILIKA 1147

Silloin peliin puuttui pieni ja tarmokas Apotti Suger. Suger rakensi Saint-Denisin basilikan Herran kunniaksi, omia voimiaan ja valtion varoja säästämättä. Suger pani kaiken peliin ja päätti, että nyt rakennetaan jotain ennennäkemätöntä ja niin tehtiin. Saint-Denisin basilikasta tuli länsimaiden huomattavin katedraali ja ensimmäinen goottilainen kirkko.


Hankkeen hienous on siinä, että yritettiin tehdä jotain mahdotonta. Massiiviset umpinaiset romaaniset seinämuurit ja matalat paksujen pylväiden kannattamat puolikaariholvit korvattiin siroilla pilareilla ja niiden päällä kulkevilla ruoteilla ja väliin pantiin suuria ikkuna- ja lasirakenteita. Kirkko korotettiin ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Siitä tuli koristeellisempi, yhteneväisempi ja valoisampi kuin yhdestäkään aikaisemmin rakennetusta rakennuksesta. Tavoitellessaan yhteyttä korkeampiin tahoihin Suger loi perustan goottilaiselle arkkitehtuurille, joka jyräsi rakentamisessa seuraavat viisisataa vuotta.


ALBERT ENGSTRÖMIN ATELJEE GRISSLEHAMNISSA / YNGVE HELLSTRÖM / POSTMUSEUM

Samaan aikaan, kun 1900-luvun vaihteessa Suomessa tapahtui kansallinen herääminen, ruotsalaisissa taidepiireissä herättiin siihen, että Ruotsin kuningashuoneen ja hovin aikaansaannosten rinnalla eli talonpoikainen kulttuuri ja rakentamistapa, joka on muutakin kuin aateliston maun ja tyylin kömpelöä matkimista ja arvokas sinänsä. Anders Zorn, Bruno Liljeforss, Carl Larsson ja Albert Engström rakensivat kansanomaisesta talonpoikaisesta rakennusperinteestä ammentavia ateljeekoteja, jossa luova työ oli mahdollista ja jotka olivat sopusoinnussa maiseman kanssa.


Albert Engström oli satiirinen ja virtuoosimainen ruotsalaisen kansanluonteen ja -tyypin kuvaaja. Hän rakensi Ahvenanmerellä sijaitsevan Grissleshamnin saaren kärkeen ateljeen, jonka seinät on maalattu maan puolelta punaiseksi ja meren puolelta valkoiseksi. Se toimii siis väylämerkkinä merenkulkijoille.


”Nu är min atelier färdig. Den är precis som jag vill ha den och ligger just där jag vill ha den. Där skola mina vänner få bo, när det kommer på besök, och somna vid det vackraste musik som finns”. Talon seiniä kiertää pitkiä penkkejä ja arkkuja ja se on täynnä kaikenlaista poikien krääsää lattiasta kattoon. Työkaluja ja aseita, puukkoja, pistooleja, kiväärejä ja kanootteja. Piippuja, pulloja, laseja, leilejä ja tietenkin taidetta.


ALBERT ENGSTRÖMIN ATELJEE GRISSLEHAMNISSA / YNGVE HELLSTRÖM / POSTMUSEUM

Saksalainen taiteilija ja dadaisti Kurt Schwitters kehitti I maailmansodan hävityksen ja sitä seuranneen taloudellisen romahduksen keskellä kollaasitekniikan huippuunsa. "What I had learned at the academy was of no use to me. Everything had broken down and new things had to be made out of the fragments; and this is Merz."


Hän keräsi roskia Berliinin kaduilta ja liimaili paperinpaloja laudanpaloille ja kutsui syntynyttä lopputulosta taiteeksi. Se meni hyvin läpi. Mutta Schwittersin kunnianhimo oli paljon korkeammalla. Hän halusi rakentaa tilallisen taideteoksen, kollaasin, jossa asua ja työskennellä ja viettää taitelijaelämää.


KURT SCHWITTERS / MERZBAU 1923-1933 / WALDHAUSENSTRASSE 5 / HANNOVER / WILHELM REDEMANN

Schwittersin paukut eivät riittäneet koko talon tekemiseen, vaan hänen piti tyytyä tälläämään tavallisen kerrostalon asunto uuteen uskoon kaikenlaisia puulevyn paloja, palikoita ja rimoja käyttämällä. Ja niin hän tekikin. Hän kutsui tätä rakennus- ja taidehankketta Merzbauksi. Schwitters toteutti sen kaksi kertaa. Ensimmäinen tuhoutui liittoutuneiden pommittaessa Hannoveria 1943. Toinen Merzbau raunioitui ihan omia aikojaan. Tai ehkä vuokraisäntä ei ollut samaa mieltä muutostoimenpiteiden tarpeellisuudesta, puhumattakaan näiden taiteellisesta tasosta. Näistä kolmiulotteisista kollaaseista ei jäänyt jäljelle muuta kuin pari epäselvää valokuvaa.


Myöhemmin kaikki maailman dekonstruktivistit, Coop Himmelbau, Bernard Tschumi, Frank Gehry, Zaha Hadid ja Daniel Libeskind tulivat perässä ja yrittivät epätoivoisesti aikaansaada saman efektin. Ja väittää, että heidän hankkeissaan on kyse ennennäkemättömästä älyllisestä taideponnistuksesta vailla vertaa.


Suosikkifilosofimme Ludvig Wittgenstein oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat jo 1917 teoksessaan Tractatus Logico-philosophicus. Paremman tekemisen puutteessa hän päätti kokeilla monipuolisia lahjojaan arkkitehtuurin alalla. Hän suunnitteli siskolleen Margarethe Stonborough-Wittgensteinille viileän abstraktin palatsin Wienin kaupungin keskustaan ja harkitsi vakavasti arkkitehdin ammattiin ryhtymistä. Margarethe oli sitä mieltä, että talo oli hyvin kaunis, mutta siinä oli yksi vika. Se oli suunniteltu Jumalille - ei ihmisille.


GUSTAV KLIMT 1905 / MARGARETHE STRONBOROUGH-WITTGENSTEIN / BAVARIAN STATE COLLECTION

Mutta pohjimmiltaan Wittgenstein halusi pois tästä maailmasta ajattelemaan omia ajatuksiaan, ilman minkään tai kenenkään häirintää. Hän rakensi itselleen pakopaikan tunnetun maailman reunalle, Skjoldenin kylään, Lustrafjord -vuonon pohjukkaan, Norjaan. Wittgenstein palkkasi paikallisen kirvesmiehen rakentamaan talon, jossa oli tupa, keittiö ja yksi makuuhuone pienen Eidsvatnet -nimisen järven rannalle.


Bertrand Russell oli kauhuissaan kuullessaan Wittgensteinin hankkeesta. ”I said it would be dark, and he said he hated daylight. I said it would be lonely, and he said he prostituted his mind talking to intelligent people. I said he was mad, and he said God preserve me from sanity. God certainly will”.


Talo oli harjakattoinen hirsikehikko – eli käkikello. Se rakennettiin luoksepääsemättömän jyrkkään vuonon rinteeseen, jonne pääsi vain soutamalla. Wittgenstein vietti talossa muutamia kesiä ja viimeisteli siellä toisen ja samalla viimeisen pääteoksensa Filosofisia tutkimuksia. Hän oli tyytyväinen paikkaan ja sen tunnelmaan. “My day passes between logic, whistling, going for walks, and being depressed”.


EIDSVATNET / SKJOLDEN / NORJA 1913

Wittgensteinin lähdettyä talo jäi tyhjäksi. Hirsikehä purettiin ja siirrettiin keskelle Skjoldenin kylää. Eterniittilevyjä lyötiin seiniin ja neropatin käkikello unohtui, kunnes pari vuotta sitten filosofin norjalaiset ystävät ja ihailijat heräsivät ja hilasivat talon takaisin alkuperäiselle paikalleen ja järjestävät siellä nyt korkealentoisia keskusteluja ja kokouksia.

KÄKIKELLO / SKJOLDEN / BEN RICHARDS 1950 / WITTGENSTEIN ARCHIVES / CAMBRIDGE

Vielä aivan loppumetreillä ja kalkkiviivojen häämöttäessä Wittgenstein sai hyvän idean ja tarjoutui suunnittelemaan seuraajalleen ja ystävälleen professori Georg Henrik von Wrightille talon Cambridgen yliopistokaupunkiin. Viisaana miehenä Georg Henrik kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta. Ehkä se oli parempi niin.


NÄKYMÄ VUONOLLE / HARALD VATNE 2019

Pierre Chareaun suunnittelema lasitalo, Maison de Verre 1928 on Pariisin VII kaupunginosassa sijaitseva rakennustaiteellinen ja- tekninen ihme. Siinä on sitä jotakin. Mahdoton tehtävä. Se on seurapiirilääkäri Jean Dalsacen klinikka ja koti vanhan kerrostalokorttelin sisäpihalla. Voi nähdä kuinka Dalsacen ja yläkerran naapureiden alahuuli alkaa väpättää kun Chareau ehdottaa, että paikalla sijaitsevan kerrostalon kaksi alinta kerrosta puretaan ja tilalle rakennetaan teräksestä ja lasitiilestä lääkärin vastaanotto ja luksusluokan edustusasunto.

PIERRE CHAREAU / MAISON DE VERRE 1928-31 / PARIISI

Korttelin sisäpihan perällä lymyävään taloon tullaan matalasta ovesta. Alakerrassa on vastaanotto. Kapeat portaat johtavat toiseen kerrokseen, jossa aukeaa huikea kahden kerroksen korkuinen salonki, kirjasto ja musiikkisali. Kirjoja on lattiasta kattoon. Koko julkisivu on lasitiiltä, jonka kautta päivänvalo tulvii sisään. Ikkunoiden ulkopuolelle on asennettu valonheittäjiä, jotka antavat erikoisen iltavalaistuksen talon sisätiloihin. Hankkeen edistymistä seurannut, kateudesta kalpea Le Corbusier hiippaili iltaisin rakennustyömaan ympärillä tekemässä muistiinpanoja.


Talon sisustuksen erikoispiirre on teräksen käyttö kaikissa rakenteissa ja kiintokalusteissa. Se on kuin teollisuushalli tai konepaja. Lattia on Pirellin harmaata kumimattoa. Chareaun suunnittelemissa kalusteissa on käytetty eksoottisia trooppisia puulajeja ja verhoilussa värikkäitä silkki- ja villakankaita ja juuri siitä syntyy talon herkkä kontrasti ja tunnelma.


Ainut ongelma tässä on se, että taloon ei pääse sisään. Ei auta muu kuin odottaa kadulla seuraavaa kiinalaista arkkitehtiopiskelijaryhmää ja huomaamatta soluttautua niiden sekaan tai tyytyä pyörittelemään silmiään ja haukkomaan henkeään talon ulkopuolella.


PIERRE CHAREAU / MAISON DE VERRE 1928-31 / PARIISI

Muun muassa Juhani Pallasmaa on siteerannut tätä merkillistä rakennusta (mutta toisaalta mitä hän ei olisi siteerannut) suunnitellessaan Pariisin Suomen kulttuuri-instituuttia Sorbonnen yliopiston viereen - ja se on auki yleisölle.


Saksan miehitettyä Ranskan II maailmansodan alussa juutalainen Pierre Chareau pakeni Vichyn hallituksen vainoja Amerikkaan. Siellä hän suunnitteli toisen, mutta vähemmän tunnetun talon nuorelle taidemaalarille Robert Motherwellille. Talo on täydellinen vastakohta Pariisin lasipalatsille. Rakennus tehtiin Amerikan armeijan ylijäämä parakkielementeistä. Kyhäämällä, soveltamalla ja tuunaamalla. Yksi parakin julkisivu avattiin valtavaksi ateljeeikkunaksi.


PIERRE CHAREAU / ATELJEE MOTHERWELL 1946 / HAMPTONS / USA / KUVA HANS NAMUTH

Ai niin, myös tätä taloa on turha lähteä etsimään. Vaikka Robert Motherwellista tuli maailmankuulu taidemaalari niin talo on jo kauan aikaa sitten purettu. Kun Motherwell sai kuulla talonsa purkamisesta, hän totesi, ”It reminds me of the great Greek poem 'The Barbarians Are Coming´. The reality of the situation is that our society values money more than a creative act.”


PIERRE CHAREAU / ATELJEE MOTHERWELL 1946 / JULKISIVU / BARNEY ROSS ESTATE

Italialainen kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja Curzio Malaparte oli niin sanottu en tvivelaktig figur, mutta niin on hänen talonsakin, Casa Malaparte. Malaparte rakensi arkkitehti Alberto Liberan avulla huvilan Caprille vuonna 1937. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin rakennukseen ei pääse millään eikä talon ympäri voi kävellä. Se sijaitsee niin jyrkällä rinteellä, ettei sitä voi nähdä kokonaisuudessaan kuin mereltä käsin veneestä. Mantereelta katsottuna rakennus näyttää portailta, jotka eivät johda mihinkään. Niin kuin eivät johdakaan.


CASA MALAPARTE / ALBERTO LIBERA / CAPRI 1937 / KUVA GABRIELE BASILICO

Yhdessä huoneessa on takka ja sohva, toisessa pöytä ja kolmannessa kai kirjahylly. Ei paljon muuta. Talon sisustuksessa ja kalustuksessa on jotakin kammottavaa. Kaikki on tehty ryöstetyistä antiikin taideaarteista. Pähkinäpuinen pöydänkansi on laskettu antiikin pylväänpäiden varaan. Barokkikirkon baldakiinia kannattelevista pylväistä on tehty pöydänjalkoja. Luostaripöydän pähkinäpuinen kansilevy toimii kirjahyllynä. Kylpyhuoneen lavuaari on koverrettu roomalaiseen pylväänpäähän. Ja Malaparte ei tiettävästi asunut talossa koskaan. Kaikesta huolimatta kompositiossa on jotakin omaperäistä. Mitä?


GRUZIO MALAPARTE KAIPAA SEURAA 1950

Hullu elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard keksi, että tätä raunioituvaa epäkäytännöllistä taloa voi käyttää Brigitte Bardotin ja Michel Piccolin rappioitunutta rakkaussuhdetta käsittelevän elokuvan kulissiksi. Talo jatkoi rappioitumistaan, kunnes milanolainen designmafia lunasti sen ellahtaneiden juhlien pitopaikaksi.


EILEEN GREY E-1027 / ROQUEBRUNE, CAP-MARTIN 1926-1929

Sitten on tämä Rivieralle, Italian ja Ranskan rajalle , Roquebrune-Cap-Martinin rinteeseen rakennettu talo E-1027. Se on rakennettu rakastavaisten pesäksi. Siinä ei ole mitään ahdistavaa modernin arkkitehtuurin oppia tai dogmia, sääntöä tai kaavaa. Se on puhdasta valoa, iloa, lämpöä ja onnea - niin kauan kuin sitä kestää ja niin paljon kuin sitä yhden naisen elämään voi mahtua.


EILEEN GREY E-1027 / "INVITATION AUX VOUAGE"

Irlantilainen aristokraatti ja taiteilija Eileen Grey oli yksi aikamme omaperäisimmistä suunnittelijoista. Hänen tuotantoaan on vaikea verrata mihinkään tai keneenkään. Esimerkiksi Transat -nojatuoli ja monet satumaisen kauniit värikkäät abstraktit matot ovat vailla vertaansa.


Mutta homma meni happamaksi, kun Le Corbusier, kukas muukaan, pesiytyi taloon ja töhersi talon seinät omaksi ilokseen maalaamillaan kuvillaan. Eileen jätti talon tyhjilleen ja hylkäsi sen oman onnensa nojaan. Epäselvien omistussuhteiden vuoksi talo jäi tyhjilleen vuosikausiksi ja raunioitui hitaasti, kunnes joku oivalsi, että tämä on modernin arkkitehtuurin kirkkaimpia helmiä. Eileen Greyn epiteetissa voisi lukea; ”Quatre ans avant sa mort, Eileen Grey, devint célèbre”.


Ranskalainen modernin kalustesuunnittelun pioneeri Jean Prouvé oli taitava Art Deco -aikakauden käsityöläinen, seppä ja koristetakoja. Hän takoi sydämensä kyllyydestä koristeellisia portteja, kaiteita ja kandelaabereita, kunnes innostui ohutlevyteräksestä, teollisesta sarjavalmistuksesta ja sen mahdollisuuksista rakentamisessa ja kalustesuunnittelussa. Prouvé perusti teräselementtejä, rakennusosia ja kalusteita valmistavan teollisuuslaitoksen Maxévillen kaupunkiin aivan Nancyn kylkeen.


MAISON JEAN PROUVE 1954 / RAKENNUSTYÖMAA / NANCY / KUVA CENTRE POMPIDOU

On vähän epäselvää kuinka onnistuneita Jean Prouvén bisnekset olivat. Joka tapauksessa hän hankki 1950-luvun alussa halvan tontin rakentamiskelvottomalta kaupungin viereiseltä vuorenrinteeltä ja käytti kaikenlaisia verstaannurkkaan jääneitä jämäpaloja talonsa rakentamiseen. Se on yhteen parsittu tilkkutäkki. Kevytrakenteinen, herkkä ja kaikilta osin hyvin sympaattinen talo. Moderni ja esikuvallinen monellakin tavalla.


MAISON JEAN PROUVE 1954 / OLOHUONEEN LASINURKKA / KUVA: HORAK

Amerikkalainen Charles Eames oli kaipparinsa Eero Saarisen kanssa sekaantunut kokeelliseen rakennusprojektiin, jossa tarkasteltiin teollisesti valmistettujen elementtien ja komponenttien mahdollista käyttöä asuintarkoituksiin. Tämän Case Study House -ohjelman aikana rakennettiin toista kymmentä elementtirakenteista loistohuvilaa ympäri Amerikkaa. Tavallisten ihmisten asunto-ongelmiin se ei kuitenkaan tarjonnut minkäänlaista ratkaisua.


RAY & CHARLES EAMES / CASE STUDY HOUSE NO.8 1949 L.A. / STEPHANIE BRACONNIER

Kuuluisin näistä koetaloista on Ray ja Charles Eamesin oma koti ja ateljee. Jälleen kerran melkein rakennuskelvottomalle kapealle rinnetontille plataanien sekaan rakennettu parakki. Tässä Ray ja Charles esittävät kulttuurikodin perheonnea juuri valmistuneessa peltihallissaan. Kannattaa kiinnittää huomiota ympärillä lojuvaan etnografiseen krääsään, jonka keskellä pariskunta teeskentelee istuvansa mukavasti lattiatasossa kyykyssä.


RAY & CHARLES EAMES / CASE STUDY HOUSE / JULIUS SCHULMAN / GETTY RESEARCH INSTITUTE

Suunnilleen samaan aikaan vanhalla mantereella ja Ranskan Alpeilla Charlotte Perriand rakensi itselleen pientä vuoristomajaa. Perriand oli Le Corbusieriltä lähdettyään tehnyt töitä Japanissa. Palattuaan Ranskaan hän sai töitä alkavan hiihtoturismin tehtävissä. Perriand oli kokenut vuoristokiipeilijä ja alppihiihtäjä.


50-luvulla Ranskan Alppien rinteille rakennettiin kovalla tahdilla suuria hiihtokeskuksia. Lumesta ja siihen liittyvästä urheilusta ja turismista puhuttiin ns. valkoisena kultana. Alppikaupungit ja -kylät rakensivat kilpaa suuria hiihtokeskuksia, joita Charlotte Perriand sisusti ja kalusti.


CHARLOTTE PERRIAND RAKENNUSTYÖMAALLA / MERIBELLE, LES ALLUES 1960

Korvaukseksi tehdystä työstä hänelle tarjottiin kelvotonta rinnetonttia, jonka keskellä kökötti vanha raunioitunut kivikasa. Charlotte jätti kivikasan seinät sellaisiksi ja rakensi puusta siihen uuden sisustuksen. Vuoristomajan tunnelma on samaan aikaan karu ja hienostunut. Se on kaunis yhdistelmä maalaistaloa, latoa ja japanilaista pyhättöä.


CHALET PERRIAND / MERIBELLE, LES ALLUES 1960

Mutta meidän ei aina tarvitse kiipeillä luoksepääsemättömille vuorenrinteille etsiessämme rakennustaiteen helmiä. Suomessa löytyy ainakin kaksi sisustusarkkitehdin luomaa arkkitehtonista mestariteosta ja rakennustaiteen helmeä. Ajattelen Yrjö Kukkapuron ja Antti Nurmesniemen atelieereja ja koteja.


Antti Nurmesniemen suunnittelema Kulosaaressa sijaitseva suorakaiteen muotoinen puulla verhoiltu palikka sijaitsee kauniilla kapealla tontilla Kruunuvuorenselän edessä. Laatikko ei sano ulospäin mitään. Lähelle vedenrajaa rakennettu talo on kolmelta sivultaan umpinainen mutta aukeaa yhdeltä sivulta merelle. Mutta sisällä alkaa tapahtua. Talo jäsentyy eri korkuisten tasojen ja tasanteiden avulla korkeammiksii ja matalamiksi toisiinsa sulautuviksi huonetiloiksi ja siitä syntyy rakennuksen arkkitehtoninen vaikutus ja jännitys.


Ulkoa tumman ruskea, melkein musta laatikko on sisältä valoisa. Suuria vaaleita puupintoja ja valkoista kaakelia, puisia tasoja, kaiteita ja sälekaihtimia. Kattoa kantaa hento teräksinen avaruusristikko. Ja siellä sun täällä on suuria isolehtisiä vihreitä kasveja. Se on tarkkaan mietitty edustuskoti ja toimii hyvin Antin kalusteiden ja Vuokon värikkäiden kankaiden ja vaatteiden taustana.

ANTTI NURMESNIEMI / PARVI JA OLOHUONE 1960

Mutta jos ja kun mennään vielä korkeammalle tasolle ja siirrytään yläapuviivoille, löytyy esoteerinen Ateljee Kukkapuro Kauniaisista. Tässä kohtaa kriitikon tumput tippuvat käsistä ja nuttu repeää, sillä eteen ilmestyy lentävä lautanen ulkoavaruudesta.


Talo on Yrjö Kukkapuron ja insinööri ja konstruktööri Eero Paloheimon taidonnäyte vuodelta 1968. Se on jakamaton tila, studio ja koti. Ohut 8 senttiä paksu kolmion muotoinen ruisku/teräsbetonikuori lepää maassa kolmen pisteen varassa. Kulmat on sidottu toisiinsa rakennuksen perustuksessa kulkevilla teräskaapeleilla.


IRMELI JA YRJÖ KUKKAPURON ATELJEEN RAKENNUSTYÖMAA 1960 / KAUNIAINEN

Se on koti, ateljee, grafiikan paja ja valokuvastudio. Se on ultramoderni rakennus vielä tänäänkin, yli 50-vuotta rakentamisensa jälkeen. Se on plastinen tila, vailla muotoa, mittakaavaa ja suuntaa. Kaikki samassa jakamattomassa tilassa, ilman väliseiniä. Ainoat sisustuksen ja kalustuksen kiinteät, paikalleen pultatut osat ovat vesikalusteet, keittiö ja kylpyhuone. Lumpeenlehden muotoinen keittiö on tilan yhdessä nurkassa. Se on vapaamuotoinen pöytätaso, johon on upotettu vesiallas, liesi ja uuni. Kaksi hartsin väristä lasikuidusta valettua sylinteriä toimivat kylpyhuoneena ja vessana.


IRMELI JA YRJÖ KUKKAPURON ATELJEE / HAIMIN VALOKUVASTUDIONA

Yrjö Kukkapuro on avannut kotinsa oven vierailijoille ja avoimesti kertonut kaikille kiinnostuneille talon suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvistä ratkaisuista ja niiden takana olevista ajatuksista, sen rakentamisesta ja siellä asumisesta. Mutta myös siitä, että jossain vaiheessa talon betonikuori alkoi laskea ja sen keskelle piti panna teräksinen pönkkä pitämään katto korossaan. Tätä kutsutaan norumiseksi ja se on painovoiman aiheuttama aineen rakenteen hidas, mutta vääjäämätön muodonmuutos.


Ja jos sallitte, vielä yksi esimerkki rakkaudesta rakentamiseen. Yhdellä kesäisellä purjehduksella Tammisaaresta Thorsvikiin Jöiskin ja Jäämeren kalastajan Yngve Pedersenin kanssa me saavuimme Lygaialla auringon laskiessa Barön salmen läpi Inkoon saaristoon. Me lekotettiin koukku Vornholmin kohdalla, Porkkalan selän edustalle Jöiskin purjehduskaverin arkkitehti Hasse Hägerströmin kesämökille.


HASSE HÄGERSTRÖM 2002 / INKOO / ARNO DE LA CHAPELLE

Me tulimme varoittamatta, mutta meidät otettiin hyvin vastaan. Meille tarjottiin olutta, viinaa, silliä, pottuja ja keitettyjä herneitä voisulan kera. Meille lämmitettiin sauna ja me uimme lämpimässä kesäillassa Suomenlahdessa. Sinä iltana me tunsimme itsemme kuninkaallisiksi pienessä puisessa paviljongissa kallionkolossa ja notkelmassa, jossa jokainen yksityiskohta kertoo suunnittelun ja rakentamisen kauniista niukkuudesta, herkkyydestä, tarkkuudesta ja rakkaudesta.


Yöllä auringon laskettua, Lygaian salongin meribunkassa, aaltojen hiljaa keinuttaessa venettä, minä kääriydyin Elsa Montellin raanuun ja nukahdin Hassen ja Jöiskin muistellessa Johnnie Walkerin voimalla yhteisiä purjehduskisoja ja -seikkailuja. Sen pituinen se.


HASSE HÄGERSTRÖM 2002 / INKOO / ARNO DE LA CHAPELLE

Mutta mikä on tämän tarinan moraali? Kyse ei ole arkkitehtikunnan saavutusten vähättelemisestä, kyseenalaiseksi asettamisesta tai muusta revisionismista. Vaan siitä, että jokainen ammattikunta kehittää omat demoninsa. Jotain, jonka puolesta tai jota vastaan kaikkien sen jäsenten on – tiettynä ajankohtana, tietyssä paikassa – pakko kamppailla. Ja voi olla, että vain ulkopuolinen voi olla tietämätön ja samalla vapaa näistä piruista. Juuri tästä syntyy iloisen, onnellisen ja mistään mitään tietämättömän arkkitehtuurin amatöörin rakennustaiteellinen mestariteos.


Pysykää sisällä tai ulkona, mutta päättäkää itse.


Martin Relander / 10.2.2021


226 katselukertaa

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki