Miltä tuntuu, kun katsoo ympärilleen? Mitä näkyy? Näkyykö mitään? Onko avaria maisemia vai tuleeko seinä vastaan. Onko helppo hengittää vai ahdistaako? Onko tilaa, vai eikö ole? Minusta näyttää siltä, että nyt se loppuu - ikävä kyllä.
Ihmistä on järkyttänyt monet skandaalit ja vallankumoukset. Nikolaus Kopernikus väänsi meidät paikaltamme aurinkokunnan keskeltä sen syrjälle. Charles Darwin syrjäytti ihmisen aseman luomakunnan kruununa ja osoitti, että olemme apinoiden sukulaisia. Friedrich Nietzsche tappoi jumalan ja Sigmund Freud romutti käsityksemme ihmisestä omien tunteidensa ja ajatustensa herrana. Mitä meidän itsetunnostamme on jäljellä tässä mitättömässä pienuudessa, pisteenä äärettömässä avaruudessa?
Esko Valtaoja ei kyllästy huvittelemaan kuulijoiden kustannuksella esitellessään omena kädessään esiintymislavoilla avaruuden mittaamatonta suuruutta ja ihmisen mitätöntä pienuutta, osoittaakseen miten suurten asioiden asiantuntia hän on. Mutta Blaise Pascal sanoo sen paljon kauniimmin. "Par l’espace l’univers me comprend et m’engloutit comme un point, par la pensée je le comprends."
Tämä matemaatikko, filosofi ja parantumaton uhkapeluri varoittaa meitä käyttämästä mitään niin monimutkaista käsitettä kuin tila tai aika selittämään mitään yksinkertaista ilmiötä tai käsitettä, joka pitää selittää. Me tiedämme ja tajuamme mitä tila tarkoittaa, mutta jos meiltä kysytään mitä se tarkkaan ottaen on, alkaa mutapaini ja ylitsepääsemättömät vaikeudet.
Mutta tila on Pascalin kehotuksista huolimatta vastustamaton käsite. Se tekee mahdolliseksi asioiden välisten suhteiden tai relaatioiden ajattelun ja käsittelyn.
Oletteko pohtineet tilaa? Miltä se tuntuu ja miltä se näyttää. Mihin tilaa tarvitaan ja mihin sitä käytetään. En tarkoita nyt arkkitehtuurin tai sisustusarkkitehtuurin tilakäsitystä. Miten tila avautuu, sulkeutuu, virtaa, soljuu, jähmettyy tai jotain muuta vastaavaa hienoa sanahelinää. Vaan sitä, että me elämme kolmiulotteisessa maailmassa, jossa jakautuminen, tiivistyminen ja harventuminen on mahdollista. Jossa asioiden väliset suhteet ja niiden vertailu käy mahdolliseksi. Spatial configuration.
Raymond Lowe oli epäilyttävä amerikkalainen teollinen muotoilija, jota saamme kiittää ja syyttää virtaviivaisen, vauhtia ilmentävän ja ihailevan streamline designin synnystä ja kukoistuksesta. Mutta hän teki yhden kiistattoman hyvän työn vaatiessaan, että Mercury ja Apollo avaruusaluksiin rakennettiin Nasan insinöörien vastustuksesta huolimatta ikkuna, josta astronautit näkivät omin silmin avaruuteen ja mikä tärkeintä maahan. He näkivät, miten pieni kirkas sininen pallo leijuu yksin mustassa avaruudessa. Ja siitä seurasi pieni mutta kauaskantoinen ihme, sillä nämä amerikkalaiset keskilännen punaniskaiset, Vietnamin sodan lentäjäveteraanit tajusivat, että me olemme yksin. Tämä pallo on ainut mikä meillä on ja tämä on kaunis ja rajallinen juuri sellaisena kuin se on! Meidän on pidettävä huolta siitä. Ilman pientä ikkunaa tätä ei tuskin olisi nähty ja tajuttu näin selvästi.
Tästä säpsähdyttävästä havainnosta seurasi epäsuorasti Rooman klubi ja sen raportti; The Limits to Growth 1972. Sen mukaan rajaton kasvu on mahdotonta rajallisessa maailmassa ja johtaa siihen, että tila jossain vaiheessa kerta kaikkiaan loppuu kesken. Ja jäljelle jää hienosti sanottuna, (…) loppu. "Anyone who believes that exponential growth can go on forever in a finite world is either a madman or an economist." Kenneth E. Boulding, 1973.
Islannin pääministeri Gro Harlem Brundtland keksi iloisella 80-luvulla ratkaisun tähän ongelmaan. Sustainable developement tai kestävä kehitys. Mutta kestävä kehitys on skitsofreeni yritys korjata kapitalistisen tuotantotavan epäkohdat; maan, meren ja ilman saastuminen, dumppaaminen, halpatuonti, autioituminen, kaupungistuminen, epäoikeudenmukainen ja epätasainen rikkauden ja köyhyyden jakautuminen, eläinten ja kasvien häviäminen ja kuolema, ja lopulta itse ihmislajin hävitys, puuttumatta itse järjestelmään ja tuotantomalliin, joka sen aiheuttaa. Sitä paitsi, ”the American way of life is not up for negotiation. Period.“ George W. Bush 1992.
Alussa oli väljää. Aatami ja Eeva elivät maanpäällisessä paratiisissa, Edenin puutarhassa kaksistaan. Mutta sitten he saivat ohjeen lisääntyä ja täyttää maa ja alkaa hallita kaikkea eteen tulevaa elävää ja kuollutta luomakunnan kruunuina. Aatami ja Eeva tekivät työtä käskettyä. He täyttivät maan ja hallitsivat kaikkea eteensä tulevaa, joka maan kamaralla eli ja oli.
Jo varhain vanhan testamentin aikoina ajatus tilan rajallisuudesta nousi esiin. Ihmiset olivat jossain lisääntymisleikkien keskellä tehneet jotain pahaa ja Jumala oli kauhean vihainen. Se päätti aloittaa alusta ja hukuttaa kaikki ihmiset suuressa tulvassa viattomia eläimiä, Nooaa ja muutamaa hyvää tyyppiä lukuun ottamatta. Kun vesi alkoi nousta ja peittää maan Nooan piti tosissaan ratkaista ongelma miten elämää voidaan näissä oloissa jatkaa. Se ryhtyi laivanrakennuspuuhiin ja rakensi arkin, johon mahtui kaikki maailman eläimet, kaksi kappaletta kutakin. Siis naaras ja koiras. Se ei voinut olla helppoa. Araratin vuorelle päästyään, veden pinnan laskettua ja maan kuivuttua se alkoi lapsineen jatkaa ihmiselämää. Israelin kansa jakautui Nooan poikien mukaan 10 heimoon ja ne lähtivät kaikki omille teilleen ja suunnilleen. Ne kun olivat paimenia ja tarvitsivat paljon tilaa.
Myöhemmin tuli taas ongelmia, kun ryhdyttiin rakentamaan Baabelin tornia ja kaikkien eri puolille maankamaraa rynnänneitten heimojen kielet menivät sekaisin. Mutta se on ihan eri juttu.
Toinen vähän saman tyyppinen tilanne syntyi antiikin aikana. Antiikin keskenään kilpailevat kaupunkivaltiot olivat Välimeren saarivaltioita. Merenkulku oli vaurauden kasvun ehto ja edellytys. No siitä syntyy saarivaltioiden välillä tietenkin kaikenlaisia konflikteja merellä. Antiikin kaleerit olivat suuria ja raskaita sota-aluksia joita soudettiin todella monen miehen voimalla. Merisodan periaate oli yksinkertainen ja väkivaltainen. Tarkoitus oli soutaa mahdollisimman kovaa vauhtia vastustajan kylkeen ja vesirajassa uivan pronssista valetun muurinmurtajan avulla yksinkertaisesti puhkaista sen laita, katkaista köli ja upottaa koko komeus siihen.
Mutta miten noin suuri ja raskas paatti saadaan liikkeelle ja menemään siihen suuntaan mihin halutaan sen menevän. Lukemattomien soutajien avulla. Mutta miten noin monta miestä saadaan noin pieneen tilaan ja 3-4 kerrokseen päällekkäin ja limittäin. Tämä laivanrakennuksen tilaihme ihmetyttää meriarkeologeja vielä tänäänkin.
On vielä kolmas hyvä esimerkki tilan ja laivanrakennuksen suhteesta. Englantilaiset olivat liikkeellä hieman toisenlaisessa tarkoituksessa. Eli miten siirtää laivalla mahdollisimman monta ihmistä maanpäällisestä paratiisista maanpäälliseen helvettiin. Afrikan viidakosta puuvillapelloille ja sokeriruokoplantaaseille. Miten tuhota mahdollisimman monen ihmisen elämä, jotta muutamalla harvalla olisi mukavampaa. Taloudellinen ongelma, johon he kiinnittivät huomiota jo kauan ennen muita. Miten pakata mahdollisimman paljon orjia mahdollisimman pieneen tilaan ja siirtää ne halvalla paikasta toiseen niin, että ne juuri ja juuri säilyivät kuljetuksen ajan hengissä perille asti. Rajallisen tilan arvo oli ymmärretty.
Kannattaa myös huomioida, että tässä samassa rytäkässä he keksivät mezzaninan eli parven idean. Orjien kun ei tarvinnut seistä selkä suorana, kun ne kuitenkin makasivat kahleisiin kytkettynä koko matkan ajan ja tästä tuli paljon myöhemmin meille asti periytynyt sisustusarkkitehtooninen patenttiratkaisu ja kaikkien opiskelijaboksien riivaus. Parvi, jonka päällä päätä kutuhommien lomassa lyödään kattoon joka ilta ja aamu.
Tajuntaa laajentavassa Des espaces autres (Toisenlaiset tilat) -luennossa, jonka filosofi Michel Foucault piti 1967 pariisilaisille arkkitehtiylioppilaille, Foucault käsittele tilaa mielenkiintoisesta heterotopian näkökulmasta. Hän tarkastelee epätiloja kuten sairaalat, vankilat, hautausmaat ja laivat, johon on koottu kaikki poikkeava ja ehdottaa, että me elämme toisin kuin keskiajan ihmiset, tilan hallitsemassa ajassa. Ja me tulemme pian huomaamaan, että tämä tila tulee loppumaan kesken.
Me elämme juuri nyt tässä tilanteessa. Ei abstraktisti vaan ihan konkreettisesti. Ajatelkaa asuntoa. Keittiötä ja sen kaappeja. Ajatelkaa ylä- ja alakaappeja. Sängyn alla ja kaapin päällä. Oven takana. Talon kellareita ja vinttejä. Parvekkeella, autotallissa, varastossa ja vajassa. Saunan ja vajan takan, takapihalla ja mieluiten näkymättömissä, piilossa ja unohduksissa. Heti kun astuu ovesta ulos. Roskiksia, tunkioita ja kaatopaikkoja. Maantien laidoilla, ojan pohjissa, heitto- ja jättömailla.
Heikki Wariksen väitöskirja ”Työväenluokan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella 1932/1934” kertoo työläisten asuinolosuhteista, sata vuotta sitten Helsingissä. ”Siellä kerrottiin vuokrattavan jopa lattiatilaakin vetämällä liituviivalla kullekin vuokralaiselle hänen käytettävään ollut lattiapinta-ala”.
Tilakysymys on arkkitehtuurin keskeisiä kysymyksiä. Sitä on käsitelty monella tavalla, kvaliteettina ja kvantiteettina. CIAM (Congrès Internationaux d'Architecture Moderne) kamppaili asian kanssa vuonna 1929. Liikkeellä olivat arkkitehtuurin parhaat voimat. Bruno Taut, Ernst May, Walter Gropius, Moisei Ginzburg ja Le Corbusier. He kokoontuivat yhteen ja asettivat tehtäväkseen ratkaista rakentamisen kaikkein isoimman ongelman. Työhypoteesi määriteltiin ja oikea ratkaisu ilmoitettiin ennen kuin työhön edes ryhdyttiin. Ja se oli existenzminimum, eli minimiasunto.
On vähän epäselvää mitä siinä oikein ajettiin takaa. Oliko kysymys parantaa ihmisten asuinolosuhteita, rakentaa järkevästi, hyvin ja halvalla jotta mahdollisimman moni ihminen voisia asua hyvissä asunnoissa. Vai oliko tarkoitus joku muu?
Ne eivät tietenkään keksineet tätä tehokkuuden ideaa itse, vaan lainasivat sen teollisuudesta. Frederick Taylor oli jo paljon aikaisemmin kehittänyt tieteellisen liikkeenjohdon teorian ja menetelmän, jonka avulla tuotannon tehokkuutta voidaan lisätä ja kannattavuutta kasvattaa. Ja Ford oli osoittanut sen toimivan käytännössä.
Vuonna 1936, Ernst Neufert, Walter Gropiuksen Bauhaus oppila ja protégé. Kirjoitti kirjan Bauordnungslehre tai Architects` Data. Kirja esitteli järkiperäisen tilakäytön ja --suunnittelun periaatteen tila- ja kalustesuunnittelussa perustuen vakiomittaisen länsimaisen miehen mittoihin. Eikä se siihen jäänyt. Seuraavaksi tuli amerikkalainen Henry Dreyfuss ja julkaisi vuonna 1960 ergonomiaa käsittelevän kirjansa, The Measure of Man. Loppu - hyvä suunnittelu – oli siis oikeissa mitoissa pitäytymistä. Halleluja!
Tehokkaan ja taloudellisen tilasuunnittelun ideologian ja menetelmän peruskivi oli laskettu. Mutta todellisuudessa arkkitehdit, kuten Le Corbusier ja Ludvig Mies Van Der Rohe osoittivat tavoittelevansa jotain muuta.
Saadessaan vapaat kädet he mässäilevät tilan kanssa. Ja se näytti miellyttävän yhtä paljon maksavia asiakkaita - miten varallisuus ilmenee tilan tuhlailevassa käytössä - kuin alan asiantuntijoita, valokuvaajia, lehtimiehiä ja historian kirjoittajia. Ja lopulta tietenkin viattomia arkkitehtuurin opiskelijoita.
"Kansalliskirjastomme tulevaisuudennäköala? Vappu on valkolakkisten päivä, ja siksi on taiteilija piipahtanut kurkistamaan heidän maailmaansa. Suuri huoli siellä vallitsee. Yliopiston kirjasto on jo nyt niin täynnä, että osa hengenaarteista on pitänyt sulloa ahtaisiin komeroihin tai viedä kosteaan pommisuojaan. Ellei vasta-asetettu komitea pian keksi keinoja ja varoja, pursuavat kirjat kadulle ja opiskelijat ja tutkijat saavat tulevaisuudessa syventyä työhönsä kaduilla ja toreilla." Kansan kuvalehti, 1947.
Helsingin yliopiston kirjaston alle on kallioon kaivettu ja louhittu yhdeksän kerrosta kirjavarastoja, johon muoto-opin legendaarinen opettaja Severi Parko vei oppilaansa ekskursiolle briljeeratakseen kaupungin varjo- ja laitapuolien tuntemuksellaan. Ne ovat nyt täynnä. Kirjoja digitalisoidaan ja painettuja kappaleita lahjoitetaan ja siirretään toisten vaivaksi tai yksinkertaisesti hävitetään polttamalla. Energiantuotto ja hyötysuhde on tietysti aika huono.
Tilakysymys liittyy lähtemättömästi meidän epätoivoiseen tarpeeseemme säilyttää kaikkea. Kun me elämme kasvavassa aineellisessa yltäkylläisyydessä, tätä kaikkea aineellista, siis tilaa vievää, kolmiulotteista kamaa kertyy enemmän ja enemmän, nopeammin ja nopeammin. Jossain vaiheessa olemme tilanteessa, jossa tila kaiken kaman säilyttämiseen, varastoimiseen ja kasaamiseen ei enää riitä. Varastot, ladot, aitat, autotallit ja siilot, joihin kamat kasaantuvat enemmän tai vähemmän hyvässä järjestyksessä. Vaakasuoraan ja pystysuoraan. Lyhyeksi tai pitkäksi ajaksi. Myrkyt, räjähdysaineet, uraani ja muut säteilevät radioaktiiviset atomijätteet on varastoitava ikuisiksi ajoiksi - hamaan maailmanloppuun asti.
Museot eli varastojen kaikkein hienoimmat erikoistapaukset, tukehtuvat omiin aarteisiinsa ja kokoelmiinsa. Kaikkea ei mahdu näyttämään ja panemaan esille. Uusia museoita perustetaan koko ajan, osoituksena ihmisen toivottomasta yrityksestä säilöä kaikkea. Museo on varasto, kokoelma ja näyttely. Paikka, jonka takana on ihmisen tarve kerätä ja säilyttää tavaraa tai pelko, että kaikki hajoaa ja katoaa. Vaikka Karl Marx sanoi jo kauan aikaa sitten, että ”all that is solid melts in to air”.
Kun tieto kasautuu, se ei enää mahdu päähän, kirjoihin tai kansiin. Denis Diderot ja Jean le Rond d'Alembertin Encyclopèdie tai Encyclopedia Britannica sekä Otavan 14-osainen Iso tietosanakirja vuodelta 1939 olivat viimeisiä yrityksiä saada kaikki kertynyt tieto yksiin kansiin.
Suomessa valtioneuvosto käynnisti koko yhteiskunnan digiloikan. Digiloikka-työryhmän raportissa esitettiin, että Suomen digitalisaatiokehityksessä tulisi panostaa datan hyödyntämistä kiihdyttäviin digitaalisen yhteiskunnan rakenteisiin ja palveluihin, jotka leikkaavat läpi koko yhteiskunnan.
Aalto-yliopiston perustamisen aikoihin piti sen ensi töikseen vuokrata Helsingin kaupungin laidalta yli 6000m2 lämmintä tilaa, johon vanhat paperiaikakauden arkistot, hyllyt ja kaapit sekä tyhjät mapit kasattiin. Kukaan ei tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä. Eikä niillä voinut mitään tehdä. Käyttökelvottomia melamiinipintaisia lastu- ja mdf-levykaappeja ja -laatikoita. Mitä niille tapahtui?
Digitalisaatio ei ole muuttanut mitään, vaikka maailma muuttuu muka aineettomaksi ja virtuaaliseksi. Reikäkortteja, magneettinauhoja, muistilevyjä, fläppejä, korppuja ja muistitikkuja tarvitaan koko ajan. Kenkä- ja vetolaatikot ja hyllyt ovat jo täynnä niitä. Siruja, ulkoisia ja sisäisiä kovalevyjä. Ja nyt pilvipalveluita. Pilvipalvelut eivät sijaitse pilven reunalla taivaassa, vaan maan päälle rakennetuissa valtavissa sokerijuurikaspelloille pystytetyissä datakeskuksissa. Bittiavaruudessa ei riitä enää tilaa. Vaikka tietoa tiivistetään ja pakataan digitaalisesti binaarimuotoon, 0 ja 1, ei tila riitä kaikelle tiedolle, jota ihmiskunta on kerännyt.
Kysymys tilanjaosta koskee sitä, kenelle tila kuuluu. Kuka oli ensimmäinen neropatti, joka keksi idean lyödä paalun maahan ja sanoa: Tämä on minun. Ja kuka oli se idiootti, joka uskoi mitä ensimmäinen oli sanonut.
"The first person who, having enclosed a plot of land, took it into his head to say this is mine and found people simple enough to believe him, was the true founder of civil society. What crimes, wars, murders, what miseries and horrors would the human race have been spared, had someone pulled up the stakes and filled in the ditch and cried out to his fellow men: “Do not listen to this imposter.' You are lost if you forget that the fruits of the earth belong to all and the earth to no one!” Jean-Jacques Rousseau.
Tämä ei ole leikkiä. Patrik Schumacherilla, Zaha Hadid Architects toimiston johtajalla, on kirkas visio. Hän kiertää ympäri maailmaa julistamassa ilosanomaa: "Crap art schools, privatise cities and bin social housing. Let the market rule – and don’t put equality before profit." Patrik Schumacher esitti Berliinissä järjestetyssä kansainvälisessä arkkitehtifoorumissa 2016 kahdeksan kohdan ohjelman, jossa hän ehdottaa toimenpiteitä kaupunkisuunnittelun kehittämiseksi.
Deregulate planning
Abolish all land use prescriptions
Stop all "milieu protection"
Abolish all housing standards
Abolish all forms of social and affordable housing
Abolish all government subsidies for home ownership
Abolish all forms of rent control and regulation of tenancies
Privatise all streets, squares, public spaces, parks and whole urban districts
Aika hyvä ohjelma, vai mitä mieltä te olette?
Toimistotilojen suunnittelussa tämä tilakysymys on otettu huomioon jo alusta lähtien. Ensin työntekijät järjestettiin pitkiin riveihin kaleerilaivan mallin mukaan. Käytävän päässä seisoi työnjohtaja vahtimassa ja lyömässä tahtia. Sitä pidettiin jostain syystä epäinhimillisenä ja sitten keksittiin väliseinät niin, että jokainen saattoi kuvitella olevansa ihan omassa tilassaan. Mutta sekin vei liikaa tilaa, nyt kenelläkään ei ole enää edes pientä omaa tilaa tai paikkaa eikä rauhaa vaan kaikki vaihtavat paikkoja tilanteen mukaan rytmikkäästi omassa tahdissaan. Hot desking. Ja suomen nopeimmin kasvava huonekalualan yritys Framery valmistaa kivoja puhelinkoppeja avokonttorissa harhaileville kuolleille sieluille.
Myös maan päällä, ilmassa ja avaruudessa on ahdasta. Kiitoradat, terminaalit ja ilmatila täyttyy. Ilmassa, kaiken päällä, lentää lentokoneita kahdessa kolmessa kerroksessa. Lentokoneet viivästyvät. Kiertelevät lentokenttää ja odottavat laskeutumisvuoroaan. Lentoyhtiöt kilpailevat keskenään siitä kenellä on lyhin jalkatila kahden penkkirivin välissä. Turistiluokan istuimen etureunasta edessä olevan istuimen selkänojaan jää noin 30 cm. Matka sujuu polvet suussa ja kyynärpää vieressä istuvan naapurin sylissä.
Kun nostaa katseensa ylös, avaruudessa näyttää olevan rajattomasti tilaa. Vai onko? Suhteellinen käsite. Koska avaruudessa on vähän vaikea aikaansaada elinkelpoisia elinolosuhteita, kaikista tiloista, avaruuskapseleista ja -asemista tehdään mahdollisimman pieniä. Juri Gagarin ahdettiin 1961 haalareissa ja henkseleissä pieneen Vostok-nimiseen teräskuulaan ja räjäytettiin raketin nokassa avaruuteen maata kiertävälle radalle. Sillä klaustrofobiasta kärsineellä kosmonautilla oli aika ahdasta.
Emme näe omin silmin mitä avaruudessa tapahtuu, mutta siellä lentää satelliitteja, raketteja ja paljon muuta avaruusromua. Äärettömät, rajattomat valtameret ja avaruus ovat siis valtavia tunkioita. Maata kiertää noin 370 000 kappaletta erikokoista pulttia, mutteria ja muuta avaruusromua 22 000 kilometrin tuntivauhtia.
Kaupunki on mainostajien ja mainostilaa myyvien armoton kilpakenttä ja taistelutanner, jossa meidän tajunnastamme ja huomiostamme taistellaan kovimmilla mahdollisilla keinoilla, välineillä ja aseilla. Patrick Le Lay, Ranskan suurimman yksityisen televisiokanava TF1 johtaja, sanoo sen kauniisti: ”Me myymme mainostajille vastaanottokykyisiä ihmisaivoja”.
Mainos, sisällä ja ulkona. Lehdessä, radiossa, televisiossa, puhelimessa ja tietokoneessa. Kadulla, jalkakäytävällä, lyhtypylväässä, muuntajassa, talon seinässä, ikkunassa. Kaupassa ja ravintolassa. Hississä ja vessassa. Julkisessa liikennevälineessä, bussissa, raitiovaunussa, taksissa, junassa ja lentokoneessa.
Mainosmiehet, nämä ahneuden ahkerat juoksupojat ovat kauan aikaa sitten oivaltaneet tämän rajallisen hyödykkeen kaupallisen arvon. Jos taloudessa on kyse rajallisten eli harvinaisten resurssien jaosta. Harvinaisten hyödykkeiden, esimerkiksi tilan, suhteellisesta arvosta ja sen markkinahinnasta. Tyhjää tilaa kannattaa mainostaa, kaupata ja myydä. Tyhjä tila on kaikista tiloista kalleinta.
Kun katsoo asunto- ja automainoksia, näkee kauppatavaran ympärillä pelkkää tyhjää tilaa. Yksinäinen kuljettaja kiitää isossa autossa keskellä autiota kaupunkia ja meren rantaa samaan aikaan kun kaupungit, parkkipaikat ja kadut ruuhkautuvat ja tiet tukkeutuvat yksityisautoista. Sports utility vechicle (SUV) -maastoautoista, isoista peltilaatikoista, jossa yksinäinen ajaja siirtää 2000 kiloa rautaa, bensaa, lyijyä, kumia, kuparia, litiumia ja kobolttia ajaessaan yhdestä paikasta toiseen, on tullut nopeimmin kasvava tyyppi automarkkinoilla. 20 vuodessa sen osuus on noussut yli 40 %:iin kaikista uusista maailmassa myydyistä autoista.
Mittaamattoman suuri keittiö ja olohuone ovat tyhjiä. Kattoa tai sivuseiniä ei näy kuvassa. Lentotukialuksen kokoisen keittiösaarekkeen päällä on aistikas asetelma, kaksi granaattiomenaa. Olohuoneen sohva leijuu rajattomassa tyhjyydessä. Laiha mannekiini ja kyllästyneen näköinen playboy katsovat kaipaavasti jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta todellisuus on tietenkin aivan toisenlainen ja toisennäköinen.
Lopuksi voi vielä sanoa, että aikamme tilakysymystä on tarkastellut italialainen arkkitehtiryhmä, Superstudio. He kritisoivat 60-luvulla arkkitehtuuria, kulutusyhteiskuntaa ja koko kapitalistista talousjärjestelmää.
“...if design is merely an inducement to consume, then we must reject design; if architecture is merely the codifying of bourgeois model of ownership and society, then we must reject architecture; if architecture and town planning is merely the formalization of present unjust social divisions, then we must reject town planning and its cities...until all design activities are aimed towards meeting primary needs. Until then, design must disappear."
Mutta monet Superstudion kauhukuvista, kuten Continuous Monument on kääntynyt päälaelleen ja muuttunut kauhukuvasta ihanteeksi ja on nyt lähempänä toteutumista kuin pahimmissa painajaisunissa osasi edes kuvitella.
The Line on Saudi Arabian kruununprinssin, Mohammed bin Salmanin erämaahan kaavailema 9 miljoonan asukkaan kaupunki. Se on 170 kilometriä pitkä ja 400 metriä korkea, peililasilla verhoiltu viivasuora kaupunki, joka ulottuu Punaiselta mereltä Tabukin kaupunkiin. The Line on “dedicated to the sanctity of all life on Earth”, jonne nuoret, kauniit, terveet ja rikkaat ihmiset sulkeutuvat vapaaehtoisesti viettämään hyvää elämää keskenään.
Samaan aikaan, kun venepakolaiset ahtautuvat henkensä kaupalla ihmisiä salakuljettavien roistojen kontteihin, kuorma-autoihin ja veneisiin parempaa elämää ja elintilaa etsiessään, suurkaupungeissa asuvat ihmiset ahtautuvat täyteen pakattuihin lentokoneisiin, päästäkseen edes hetkeksi johonkin vähän väljempään paikkaan. He päätyvät lopulta täpötäysille hiekkarannoille ja lomakeskuksiin ja ahtaisiin hotelleihin. Jotkut pyrkivät jopa pois tästä itse rakennetusta maanpäällisestä helvetistä ulkoavaruuteen. Elon Musk ja Richard Branson saavat upporikkaiden kavereidensa kanssa suunnitella ja lähteä Marsiin.
Minä en lähde minnekään, minä jään tänne. Täällä on kuitenkin kivempaa kuin siellä. Vaikka olisikin vähän ahdasta. Yhdessä toisten samanlaisten ja vähän erilaisten ihmisten kanssa.
Kreikkalainen filosofi Diogenes eli onnellisena tynnyrissään. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka ajatteli olevansa koko maailman, ei jonkun kaupungin tai valtion kansalainen. Hän sytytti lyhtynsä keskellä kirkasta päivää ja sanoi: "Minä etsin ihmistä!"
Diogenes ei ollut yksin. Bysantin pylväspyhimykset luopuivat kaikesta turhasta ja yrittivät elää koko elämänsä pylvään päässä. Se oli vaikeaa. Mont Athoksen kreikkalaiset munkit roikkuivat vuoren jyrkillä rinteillä ja Valamon skeemamunkit kilvoittelivat saaren kallioon kaivetuissa pimeissä luolissa. Heillä ei ollut kivaa. Eikä se ollut tarkoituskaan. Päinvastoin. Sillä askeesi, maallisista iloista ja nautinnoista kieltäytyminen auttoi hyvyyden tavoittelussa ja oli ainut varma tapa päästä yhteyteen korkeampien voimien kanssa.
Tag plats, dörrarna stängs.
Martin Relander 29.11.2022