Search

KYNÄ JA PAPERI


HAAHKA, MARTIN RELANDER 2019

Mitä oli alussa? Ennen kuin oli yhtään mitään. Riippuu keneltä kysyy. Joidenkin mielestä ei mitään. Joidenkin mielestä alussa oli sana. Toisten käsityksen mukaan ensin oli pimeys, sitten tuli valo. Ja joidenkin mielestä oli telkkiä, kuikkia, kaakkureita ja muita alkulintuja ja niiden munia, josta ne sitten vierähtelivät ja särkyivät sinne ja tänne ja kaikki sai alkunsa. Joidenkin mielestä alussa on pölyä ja se kuulostaa aika uskottavalta teorialta, kun ajattelee mitä tästä jää jäljelle, kun kaikki loppuu. Oli miten oli. Minulle alussa oli paperi ja kynä. Valkoisen paperin näkeminen ei koskaan ole pelottanut minua. Päinvastoin, puhdas valkoinen paperi on uuden alku.


Miten tehdä olematon olevaksi ja näkymätön näkyväksi? Miten jättää jälki joka jää? Tähän tarvitaan vehkeitä. Mutta minkälaisia? Hyvä kysymys. Kuka on kysynyt tämän kysymyksen ensimmäisenä? Kuka on keksinyt kynän ja paperin? Kenelle on juolahtanut mieleen, että ajatuksensa, näkemyksensä ja käsityksensä voisi jollain keinolla, esimerkiksi kynän ja paperin avulla ikuistaa ja jakaa muillekin? Tähän tarvitaan hyvää itsetuntoa, nimittäin sehän tarkoittaa sitä, että minulla on jotain niin tärkeää sanottavaa ja näytettävää, että muiden on syytä jättää arkiset askareensa sikseen ja keskittyä siihen, mitä minulla on annettavana. Mitä minä oikein yritän osoittaa ja tehdä näkyväksi. Niin kuin Suomessa sanotaan, käsitettäväksi.


MELAMIEHET/ ÄÄNINEN, KARJALA 2000 EAA, MARTIN RELANDER 2019

Kuka tahansa tämän ajatuksen on keksinyt, niin se toimii moitteettomasti vieläkin. Ensimmäiset ihmisen jättämät ja meille asti säilyneet jäljet ovat kalliomaalauksia. Ne ajatuksenkulut, uskomukset, haaveet ja pelot jotka vieläkin, kymmenien tuhansien vuosien takaa ovat nähtävissä ovat jättäneet lähtemättömät jälkensä tajuntaamme. Ne on tehty hieromalla tai ruiskuttamalla väriainetta kallion seiniin. Usein näkyvissä on piirtäjän kädestä jäänyt jälki, joko negatiivina tai positiivina. Se on kuin allekirjoitus, todiste tekijän ainutlaatuisuudesta ja samalla myös teoksen harvinaisuudesta.


Emokallioon ruiskuttamisesta ja hinkkaamisesta on kirvonnut ajatus kuvan irrottamisesta alustastaan. Ajatus, että kuvan voisi pitää mukanaan ja kuljettaa sinne minne ikinä meneekin tai jopa antaa toisten vietäväksi, ties minne, on vielä mullistavampi ja kerta kaikkiaan radikaali keksintö. Se on edellytys kaikkien kauniiden ja rumien, tosien, harhaisten ja valheellisten ajatusten ja käsitysten leviämiselle. Ihmisten parissa kauemmaksi kuin yksikään ihminen elämänsä aikana jaksaa kulkea. Se on yksinkertaisesti kulttuurin synnyn, säilymisen ja leviämisen edellytys.


Ensin tähän tarkoitukseen käytettiin kiviä- ja savitauluja. Joihin piti hakata, kaivertaa tai painaa kauhealla vaivalla jälki ja joita saattoi jo kanniskella vähän sinne sun tänne. Mutta eihän siitä pitkän päälle mitään tullut. Mooseksellakin oli vaikeuksia kuljettaa kahteen kivitauluun hakattua kymmentä käskyä alas Siinain vuorelta. Ja sittenhän ne menivät rikki, niin kuin tiedetään. Sitten ruvettiin kehittämään vähän kevyempiä kirjoitus- ja piirustusalustoja. Kilpikonnan kuoria, eläinten lapaluita sun muita sekä nahoista, kalvoista ja ties mistä kuidusta tehtyjä arkkeja. Ja tietenkin puun palasista ja kuorista tehtyjä lastuja ja levyjä. Mutta niistä ei ole tietenkään jäänyt mitään jäljelle. Me emme tiedä mitä ne tarkalleen ottaen sisälsivät.

TUOHIKIRJE 263/JUMALAN NUOLI/NOVGOROD, 1200

"Jumalan nuoli, ihmisen nuoli sekä nuoli oma.

[Tuomion jumalan kahlittavaksi.]"

- käännös Martti Haavio


Vielä viime vuosisadalla suomalaiset rengit kaiversivat kesäiltoina kirkkoveneen kuvia aittojen seinähirsiin ja koulupojat tyttöystäviensä nimiä puunrunkoihin ja pulpetin kansiin. Samalla syntyi rukinlavan veistossa tarvittava tarpeellinen taito ja perinne.


Mutta pergamentteja on säilynyt. Ohuesta vuohen- tai lampaannahasta karvatut arkit säilyivät tietyissä oloissa, kuten kuivassa hiekassa ja märissä suonsilmäkkeissä aika hyvin. Syntyi hienoja arkkeja ja yhteen sidottuja kirjoja, joiden sivuille munkit tekivät valaistuneita käsikirjoituksiaan ja saivartelivat kaiken olemassa olevan olemassaolosta.


FÉCAMP PSALTER / KONINKLIJKE BIBLIOTHEEK/THE HAGUE, 1180

Kun Rooman valtakunta hajosi ja barbaarikansat levittäytyivät Eurooppaan, alkoi uusi kulttuurijakso. Keskiajan kuvataiteesta ei ole jäänyt jäljelle paljon mitään. Talot ovat palaneet, seinät sortuneet ja muurit murtuneet. Freskot ovat kauan aikaa sitten tippuneet katoista ja seinistä, maalit rapisseet, värit haalistuneet ja peittyneet noen ja tuhkan alle. Jäljellä on vain kirjojen kansiin taltioituja miniatyyrejä. Munkkien keskiajalla laatimien kirjojen sivuille piirretyissä ja maalatuissa kuvissa on säilynyt todiste ajan kuvataiteen saavutuksista. Miniatyyrimaalarit olivat ensin kirkon ja myöhemmin ruhtinaiden palveluksessa ja he kuvasivat taivaallisen ja maallisen hovin loistoa yksityiskohtaisesti ja pikkutarkasti. Kuvat kertovat keskiajan maisemista, rakennuksista, sisätiloista, kalusteista, vaatteista, koruista ja muista tavaroista, joista muuten ei ole jäänyt mitään jäljelle.




TUHANNEN MARKAN SETELI 1986, ERIK BRUUN

Tätä jatkui niin kauan kunnes kiinalaiset, ketkäs muutkaan, keksivät musteen ja paperin. Ja silloin alkoi tapahtua. Kiinalaiset olivat siinä paperin ja ruudin ohessa keksineet valtionkin. Kiinan keisarit tarvitsivat paperia tietenkin siksi kun niillä oli niin helvetin iso maa ja suuri kansa hallittavanaan. Ruutia käytettiin maan väkivaltaiseen ja paperia väkivallattomaan hallitsemiseen. Käskyjä, ohjeita ja määräyksiä sun muita ukaaseja ja ehkä lorun-, laulun- ja runonpätkiä piti viedä kansan kauhistukseksi ja viehätykseksi maailman ääriin asti. Niin, että se valtakunta olisi pysynyt kivestä rakennettua Kiinan muuria paljon paremmin kasassa ja jotenkin hallittavissa.


Lumppupaperi on kasvikuiduista ja tavallisesti vanhoista vaatteista tehtyä paperia. Näitä vanhoja vaatteita, riepuja ja rääsyjä keräsivät pitkin katuja, takapihoja ja tunkioita kaupungin kaikkein köyhimmät asukkaat. Tästä johtuu sana lumpenproletariaat eli ryysyläiset. Näistä yhteiskunnan alimman kastin keräämistä ryysyistä valmistettiin sitten kaikkein parasta paperia, johon ikuistettiin paitsi aikansa jaloimmat ajatukset ja kauneimmat kuvat myös ahneuden asiakirjat eli rahat, vekselit ja velkakirjat. Mutta aivan uusi taso saavutettiin, kun keksittiin vaivattomampi tapa valmistaa paperia puusta.


Kun puuta hiotaan ja jauhetaan tarpeeksi hienoksi, liotetaan ja uitetaan, syntyy pahan hajuista velliä, massaa tai mössöä, jota voidaan siivilöidä, kuivata ja puristaa ohuiksi arkeiksi. Silloin myös suomessa alkoi tapahtua. Syntyi paperiteollisuus ja siihen perustuva yhteiskunta ja vauraus. Syntyi ABC-kirja, katekismus, raamattu ja allakka sekä muita hyödyllisiä yleissivistäviä teoksia, jotka pitivät talonpoikien maailman jonkinlaisessa järjestyksessä ja tuonpuoleisen pelossa.


ABC KIRJA/MICHAEL AGRIKOLA, 1543

Ei kulunut aikaakaan, kun suomalaiset, keskellä metsää perustivat joka järvenrantaan ja jokivarteen, hyvien vesireittien varrelle paperitehtaan. Joissa ne tasapuolisesti pilasivat luontoa ja loivat hyvinvointia. Minä vietin nuoruuteni kesiä isoäitini luona Serlachiuksen tehtaan varjossa Mäntässä. Nukuin Palotie 1. saunakamarissa Rusinniemessä, jonka ikkuna antoi järvelle ja sen vastarannalla nousi Serlachiuksen paperitehtaan piippu. Yöllä sen punaiset lentovalot, valkoinen höyry ja vaimea humina rauhoittivat ja tuudittivat minut uneen. Tältä vauraus näyttää. Joka ikisellä paperitehtaan työntekijällä oli aidan takana, nurmikentän keskellä, tiilitalo, takana hedelmäpuita ja Volvo, Saab tai vähintäänkin Volkkari autotallin edessä. Mäntän kadut haisivat lipeälle, mutta siellä pelattiin tennistä ja järvenrannan puistossa käyskenteli riikinkukkoja.


Samassa syntyi Tako-kortti, siis se Tampereen kotelotehtaan valmistama kortti jossa on kaksi erilaista puolta, toinen kiiltävä ja toinen matta. Ne olivat alun perin pakkauskartongin jämistä leikattuja kortteja, joita pakattiin kivoiksi pakoiksi. Kukaan ei aluksi tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä. Kunnes Kaj Franck keksi, että tähänhän voi luonnostella kaikenlaisia käteenmeneviä kippoja ja kuppeja. Kaj Franck ei kuulemma tullut toimeen ilma Tako-kortteja. Se oli muistilappu paljon ennen kuin Post-it laput keksittiin, mutta siitä tuonnempana.


TERVAKOSKI/LUONNOSPAPERI

Sitten on Tervakosken skissipaperi. Se on 30, 60 ja 90 cm leveää läpikuultavaa kuultopaperia, jota sai ennen jopa 120cm levyisenä. Mutta sen valmistus lakkautettiin vanhan koulukunnan huonekalusuunnittelijoiden suruksi. Siihen kun mahtui hyvin piirtämään tuolin oikeassa 1/1 mittakaavassa. Mutta Tervakosken skissipaperi on suomalaisen arkkitehtuurin salainen ase. Hieno läpikuultava luonnospaperi, jonka avulla suunnittelija voi kerros kerrokselta jalostaa ajatustaan ja suunnitelmaansa lopulliseen kirkkaaseen muotoon. Siihen tarttuu melkein kaikki kynät ja jälki on oikein herkkä ja hieno.


Papereista puhuttaessa on ikävä kyllä muistettava se sinikantinen ruutupaperivihko ja konseptipaperi. Kahteen taitettu A3:n kokoinen paperiarkki jonka marginaaliin äidinkielenopettaja punakynällä merkitsi lähtemättömällä tavalla kuinka huono sinun aineesi ja samalla sinä itse oikeastaan olet. Minä lopetin ruutupaperin käytön heti kun pääsin koulusta eroon. Mutta vieläkin vaaleansinisen ruutupaperin näkeminen lamauttaa ajatuksen- ja kynänjuoksun. Heti alkaa etoa.


Koulussa minä pidin A3 formaatista. Se kuului piirustuksenopettajan antamiin materiaaleihin. Paperi oli vahvempaa kuin muut paperit eikä siinä ollut minkäänlaisia apuviivoja. Joissain näkyi valoa vasten katsottuna kauniita vesileimoja. Paperiarkit olivat usein reunoista yhteen liimattuja niin, että vesivärityötkin onnistuivat. Mutta ennen kaikkea siihen saattoi panna vähän itseään, ikään kuin omia näkemyksiään ja käsityksiään. Ei vain siksi, että piti muistaa ulkoa jotain jonka toiset olivat opettaneet vaan siksi, että oli jotain, jonka oli ihan itse nähnyt, oivaltanut ja jopa keksinyt.


ARKKITEHDIN PIIRUSTUSVÄLINEITÄ

Siitä se alkoi ja minusta tuli kynämies. Kun Taideteollisessa korkeakoulussa, Ateneumin B15 salissa annettiin lista tavaroista jotka piti hankkia olin ekstaasissa. Kun lista oli valmis meidät lähetettiin hankkimaan tarvittavat tavarat. Minä luulen, että sen onnellisempaa kauppareissua ei Suomessa ole eikä tule. Minulla oli lupa ja velvollisuus hankkia kaikki ne fantastiset kynät, paperit, kumit, värit, viivaimet, harpit ja muut piirustusvälineet, josta olin unelmoinut. Ja oikea paikka niiden hankkimiseen oli tietenkin Wulffin tavaratalo, Mannerheimintiellä. Siinä oli Maija Heikinheimon johdolla Artekin piirustukonttorissa laadittu hieno sisustus. Toinen kerros oli maanpäällinen paratiisi ja kynämiesten taivas.


Kynä on yksi parhaista ihmiskunnan keksinnöistä ja lyijykynä niistä jaloin. Lyijykynä tulee roomalaisten käyttämästä styluksesta, lyijykärkisestä piirtimestä, joka jätti tumman harmaan jäljen melkein mihin tahansa pintaan. Kun lyijy korvattiin saveen sekoitetusta grafiitista valetuilla puikoilla sekä poltettiin uunissa ja liimattiin puun väliin, syntyi lyijykynä, sellaisena kun me sen tunnemme.

LAATOKAN VENE 1926 T.ITKOSEN MUKAAN, MARTIN RELANDER 2019

Jos ajatellaan lyijykynien valmistajia, niin jokaisella on varmaan oma suosikkinsa, jonka värit passaa piirtäjän ja kirjoittajan mielenlaatuun ja -maisemaan. Keltainen ei oikein käy kun se muistuttaa liikaa kouluajoista. Tumman vihreä ja musta ovat jo parempia, mutta minusta tumman sininen on paras. Stabilo, Staedler Mars, Swan, Caran d´Ache. Faber et Castell, Koh-I-Noor - Hardmunth, Lyra ja Venus. Kynän varteen kultaisin kirjaimin painettuja nimiä lukiessaan voi haaveilija lähteä mielikuvitusmatkalle halki Euroopan.


LYIJYKYNIÄ

Mutta kova vai pehmeä lyijy? Siinä vasta kysymys, joka jakaa ihmisiä. Lyijykynien kovuusasteet kun ylettyvät kovimmasta H9:sta aina pehmeimpään B9:n asti. HB:n ollessa kovuudeltaan keskellä. Heti kun näkee minkä kovuista lyijykynää joku piirtäjä käyttää, voi arvella onko hän kuiva tosikko vai herkkä tulkitsija tai jopa rehevä elämäntaiturityyppi. Ajatelkaa arkkitehtia piirtämässä. Kuinka kovaa kynää hän käyttää. Entäs sitten tuhertajat? Kaikki paikat, sormet, kämmenselkä, hihat ja otsa hiilipölyssä. Lyijykynällä piirtäminen on tarkkaa puuhaa. Grafiitin hinkkaaminen peukalolla tai kämmenselällä pehmeän varjon aikaansaamiseksi on tietenkin tyylitöntä. Se on selvää.


Amerikkalaiset ryhtyivät 50-luvulla, vaivoja säästämättä Nasan johdolla kehittämään avaruusohjelmaansa varten painottomassa tilassa toimivaa Fisher merkkistä mustekynää. Siinä taisi palaa paljon rahaa. Sen sijaan venäläiset ratkaisivat ongelman elegantisti. He käyttivät omassa ohjelmassaan kosmoskynää. Yksinkertaista, tehokasta ja nerokasta.


Kosmoskynä on lyijykynä, jossa grafiittiin on lisätty aniliinia. Sen jättämää jälkeä ei voi pyyhkiä pois. Kosmoskynää käytettiin sellaisten asioiden kirjoittamiseen, joita ei saanut tahallisesti tai tarkoituksellisesti hävittää tai muuttaa. Esimerkiksi, hinnat, palkat ja muut taloudellisen luonteen omaavat merkinnät. Sitä käyttivät yhtä hyvin puotipuksut kuin kympit uitoissa ja rakennustyömailla. Kosmoskynän jälki on tumman harmaan sinisen violettia. Siitä tulee aika kova ja kuiva, mutta hieno jälki. Pitää vain muistaa kostuttaa kynä, painamalla se suuhun kieltä vasten niin johan alkaa kirjoittaa.


VÄRIKYNIÄ, A.W.FABER&CASTELL

Värikynät ovat ihan oma numeronsa. Niitä ei koskaan voi olla liikaa. Ne eivät saa loppua kesken. En puhu nyt sinipunakynästä. Mihin sitä tarvitaan? Vaan niistä kaikista sateenkaaren eri väreissä hohtavista värikynistä, joita saa 12, 24, 48 jne. paketeissa. Ne ovat kauhean kalliita, mutta ei niitä voi vastustaa. Koskaan ei tiedä mitä väriä tarvitaan. Mielummin pehmeää ja hyvin peittävää laatua. Mahdollisesti jopa keskenään sekoittuvia. Mutta varokaa halpoja lapsille ja koululaisille tarkoitettuja ja kaiken taiteellisen intohimon saman tien pilaavia kovia, karkeita, epätasaisia ja katkeilevia värikyniä, jotka pilaavat kaiken orastavan taiteellisuuden lapsissa.


MUSTEKYNIÄ

Kaikkein hienoimmat kynät olivat mustetäytekyniä. Oli Pelikan, Watermann, Montblanc ja muita vähemmän tunnettuja merkkejä. Jos pitää mustekynistä, eikä halua vain diivailla niiden kanssa, samalla tavalla kuin jotkut tekevät rannekellojen kanssa, pitää muistaa, että mustekynän kanssa ei kannata matkustaa lentokoneessa, siitä tulee tahroja rintataskuun. Vaikka tietenkin se tavallaan sopii aika hyvin esimerkiksi farkkukankaisten paitojen taskun koristeeksi, silloin ei tarvitse H.O. Gummeruksen tavoin kantaa neilikkaa. Tulee sivistynyt olo.


Yksi ruotsalaisen teollisuuden helmi ja lahja virkamiehille oli Ballograf kuulakärkikynä. Sen hienous oli aseen patruunaa muistuttavassa mustesäiliössä, jonka perä oli kärkeä huomattavasti paksumpi ja sisälsi enemmän mustetta kuin muut saman kokoiset kynät. Ja lisäksi sen muste oli valonkestävää, arkistointiin kelpaavaa ja sopiva kaikenlaisten tärkeiden muistiinpanojen, asiakirjojen ja allekirjoitusten laatimiseen.


ROTRING/VARIANT, 1970

Rotringin Rapidograf oli aivan oma tapauksensa kynien joukossa. Se oli saksalaisten insinöörien ja arkkitehtien teknisessä piirtämisessä käyttämä mustanpuhuva kiiltävä eboniittivartinen mustekynä, jonka komeuden kruunasi kirkkaan punainen rengas. Se oli kerta kaikkiaan pro-vehje. Sillä kun piirsi, niin piti tietää mitä tekee. Sen käytöstä on monella suloisen katkeria muistoja. Kun se toimii hyvin, se toimii todella hyvin. Syntyi hieno viivahierarkia ja erilaiset viivavahvuudet, leikkaus- ja ääriviiva ja apuviivat erottuivat selvästi toisistaan. Mutta jos ja kun se ei toiminut niin se ei saatana toiminut sitten millään. Edessä on ylipääsemättömiä ongelmia. Tarkoitan Rotring kynän ohuimpia 0,18 ja 0,25mm välisiä kärkiä, kynien musteen systemaattista kuivumista ja epätoivoista yritystä pestä ja liottaa niitä. Se on yksinkertaisesti täysin mahdoton puhdistusoperaatio. Koita valmistajan kiellosta huolimatta purkaa kynä ja pestä sen kapillaariputki ja uimuriterä. Ei onnistu tai jos onnistuu, et ole tästä maailmasta. Mutta kaikki yritti sitä ja tulos oli taattu. Sen hiuksen hieno neula taittui ja siinä se hienous sitten oli. Minulla on vieläkin jäljellä niitä Rapidografin osia joilla ei tee mitään. Mutta ei niitä raaski heittää poiskaan.


BIC CRISTAL KUULAKÄRKIKYNÄ, RANSKA 1949

Paroni Bic tai Marcel Bic oli omaperäinen ranskalainen aatelismies joka teki omaisuutensa ostamalla unkarilaisen patentin kertakäyttöisen kuulakärkikynän valmistamiseen ja haaskasi sen neljässä America´s Cup purjehduskilpailussa. Bic on se keltainen tai kirkasvartinen kynä, jonka saa ostaa maailman jokaikisestä kioskista. Siis se jota käytettiin ennen kännyköitä, kun lankapuhelimen ääreltä ei päässyt mihinkään ja pitkäveteisen keskustelun aikana ei voinut tehdä muutakaan kuin töhertää paperille. Ne, joita rautakaupan turhilla myyjillä on rintataskussa kymmenen rivissä. Mitä turhempi tyyppi sen enemmän kyniä. No nyt kaikki ihailevat paronia sen kertakäyttöidean ulottamisesta myös partahöyliin ja tupakansytyttimiin. Mutta onhan se vähän arveluttava ihailun aihe.


Ja sitten tulivat japanilaiset huopakyniensä kanssa ja minä tipahdin kehityksen kärryiltä. Huopakynä teki käsialasta kauheaa. Viivan vahvuuden vaihtelu kävi melkein mahdottomaksi. Syntyi tasapaksua ja tylsää viivaa. Teolliset muotoilijat innostuivat ensimmäisinä huopakynistä ja kehittivät ihan oman graafisen tyylisuunnan ja koulukunnan. Idea oli valon, varjon ja ennen kaikkea vauhdin illuusion aikaansaaminen kuviin. Ihan riippumatta siitä tarvitseeko esimerkiksi leivänpaahtimen mennä mihinkään. Huopakynäkoulukunnan saavutusten paraatiesimerkkejä ovat lenkkitossu- ja autosuunnittelijoiden laveeraamat kuvat, joissa valo, varjo ja vauhti yhdistyvät ainutlaatuisen kornilla tavalla toisiinsa. Ja tähän tyyliin syyllistyivät kaikki, yhtä hyvin italiaiset, amerikkalaiset, saksalaiset kuin japanilaiset suunnittelijat.


Tussikynän kanssa rintarinnan voittokulkunsa ja maailmavalloituksensa aloitti sitten tämä maanvaiva. Post-it laput. Ne monenkirjavat imelän väriset lappuset joita tärkeän näköiset opiskelijat, konsultit ja muut kokoustilojen keikarit liimailevat pitkin seiniä. Mitään ei enää saa aikaan ilma Posti-it lappuja. Minä luulen, että sillä on ollut yhtä vahingollinen vaikutus järkevälle ajattelulle kuin googlaamisella on ollut sivistykselle. Tämä epäonnistunut 3M insinööri, joka keksi Post-it laput olisi voinut pitää epäonnistumisensa omana tietonaan ja piilossa muilta. Mutta ei, se tai joku sen ahne kaveri oivalsi, että jos liima ei pidä niin sehän on vaan hyvä asia. Eivät suurimmat osat meidän ajatuksistammekaan pidä ja Post-it lapuilla ne voi nopeasti vaihtaa toisen tai järjestää uuteen järjestykseen niin, että jonkun mielestä lopputuloksena on mielekäs lause. Kaikki pinnalliset itsestäänselvyytensä lappujen alle peittävät konsultit elävät tästä oivalluksesta yhä. Enää ei sotkuisia, epäselviä ja pätkiviä ajatuksia tarvitse hävetä. Niistä on tullut vaivalloisen ajattelun korvike - jopa synonyymi. Kirjoittakaa vaan ihan vapaasti mitä tulee mieleen.


Kynistä vielä, mitä teet kun lyijykynän terä tylsyy. No teroitat sen ja taas kirjottaa hyvin. Mitä teet kun mustekynän muste loppuu? No täytät sen kynän uudelleen. Mutta entä mitä sinä teet, kun kuulakärkikynän muste loppuu. Sinä heität sen pois ja ostat uuden. Oletteko muuten huomanneet, että mikä tahansa täytemustekynä maksaa enemmän kuin mikä tahansa mustesuihkutulostin. Hewlett-Packard oli alun perin amerikkalainen taskulaskinyritys, joka rupesi tekemään tietokoneita. Lopulta ne innostuivat printtereiden tekemisestä ja olivat siinä aika hyviä, kunnes ne ymmärsivät missä tämän koko touhun ansaintalogiikka oikein on? Että musteen myyminen se vasta kannattaa. Ja nyt HP on mustekasetti kauppa. Ja vielä, oletteko kuulleet puhuttavan paperittomasta toimistosta? Ja jos olette, niin oletteko nähneet sellaista? Minä en ole.


ALBREHT DURER/PIIRTÄJÄ TYÖSSÄÄN,1525

Mutta kynien ja papereiden tarve ei katoa minnekään, niin kauan kun jollain ihmisellä on jotain sanottavaa ja näytettävää. Te näette kyllä kohta, että on.


15.4.2019

Martin Relander




ATLAS-KIRJOITUKSET JULKAISTAAN AUVINEN/WIHERHEIMO-KALUSTEKOKOELMAN KIRJEIDEN YHTEYDESSÄ. TILAA A/W KIRJE.

349 views

Recent Posts

See All