Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Tämän Atlaksen aihe on keittiö, kotiliesi kaiken keskellä, kodin sydämessä.
Me puhuimme viimeksi resepteistä ja ruuanlaitosta. Vaikka hyvät ideat ja kauniit kuvat irrotetaan aineellisista tuotanto-olosuhteista, joissa ne ovat syntyneet, niin mikään ei synny tyhjästä. Taikatempun tekemiseen tarvitaan tulta, vettä ja paikka, jossa hyvä ruoka syntyy Tarvitaan keittiö.
Ihmisen on syötävä elääkseen. Kun ihminen asettuu paikoilleen, hän tarvitsee ruuan valmistamiseen raaka-aineiden lisäksi kahta asiaa, vettä ja tulta. Kun seurataan ruuan laiton ja keittiön kehitystä, huomataan, että keittiön paikka on siirtynyt kodin keskeltä sen reunalle, suljettuun huoneeseen ja nyt takaisin asunnon keskelle ja sen ytimeen. Se on jonkinlaista kosmologiaa ja kertoo sukupuolten välisestä työnjaosta ja miesten ja naisten paikasta kotitaloudessa.
Kun ihminen asettuu paikoilleen, hän sytyttää tulen saadakseen lämpöä, valoa ja voidakseen kypsentää ruokaa. Tuli sytytetään kivikasan keskelle, jonka ympärille ihminen rakentaa jonkunlaisen suojan. Syntyy tila, jossa on hyvä olla. Asunto on tulen sytyttämisen, pitämisen ja vaalimisen paikka. Savu on merkki pysyvästä asumuksesta ja asutuksesta. Se on väestönlaskennan ja verotuksen perusyksikkö. Merkki ihmisen pysyvästä paikalleen asettautumisesta.
Säilyneiden tulipaikkojen ja tulisijojen perusteella arkeologit vetävät pitkälle meneviä johtopäätöksiä asutuksen pysyvyydestä ja luonteesta ja asukkaiden elämänolosuhteista ja -tavoista. Vaikka talo palaa poroksi, sortuu kasaksi ja lahoaa, jäljelle jää aina jonkinlainen muurinpohja, osoituksena siitä, että tässä oli kerran talo, jossa ihminen asui.
Tulisija sijaitsi keskellä huonetta. Kun tuli sytytettiin, tuli paloi, lämmin ilma ja savu nousivat ylös kohti kattoa ja sen laella olevasta aukosta ulos. Tämä oli tietenkin savuista ja nokista touhua. Silmiä kirveli ja henkeä ahdisti, kurkku oli kipeä. Seinät suttaantuivat. Kipinät sinkoilivat ja sytyttivät vaatteita, tavaroita ja joskus koko talon tuleen.
On selvää, että näin ei voinut jatkua kovin kauaa. Keskiajalla joku keksii, että lämmin ilma ja savu sen mukana nousee aina ylöspäin. Ja jos sitä jollain lailla vähän rajaa, se pysyy paremmin kurissa. Savupiippu on siis mullistava keksintö. Avotulen savu johdetaan tulipesän päälle rakennetun pyramidin tai kartion muotoisen puusta, metallista tai kivestä rakennetun huuvan tai kuupan kautta suoraan ulos ja elämä muuttuu vähän mukavammaksi.
Kun tulisija siirretään huoneen keskeltä seinää vasten, on piipun muuraaminen helpompaa ja kivestä voidaan rakentaa jonkinlainen pikku huone tai kaappi, jossa tuli palaa hyvin suojattuna. Kivestä tai tiiliskivestä muurattu piippu nousee seinää pitkin ja katon läpi suoraan ulkoilmaan. Veto lisääntyy ja huoneilmassa leijuvan savun määrä vähenee.
Keskiajalla couvre-feu eli ulkonaliikkumiskielto oli viranomaisten yritys estää tulipalojen syttyminen kaupungeissa, kun kukaan ei ollut vahtimassa avotulta öisin. Kaupungin asukkaiden piti rangaistuksen uhalla sammuttaa tuli ilta 8:n ja aamu 6:n välisenä aikana. Merkki annettiin soittamalla kelloja kaikkialla Euroopassa ja sen noudattamista valvottiin patrulloimalla kaupungin kaduilla. Se merkitsi ihmisten elämän, liikkumisen ja työn säätelyä ja julkisen järjestyksen valvomista ja epäjärjestyksen tai kapinoiden tukahduttamista. Tästä luovuttiin vasta 1800-luvulla, kun kaupunkivalaistus yleistyy vähitellen ja termi alkoi tarkoittaa poikkeusoloissa julistettua ulkonaliikkumiskieltoa siinä merkityksessä kuin me sen tunnemme.
Ruuanlaitto on keskiajalla aika hurjan näköisiä touhua. Isoja puuhalkoja, klapeja, oksia ja risuja on joka puolella. Ruokaa on levällään kaikkialla. Lihaa, vihanneksia, juureksia roikkuu koukuissa pitkin keittiön seiniä. Kalaa viruu koreissa, saaveissa ja ämpäreissä. Juomia säilytetään ruukuissa ja tynnyreissä ja jauhoja vadeissa, kirstuissa ja arkuissa.
Eläinten kauloja katkaistaan, verta juoksutetaan, lihaa pilkotaan, roikutetaan, suolataan, kuivataan ja savustetaan. Kaloja perataan ja suomustetaan. Lintuja nyljetään ja kynitään. Ja kaikki paistetaan ja keitetään. Pikkulapset pyörivät jaloissa, kissat ja koirat makoilevat lattialla tai kerjäävät ruokaa. Kanat, lampaat ja porsaat käyskentelevät lattialla kaiken keskellä ja hiiret vilistelevät nurkissa (muista tämän aikakauden ei-toivotuista pieneläjistä puhumattakaan). Elämän koko kulku, syntymä ja kuolema yhdessä kuvassa.
Ruoka syödään pitkän pöydän ääressä ja penkillä istuen. Samalla kun ruokaa tehdään, tuli lämmittää ja valaisee huonetta. Ja tietenkin keittiössä tulipesän vieressä oli talon paras ja lämpimin paikka nukkua.
Renessanssin aikana keittotaito kehittyy. Ruokavalio monipuolistuu. Reseptit muuttuvat yhä hienommiksi. Ruuanlaitosta tulee taidetta, ainakin varakkaan yläluokan keskuudessa. Löytöretket tuovat monet vihannekset, hedelmät ja mausteet osaksi ruuanlaittoa.
Keittiötakat olivat valtavia avoimia huoneen kokoisia tiloja, joihin mahtuu kävelemään sisään ja jossa poltettiin isoja halkoja tai risukasoja. Tuli roihuaa kaiken keskellä ja sen päällä tehdään kaikki ruoka. Avotulen päälle ripustettuun koukkuun valurautapataan tai vartaaseen pistettiin kypsennettävä liha ja kala. Ruuanlaitto, paistaminen ja keittäminen näytti joskus aika vaaralliselta touhulta.
Paistaminen avotulella on myös vähän vaikeaa. Kun lihaa kypsyy, se lämpenee, paistuu, kärventyy ja palaa. Kaikki rasvat ja nesteet tirisevät, valuvat ja haihtuvat pois ja siitä tulee kuivaa. Sitä pitää valella lakkaamatta vedellä ja rasvalla koko paistamisen ajan.
Ruuan laittamiseen tarvitaan myös kaikenlaisia keitto- ja paistoastioita. Ja systeemejä joihin astiat kiinnitetään ruuan laittamisen ajaksi. Rautaisia patoja, vartaita, piikkejä, pihtejä, halstereita, koukkuja ja muita arinoita. Hiilihankoja, tuhkasankoja, palkeita, yms.
Keittoastiat olivat takorautaa, valurautaa ja kuparia. Ruokailuastiat olivat puuta ja punasavea. Paremmissa piireissä tinaa ja posliinia. Hopeaa ja lasia on vain kuninkaiden ja kardinaalien pöydissä.
Polttopuiden hankkiminen oli kova homma silloin ja on vielä nytkin. Jo vanhoissa maalauksissa näkee kuinka vähempiosaiset, naiset ja lapset syvässä lumihangessa kantavat selkä vääränä kaukaa haettuja oksia ja risuja kotiin. Kun väestön määrä lisääntyi ja asutuksen tiheys kasvoi, alkoivat vaikeudet valjeta. Ennen pitkää huomattiin, että tällä tahdilla kaikki Euroopan metsät on kohta hakattu ja poltettu pois. Oli löydettävä tehokkaampi tapa polttaa puuta ja tuottaa ruuanlaittoon tarvittavaa lämpöä jollain muulla tavalla kuin puuta polttamalla.
Valistuksen aika merkitsi vanhojen tapojen, tottumusten, käsitysten, uskomusten kyseenalaiseksi asettamista ja hylkäämistä. Myös ruuanlaiton, hellan, uunin ja lieden kehitys alkoi. Avotuli suljettiin kivestä, tiiliskivestä, keramiikasta tai valuraudasta rakennetun hellan tai lieden sisään. Ensin padat ja kattilat pantiin hellan kannessa olevien aukkojen päälle. Lopulta liesi peitettiin valurautaisella kannella, jonka päälle voitiin asettaa minkä kokoinen tai muotoinen tasapohjainen astia hyvänsä.
Eräät aikansa kirkkaimmat mielet osallistuivat keittiön kehittämiseen. Franz Kessler, Benjamin Franklin, David Rittenhouse, Rumfordin kreivi, Gustav Dahlen ja Jean Andre Godin kehittivät tehokkaampia ja taloudellisempia tapoja polttaa puuta ja tuottaa tarvittavaa lämpöä muilla keinoin.
Rumfordin kreivi kumosi yleisen käsityksen siitä, että lämpö on jonkinlaista ainetta juoksevassa muodossa. Hän havaitsi, että tosiasiassa se on säteilyä, liike-energiaa. Hänen lämpöenergian ja -mekaniikan eli konduktion, konvektion ja säteilyn avulla tapahtuvaa lämmön siirtymistä koskevat tutkimukset johtivat ensin tulipesän ja savupiipun parannuksiin niin, että ne antaisivat enemmän lämpöä, kuluttivat vähemmän puuta ja vähensivät savun muodostumista ja lopulta edesauttoivat nykyaikaisen valurautalieden keksimisen.
Lämmitykseen tarvittavan energian ja polttoaineen kehitys on ruuanlaiton kannalta tärkeä yksityiskohta. Kuivan puun polttaminen tuottaa lämpöä noin 18MJ/kg. Vaikka puu- ja kivihiilen polttaminen olivat yli kaksi kertaa tehokkaampia tapoja kuin puun polttaminen, yksi ongelma oli ratkaisematta. Kaikki kiinteät polttoaineet vievät tilaa kaupungeissa, kun jokaisessa asunnossa ja talossa tarvitaan oma hiilivarasto tai -kellari. Vasta kun siirryttiin kollektiiviseen energian, kaasun ja sähkön tuotantoon, tämä ongelma ratkesi. Sähkö teki myös mahdolliseksi uusien ja pienten laitteiden ja koneiden yksityiskäytön kodeissa.
Keittiössä ja ruuanlaitossa tarvitaan myös vettä. Ihminen on asettunut asumaan aina juomaveden läheisyyteen. Mutta vesi pitää kerätä ja kantaa sisään ja säilyttää raikkaana.
Water is H₂O; hydrogen two parts, oxygen one,
but there is also a third thing, that makes it water.
And nobody knows what that is. D. H. Lawrence
D. H. Lawrencen mukaan asuntoihin vedetyt vesijohdot tulivat kohtalokkaalla tavalla ihmisen ja luonnon (naked forces of life) väliin: "Every time we turn on a tap to have water [...] we deny ourselves and annul our being."
Jos veden saaminen ja sisään tuominen oli yksi juttu, niin toinen oli likaveden pois vieminen. Likaveden ikkunasta ulos heittäminen pihalle ja kadulle jatkui aina siihen asti, kunnes huomattiin, että tämä voi tappaa. Oli pakko rakentaa viemäriputkijärjestelmä ja johtaa likavesi jonnekin silmän kantamattomiin.
Yläluokan elämäntapaa jäljittelevä porvaristo ja varakas keskiluokka oli järjestänyt kotitalouden asiat niin, että palvelijat ja kotiapulaiset hoitivat lapset, siivoamisen ja ruuanlaiton. Keittiö oli erotettu mahdollisimman kauas muusta asunnosta. Kaupunkien kerrostaloissa oli keittiötä varten oma asunnon perällä, pihan puolella kulkeva kapea keittiöporras. Herrasväen ei vahingossakaan tarvinnut nähdä mistä palvelusväki, lämpö, vesi ja ruoka tulivat ja minne lika, tähteet ja jätteet menivät. Suomessa tätä menoa jatkui aina 50-luvulle saakka.
Kun siirrytään nykyaikaan, Frederick Winslow Taylor kirjoitti vuonna 1911 tieteellisen liikkeenjohdon ja tuotannon korkeaveisun; Principles of Scientific Management. Taylorismia sovellettiin ensin teollisuudessa ja heti perään suunnilleen kaikkialla, siellä missä ihminen ryhtyy johonkin. Idea on aikaansaada maksimaalinen teho kaikesta työstä minkä ihminen tekee.
Margarete Schütte-Lihotzky suunnitteli 1927 modernin, pienen, muusta asunnosta erotetun ja mahdollisimman tehokkaan keittiön. Frankfurt keittiö oli yhdelle ihmiselle tarkoitettu käytävämäinen kapea liukuovella muusta asunnosta erotettu tila. Kaappien ja pesualtaan välinen välimatka oli minimoitu. Kaikki on käden ulottuvilla. Keittiön pieni koko helpotti siivousta ja järjestyksen ylläpitämistä. Työtasot olivat tarpeen mukaan esiin tai pois työnnettävissä. Frankfurtissa rakennettiin yli 10 000 tällaista keittiötä ja siitä tuli asuntorakentamisen standardi kaikkialla Euroopassa, vaikka sitä arvosteltiin asunnon tilojen liian jyrkästä jakamisesta.
Toinen samaan aikaan herännyt ajatuskulku oli kollektiivikeittiö. Se liittyy paljon laajempaan ajatukseen tai ihmiskäsitykseen, jonka mukaan suuri osa perheen tehtävistä voidaan järjestää paremmin, kun ne hoidetaan kollektiivisesti, yhteisön tai yhteiskunnan toimesta. Venäjän vallankumouksen jälkeisessä kommunistisessa Neuvostoliitossa Moisei Ginzburg suunnitteli kollektiivisen Narkomfin asuinrakennuksen Moskovaan 1929. Rakennuksessa oli yhteiskeittiö ja yhteinen ruokasali. Mutta se oli suunnilleen siihen jäänyt radikaali pioneeriprojekti, josta ei seurannut paljon mitään. Aina siihen asti, kunnes corona virus 2019 iski ihmiskuntaan ja Wolt ilmestyi katukuvaan. Nyt me kaikki syömme jonkun kauppa- tai ravintolaketjun yhteiskeittiössä tuottamaa ruokaa.
Eksistenssiminimin etsijät pääsivät paljon pidemmälle. Keittiökolmio on teoria tai malli, jonka mukaan tehokkaasti toimivan keittiön suunnittelu perustuu siihen, että kylmä, kuuma ja vesipiste sijoitetaan tasakylkisen kolmion kärkiin. Tarkoitus oli tietenkin säästää aikaa, vähentää turhaa liikkumista ja vaivaa sekä kasvattaa työn tuotavuutta.
Sodan jälkeen Suomessa Työtehoseura ja Marttaliitto pyrkivät helpottamaan perheen naisten arkea. Maija Gebhardin tutkimustyön ja kokeilun tuloksena kehitettiin suomalainen kuivauskaappi. Yksi tiskaamisen työvaihe – astioiden kuivaaminen jäi pois. Se on keksintö, josta voi olla ylpeä.
Keittiön suunnittelu on kova paikka. Se on sisustusarkkitehdin ammattitaidon ja tajun näyte. Keittiö on asunnon kallein tila. Kaikki keittiön kalusteet, laitteet, välineet ja koneet maksavat paljon ja vaativat ammattilaisia tekemään asennusta. Koko asunnon ja rakennuksen LVIS-infrastruktuuri on yhdessä huoneessa.
Keittiön pitkä kehityshistoria kulminoitui ja näytti päättyvän ns. integroituun keittiöön. Se on yhtenäinen ja saumaton, lattiasta kattoon ulottuva, seiniä pitkin kulkeva ylä- ja alakaappien katkeamaton rivi, johon kaikki keittiön toiminnat, asennukset, laitteet ja koneet upotetaan tai piilotetaan.
Samalla huomattiin, että keittiökaappien rakentaminen on kannattavaa toimintaa. 16 millimetrin vahvuisesta rima-, lastu- ja Mdf-levystä tehtyjä laatikoita voi myydä kovalla hinnalla, kun ne on tarkoitettu keittiöön. Niihin voi lisätä mielin määrin vetimiä, saranoita, liukuja, kuulalaakereita ja lamppuja ynnä muita heloja ja heepeleitä. Malleja on vaikka kuinka monta, mutta olennainen variaatio löytyy – jos löytyy, lähinnä kaapin ovista, vetimistä ja hinnasta!
Yksi ihmeellinen luonnontieteellinen vakio on se, että keittiössä ei koskaan ole tarpeeksi säilytystilaa riippumatta siitä miten suuri se on. Miten tämä on mahdollista? Jos asiaa tarkastelee lähemmin voi ajatella, että tilan tarve lisääntyy samassa tahdissa kuin uusia keittokirjoja julkaistaan. Niiden rinnalle tarjotaan uusia ihmeellisiä ja hienoja keittiövälineitä ostettavaksi. Samaan aikaan kun kotitalouksien koko pienenee, ruuan valmistamiseen tarvitaan yhä enemmän erilaisia raaka-aineita ja erilaisia astioita.
Keittiökaappien joukossa on myös muutama hyviä esimerkkejä, joita kehtaa näyttää ja esitellä. Ajattelen tanskalaista Arne Munchin Uno Form keittiötä 70-luvulta. Ja Italialaista Marco Zanuson suunnittelemaa Elam E5 keittiötä. 70-luvulla alettiin integroitua keittiötä myös kritisoimaan ja sen tilalle esitettiin kuumeisesti esilaisia vaihtoehtoja ja uusia kilpailevia keittiökonsepteja.
Joe Colombon keittiövaunu oli pyörillä varustettu liikuteltava ja kompakti väline/kaluste ruuanlaittoon joustavan, muunneltavan ja mukautuvan arkkitehtuurin tilaihanteen mukaisesti. “Things have to be flexible. My kitchen can be moved around or out of a room and when you are finished with it, it closes up like a box”.
Toinen vaihtoehto oli saksalaisen graafikon, Otl Aicherin 1980 Bulthaupille suunnittelema Die Küche zum Kochen - kokkeja varten suunniteltu keittiö. Aicherin ikivanha idea oli siinä, että keittiö siirrettiin pois seinän vierestä ja ruuanlaitto tuodaan keskelle huonetta. Keittiön keskelle sijoitetaan suuri työtaso tai saareke, jossa kaikki ruuanvalmistukseen kuuluva työ tehdään ja jonka ympärille mahtuu monta ihmistä yhtä aikaa. Ruuanlaitto on taas tärkeä osa yhteistä elämää, eikä pelkkä huoltotoimenpide. Se liitti keittiön takaisin ruokasaliin, olohuoneeseen ja muuhun asunnon elämään.
Suomessa Sisustusarkkitehti Esa Vesmanen kehitti aikanaan ns. KOE-keittiön. Se on matala taso lattialla, jonka keskellä palaa kaasuliekki. On tietenkin kyseenalaista, kuinka moni ja kuinka kauan kukaan jaksaa istua kyykyssä ruokaa tehdessään ja sitä syödessään. Mutta se herättää monenlaisia ajatuksia, joista yksi, eikä vähäisin on se, miten paljon tavaraa oikeasti tarvitaan?
Toinen esimerkki on tämä kaunis ja niukka Kaisa Luukkasen suunnittelema Cargo keittiö. Se on yksi Taideteollisen korkeakoulun kauneimmista ja omaperäisimmistä kalustesuunnittelun lopputöistä. Yksinkertainen keittiö, jossa on iso pöytätaso ja vaaka- tai pystysuoraan pinottavia kaappeja.
Ihmisten elämäntavat ja sukupuolten välinen työnjako muuttui niin, että joskus 80-luvun lopulla miehet tulivat naisten hallitsemaan maailmaan ja alkoivat laittaa ruokaa, kun sitä ei tarvinnut enää hävetä, vaan päinvastoin sillä leveiltiin. Miesten tulo keittiöön merkitsi ainakin sitä, että taas tarvittiin lisää hienoja koneita ja laitteita. Alkoi kilpavarustelukierre, joka ei ole päättynyt vieläkään. AEG, Axor, Arwa Twin, Bosh, Gaggenau, Grohe, Lacanche, La Cornue, Miele, Smeg ja Vola ryntäsivät uusille markkinoille ja tarjosivat hienoakin hienoimpia keittiökoneita ja -laitteita.
Saksalaiset ja varsinkin italialaiset keittiövalmistajat ymmärsivät tämän hyvin. Milanon huonekalumessujen yhteydessä järjestetään joka toinen vuosi EuroCucina näyttely. Sisäänpääsy on “by an appointment” tai ”by an invitation only”, tyyppinen tapahtuma. Ihmiset jonottavat näyttelyosastojen edessä päästäkseen edes katsomaan näitä ihmeitä. Sisäänkäyntiä vartioivat tummiin pukuihin pukeutuneet miehet. Näyttelyosastojen keskellä seisovat dramaattisesti valaistut keittiöt ovat valtavia ruostumattomasta teräksestä, kivestä ja eksoottisista puulajeista rakennettuja monoliitteja, joita messuemänniksi värvätyt mannekiinit esittelevät. Ihmiset pyörittelevät silmiään, sivelevät kaappien kiiltäviä pintoja. Avaavat ja sulkevat ovia ja laatikoita ja haukkovat henkeään. Bulthaup, Arclinea, Boffi, Dada, Minotti ja Poliform, vain muutamia mainitakseni.
Mutta tässä lajissa kaiken huippu on Henry Timi, obskyyri yritys Milanossa. Olimme Noora Liesimaan ja Jouko Järvisalon kanssa vuosia sitten taas onnistuneet livahtamaan ulos Milanon kovin kaupallisilta huonekalumessuilta. Me kaipasimme kulttuuria. Jossakin Foro Buanaparten varrella harhaillessamme (minä etsin paikkaa, jossa 30 vuotta aikaisemmin olin vieraillut Roberto Sambonen keittiössä) me yhtäkkiä törmäsimme sisäpihan perällä taidegalleriaan. Sen jälkeen mikään ei ole enää ollut niin kuin ennen. On ehkä parempi olla kysymättä, kuka näitä keittiökalusteita tekee, kuka näitä tarvitsee, mihin näitä käytetään tai mitä tämä maksaa? Se osoittaa huonoa makua.
Tässä on puhuttu paikalleen asettuneesta ihmisestä ja hänen keittiöstään. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka edelleen, jostain syystä, pakosta, vapaaehtoisesti tai huvikseen, liikkuvat paikasta toiseen. Kaikki retkeilijät ja löytöretkeilijät joutuvat jollain tavalla ratkaisemaan tämän ongelman: miten paikasta toiseen liikuttaessa tehdään ruokaa.
Tähän liittyy myös halu palata alkuperäiseen ja alkukantaiseen ruuanlaittoon. Ensin hienot ravintolakokit aloittivat liekittämisen, avutulella paistamisen ja grillaamisen. Aikaansaadakseen hyvän tunnelman ja alkuperäisen meiningin he perustivat paistinkääntäjien veljeskunnan, Confrérie de la Chaîne des Rôtisseurs. Meidät kaapattiin kerran Tukholmassa Niklas Ekstedtin masinoimaan yhden tähden Michelin ravintolaan. Me istuimme savuisessa salissa ja söimme suolaista ruokaa. Ihaillessamme tätä touhua alkoivat silmät vuotaa ja huulet halkeilla.
Tähän liittyy uusi suomalainen nopeasti leviävä kansantauti - grillaaminen. Siitä ei pääse eroon paremmissakaan piireissä. Savua nousee ja silmiä kirvelee, kun talon isäntä näyttää alkukantaisia vaistojaan ja taitojaan. Koeta siinä sitten letkeästi syödä karrelle palanutta ruokaa luonnossa, yksinkertaisten asioiden ja alkuperäisten makujen äärellä.
Mutta lopulta keittiö on yksinkertaisesti lämmin ja hyvä paikka olla yhdessä, perheen ja ystävien kanssa. Laittaa ja syödä ruokaa yhdessä. Nauttia elämästä, silloin kun se on mahdollista.
Monelle suomalaiselle talonpoikainen elämäntapa ja tupakeittiö ei ole pelkkä muisto tai museotavara kaukaisesta menneisyydestä. Se on omaan, vanhempien tai isovanhempien elämänpiiriin ja -tapaan kuulunut itsestäänselvyys. Tällaisen maalaistuvan sydän on mahtava takka, liesi, uuni ja leivinuuni, jonka ympärille on hyvä kokoontua, viettää aikaa ja tehdä mitä tehtävä on. Se lämmittää, valaisee ja antaa hyvän tunnelman koko huoneeseen ja kaikille siellä eläjille.
Tällaista vaatimatonta kauneutta, joka on syntynyt tarpeesta, välttämättömyydestä ja usein pakon sanelemana, on vaikea jäljitellä tai saavuttaa. Eikä voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että osa tästä ilosta on kaipuuta ja nostalgiaa, kauan sitten menneen ja menetetyn ajan ihannointia. Mutta mitä sitten?
22.5.2024
Martin Relander
コメント